Onko kauheaa ymmärtää oman lapsensa saatuaan että oma äiti onkin ollut vanhempana ihan p*ska

Tuota alkoholinkäyttöä ja baareilua lukuunottamatta kuvaamasi asiat ovat sellaisia, joita on todennäköisesti pidetty HYVÄN vanhemmuuden osasina silloin kun sinä olit lapsi. Joissain piireissä pidetään nytkin. Se, että ne ovat sittemmin ja varsinkin sinun kohdallasi osoittautuneet p*skoiksi ei välttämättä muuta sitä tosiasiaa, että tarkoitus on ollut hyvä - eikä se takaa, että menettelemällä päinvastoin nyt, olet itse parempi vanhempi omalle lapsellesi. Yrität, sen myönnän, ja uskot olevasi oikeassa - mutta saattaa olla, että niin uskoi sinunkin äitisi ja sinunkaan onnistumistasi ei takaa mikään.

Vanhemmuudessa vaikeinta on se, että lapset ovat erilaisia. Toiset kaipaavat yhtä, toiset toista. Itselleni kävi niin, että oma äitini oli tosi hyvä vanhempi ja minustakin tuli varsin hyvä tulos. Yritin sitten omaa lastani kasvattaa samalla lailla, mutta koska hän oli erilainen, ei systeemi toiminutkaan, eikä tulos ollut yhtä hyvä kuin äidilläni. Myös yhteiskunnan arvot ja tavoitteet ja olosuhteet vaihtelevat eikä voi varmaksi tietää, millainen se on sitten kun se lapsi on aikuinen ja kaiken kasvatustyön hedelmät pitäisi ottaa käyttöön: vieläkö ne vastaavat silloin edesä oleviin tarpeisiin?

Eli voit sinä sanoa että äitisi oli p*ska etkä itse haluaisi elää samoin. Se on ihan totta ja reilua. Mutta yhtä totta ja reilua saattaa sitten olla että lapsesi sanoo saman sinusta. Ja "totuus ja reiluus" ei aina ole paras lähtökohta ihmissuhteelle tai elämälle- Armollisuudesta ja hyväksynnästä pitäisi puhua paljon enemmän.

Mun mielestä on tosi hienoa, että olet ymmärtänyt äitisi toimineen väärin ja päättänyt itse toimia toisin.

Minulla ei ole ollut noin rankkaa, mutta kuitenkin sellainen turvaton lapsuus. Ei saanut itkeä, ei saanut olla huolia, ei olisi saanut olla kipeäkään ja aina oli se tunne että tuli kohdelluksi epäreilusti.

Minä koin jo lapsena että moni asia oli väärin ja nyt aikuisena näen sen vielä paremmin. Olen tietoisesti valinnut eri tien omien lasteni kanssa, kuten sinäkin. Minun lapseni ovatkin avoimia, luottavaisia ja terveen itsevarmoja, kun taas itse olen koko elämäni kamppaillut itsetunto-ongelmien kanssa ja täytän pian 40.

Katkera en ole, luulen että äitini kuitenki teki parhaansa mutta ei vaan osannut ajatella kuinka kova oli lapsia kohtaan. Nyt iän myötä hän on vähän pehmennyt mutta monesti vielä se sama nousee pintaan. Nyt vaan uskallan sanoa vastaankin, ja kaikesta huolimatta on ihan hyvät välit.

Kun sukupolvi menee eteenpäin niin sinunkin lapsesi avautuu AV-palstalla ihan samalla otsikolla :)

Jokainen meistä toimii olemassaolevassa ympäristössään ja noiden toimintamallien mukaan mitkä silloin yhteiskunnassa ovat Ok.

Mulla on kolme lasta ja jokaisen kohdalla neuvolasta saadut ruokailuohjeet / nukutusohjeet jos on ollut ihan erit :)

Mitä juttuja palstalla on ollut perhepedistä?

Ja joo, surkealta kuulostaa sun juttusi Ap.

Vierailija kirjoitti:

Tuota alkoholinkäyttöä ja baareilua lukuunottamatta kuvaamasi asiat ovat sellaisia, joita on todennäköisesti pidetty HYVÄN vanhemmuuden osasina silloin kun sinä olit lapsi. Joissain piireissä pidetään nytkin. Se, että ne ovat sittemmin ja varsinkin sinun kohdallasi osoittautuneet p*skoiksi ei välttämättä muuta sitä tosiasiaa, että tarkoitus on ollut hyvä - eikä se takaa, että menettelemällä päinvastoin nyt, olet itse parempi vanhempi omalle lapsellesi. Yrität, sen myönnän, ja uskot olevasi oikeassa - mutta saattaa olla, että niin uskoi sinunkin äitisi ja sinunkaan onnistumistasi ei takaa mikään.

Vanhemmuudessa vaikeinta on se, että lapset ovat erilaisia. Toiset kaipaavat yhtä, toiset toista. Itselleni kävi niin, että oma äitini oli tosi hyvä vanhempi ja minustakin tuli varsin hyvä tulos. Yritin sitten omaa lastani kasvattaa samalla lailla, mutta koska hän oli erilainen, ei systeemi toiminutkaan, eikä tulos ollut yhtä hyvä kuin äidilläni. Myös yhteiskunnan arvot ja tavoitteet ja olosuhteet vaihtelevat eikä voi varmaksi tietää, millainen se on sitten kun se lapsi on aikuinen ja kaiken kasvatustyön hedelmät pitäisi ottaa käyttöön: vieläkö ne vastaavat silloin edesä oleviin tarpeisiin?

Eli voit sinä sanoa että äitisi oli p*ska etkä itse haluaisi elää samoin. Se on ihan totta ja reilua. Mutta yhtä totta ja reilua saattaa sitten olla että lapsesi sanoo saman sinusta. Ja "totuus ja reiluus" ei aina ole paras lähtökohta ihmissuhteelle tai elämälle- Armollisuudesta ja hyväksynnästä pitäisi puhua paljon enemmän.

Joku paska vanhempi taisi tuntea piston omassatunnossaan. Älkää hankkiko niitä lapsia jos ette osaa tai jaksa hoitaa niitä. Ei ole mitenkään normaalia tai hyväntahtoista olla päihdevanhempi, raivota pienelle lapselle säännöllisesti ja aiheuttaa turvattomuuden tunteita.

Äitisi toimi parhaan tietonsa mukaan siten kuin silloin opastettiin. Sinä se taidatkin olle se p*ska nainen, kun niin halukkaasti likaat omaa pesääsi. 

Anoppi yritti vielä nytkin neuvoa että lasta ei kannata pitää sylissä niin se oppii nopeasti kävelemään o_O että ennen oli kamalat ohjeet

Miksi aina syyllistetään vain äitejä? Miksi ei voi sanoa isästä mitään?

Ei noi ollut mitään normeja 70-90-luvuilla. Osa vanhemmista oli rakastavia ja osa sitten kylmiä ja kovia sekä kaikkea siltä väliltä. Joissain asioissa on ehkä menty parempaan suuntaan. En tiedä onko tilanne nyt sen parempi mutta ainakin omassa tuttavapiirissäni aikuisilla on lapsiin avoimemmat ja rakastavammat välit kuin aikuisilla on ollut omiin vanhempiinsa lapsena. Omat vanhempani yrittivät toimia älyllisesti oikein mutta tunne puuttui tai ei osattu tulkita oikein kasvatusohjeita tai soveltaa niitä. Mm. vanhempani ottivat hyvin kirjaimellisesti pettymysten tuottamisen ja koin sitten pettymyksiä runsaasti ja jouduin kaikesta selviytymään yksin salaa itkien. En missään olosuhteissa luota vanhempiini enkä ole koskaan luottanut. Vaikka ymmärtäisikin kasvatusohjeita niin ne ei toimi aina, kun lapset ovat erilaisia ja pitäisi olla herkyyttä kohdata kukin yksilönä. Hyvää jatkoa ap halaa ja ole turvallinen ja luotettava aikuinen lapsillesi!

Jos on yksi lapsi tai on monta lasta pienellä pienellä ikäerolla, niin tilanne on erilainen eikä samat toimimallit ole toimivia. Esimerkiksi perhepeti on monen pienen lapsen kanssa hankala. Eli en nyt yhden lapsen kokemuksella alkaisi sanomaan äitiäsi paskaksi. Epäilen, että lapsimäärä ja pienet ikäerot ovat olleet hänelle liian raskaat ja siksi hän tarvinnut omaa aikaa. Väsyneenä, masentuneena tai muuten vain kaikkensa antaneena ei aina tule toimittua optimaalisella tavalla, vaan pyrkii hakemaan helpoimman selviytymistavan, jolla pääsee eteenpäin tilanteesta. Se tapa ei useinkaan ole kaikista kelvollisin.

Vierailija kirjoitti:

Anoppi yritti vielä nytkin neuvoa että lasta ei kannata pitää sylissä niin se oppii nopeasti kävelemään o_O että ennen oli kamalat ohjeet

Nyt en ymmärrä, eihän se lapsi opikaan kävelemään jos aina kannetaan joka paikkaan. Vai mitä tarkoitit?

Tiedän tunteen, ap. 50-60 -luvulla syntyneiden ja 70-80-luvulla syntyneiden vanhempien välillä on todella suuria eroja vanhemmuudessa. 90-luvulla kiintymyssuhdetutkimuksen tuloksista alkoi tulla valtavirtaa ja vanhemmuus todella muuttui - onneksi! Mutta tää murros aiheuttaa just meidän sukupolvelle tunnemyllerryksiä suhteessa omaan lapsuuteen ja omien lasten lapsuuteen. Mulla ei ole ihan noin karuja kokemuksia, mutta tosiaan lasten piti sopeutua aikuisten elämään tekivät nämä millaisia valintoja tahansa, jatkuvat muutot, isäpuolet, koska lapsia tehtiin just niin paljon kuin huvitti mutta hoivaamiseen ei keskitytty niin mun vanhimpana piti huolehtia itse itsestäni jo todella nuoresta, ja usein niistä pikkusisaruksistakin.

Toisaalta mä koen sen hirveän positiivisena, että me ollaan yhdessä sukupolvessa pystytty muuttamaan vanhemmuutta niin paljon ja pystytään antamaan lapsillemme emotionaalista turvaa ja välittämistä.

Vierailija kirjoitti:

Tuota alkoholinkäyttöä ja baareilua lukuunottamatta kuvaamasi asiat ovat sellaisia, joita on todennäköisesti pidetty HYVÄN vanhemmuuden osasina silloin kun sinä olit lapsi. Joissain piireissä pidetään nytkin. Se, että ne ovat sittemmin ja varsinkin sinun kohdallasi osoittautuneet p*skoiksi ei välttämättä muuta sitä tosiasiaa, että tarkoitus on ollut hyvä - eikä se takaa, että menettelemällä päinvastoin nyt, olet itse parempi vanhempi omalle lapsellesi. Yrität, sen myönnän, ja uskot olevasi oikeassa - mutta saattaa olla, että niin uskoi sinunkin äitisi ja sinunkaan onnistumistasi ei takaa mikään.

Vanhemmuudessa vaikeinta on se, että lapset ovat erilaisia. Toiset kaipaavat yhtä, toiset toista. Itselleni kävi niin, että oma äitini oli tosi hyvä vanhempi ja minustakin tuli varsin hyvä tulos. Yritin sitten omaa lastani kasvattaa samalla lailla, mutta koska hän oli erilainen, ei systeemi toiminutkaan, eikä tulos ollut yhtä hyvä kuin äidilläni. Myös yhteiskunnan arvot ja tavoitteet ja olosuhteet vaihtelevat eikä voi varmaksi tietää, millainen se on sitten kun se lapsi on aikuinen ja kaiken kasvatustyön hedelmät pitäisi ottaa käyttöön: vieläkö ne vastaavat silloin edesä oleviin tarpeisiin?

Eli voit sinä sanoa että äitisi oli p*ska etkä itse haluaisi elää samoin. Se on ihan totta ja reilua. Mutta yhtä totta ja reilua saattaa sitten olla että lapsesi sanoo saman sinusta. Ja "totuus ja reiluus" ei aina ole paras lähtökohta ihmissuhteelle tai elämälle- Armollisuudesta ja hyväksynnästä pitäisi puhua paljon enemmän.

Erittäin viisas vastaus, miksi tuota on alapeukutettu?

Asiahan nimittäin ON juuri niin, että kukin aikakausi tuottaa omansalaista kasvatusta. Itse olen syntynyt 1967, eikä siihen aikaan edes tunne termejä lapsentahtisuus tai virikkeet. Hyvää kasvatusta oli, että lapsilla oli ehjät ja puhtaat vaatteet ja kaksi lämmintä ateriaa päivässä. Ei minua ole ikinä nukutettu perhepedissä, ja kiukutteluunkin suhtauduttiin juuri tuolla lailla tylysti. Piiskaakin olen lapsena saanut.

Toki itse olen sitten kasvattanut lapseni toisin, mutta EN VÄLTTÄMÄTTÄ PAREMMIN. Kasvatuksessa kun ei ole mitään kiveenhakattua. Ehkä olen omilta lapsiltani vaatinut ihan liian vähän ja hemmotellut liikaa. Kuka tietää, ovatko he sitten tiukempia kasvattajia, jos lapsia hankkivat.

Toki juopottelu oli väärin ja se, että äiti käy parisuhderiitoja vaihtuvien poikaystävien kanssa kotona, lasten kuullen. Mutta ovatko parisuhderiidat jotenkin huonompia, jos ne käydään miesystävän kuin lapsen oman isän kanssa? Jossakin ristiriidat pitää ratkoa, tavat tietysti saisivat olla säällisiä ja esim. väkivalta tai suuriääninen raivoaminen eivät kuulu lasten nähtäville/kuultavaksi.

Ja missä oli ap sinun isäsi kaikki nuo vuodet? Äitisi elämä ei välttämättä ollut todellakaan helppoa, joten vähän ehkä kannattaa armahtaakin.

Ei siinä, saa olla katkera, ja todeta, että lapsuus oli turvaton. Varmasti olikin.

Kysy silti itseltäsi, oppiiko katkeruudesta mitään? Olisiko sittenkin parempi ymmärtää, miksi asiat menivät kuten menivät, koska ymmärtämisen kautta voi löytää seikkoja, jotka itse sitten osaa välttää ja hoitaa paremmin. Ymmärtäminen ei ole sama asia kuin hyväksyminen, vaan ymmärtäminen tarkoittaa syy-seuraussuhteiden tajuamista.

Ja ei se anteeksianto ole kovin huono asia sinun kannaltasi. Jos kykenee antamaan anteeksi, vapauttaa paljon vihaan ja katkeruuteen patoutunutta energiaa parempaan tarkoitukseen.

Ystävyydellä viisikymppinen kahden teinin äiti

Mun koululainen kyseli eilen lapsuudestani. Sanoin, etten ihan kauheasti muista mitään, mutta rehellisesti kerroin että meillä oli vähän erilaista. Ettei tehty perheenä ikinä mitään, niin kuin me nyt tehdään paljon kaikkea yhdessä.

Lapsuudestani en muista mitään kivoja yhteisiä juttuja, se on aika hämmentävää. Oletan, että meidän on pitänyt olla niin kuin ei oltaisikaan. Perhetutuilla käytiin joskus syömässä ja se oli ihan hauskaa kun silloin oli leikkiseuraa, ainoa vaan että vanhemmat dokasivat ja kuka milloinkin sammui mihinkin. Itse en ole myöskään halunnut ikinä tuoda kavereita kotiin, kertonee jotain jostakin. Meillä lapsilla ei ollut oikein leluja, millä olisi saanut leikkiä kasaan. En muista ikinä leikkineeni leluilla muuta kuin kavereilla.

Oma äitinihän nykyään sanoo että turha pyytää hoitoapua, eikä kyllä tee mielikään. Olen rakentanut aikuisuudessa perheen ja rutiinit hyvän puolison kanssa, jonka kanssa olemme olleet yhdessä nuoruudesta saakka.

Omien lasten kanssa yritän olla ja touhuta. Ei minusta leikkijäksi ole, mutta toivon että sellainen läsnäoleva vuorovaikutus riittää. Kaverit on aina tervetulleita, yritän myös tutustua jokaisen vanhempiin että tulisi sellaista yhteisöllisyyttä, kun suvun puolelta on sosiaalinen tyhjiö. Teen lasteni kanssa niitä asioita mitä olisin halunnut että mekin oltaisiin tehty joskus. Alkoholia käytämme, mutta kännissä emme ole ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota alkoholinkäyttöä ja baareilua lukuunottamatta kuvaamasi asiat ovat sellaisia, joita on todennäköisesti pidetty HYVÄN vanhemmuuden osasina silloin kun sinä olit lapsi. Joissain piireissä pidetään nytkin. Se, että ne ovat sittemmin ja varsinkin sinun kohdallasi osoittautuneet p*skoiksi ei välttämättä muuta sitä tosiasiaa, että tarkoitus on ollut hyvä - eikä se takaa, että menettelemällä päinvastoin nyt, olet itse parempi vanhempi omalle lapsellesi. Yrität, sen myönnän, ja uskot olevasi oikeassa - mutta saattaa olla, että niin uskoi sinunkin äitisi ja sinunkaan onnistumistasi ei takaa mikään.

Vanhemmuudessa vaikeinta on se, että lapset ovat erilaisia. Toiset kaipaavat yhtä, toiset toista. Itselleni kävi niin, että oma äitini oli tosi hyvä vanhempi ja minustakin tuli varsin hyvä tulos. Yritin sitten omaa lastani kasvattaa samalla lailla, mutta koska hän oli erilainen, ei systeemi toiminutkaan, eikä tulos ollut yhtä hyvä kuin äidilläni. Myös yhteiskunnan arvot ja tavoitteet ja olosuhteet vaihtelevat eikä voi varmaksi tietää, millainen se on sitten kun se lapsi on aikuinen ja kaiken kasvatustyön hedelmät pitäisi ottaa käyttöön: vieläkö ne vastaavat silloin edesä oleviin tarpeisiin?

Eli voit sinä sanoa että äitisi oli p*ska etkä itse haluaisi elää samoin. Se on ihan totta ja reilua. Mutta yhtä totta ja reilua saattaa sitten olla että lapsesi sanoo saman sinusta. Ja "totuus ja reiluus" ei aina ole paras lähtökohta ihmissuhteelle tai elämälle- Armollisuudesta ja hyväksynnästä pitäisi puhua paljon enemmän.

Joku paska vanhempi taisi tuntea piston omassatunnossaan. Älkää hankkiko niitä lapsia jos ette osaa tai jaksa hoitaa niitä. Ei ole mitenkään normaalia tai hyväntahtoista olla päihdevanhempi, raivota pienelle lapselle säännöllisesti ja aiheuttaa turvattomuuden tunteita.

NYT jotakin rotia! Saat olla eri mieltä ykkösen kanssa, mutta tuollainen toisin asiaa tulkitsevan demonisointi ("paska vanhempi") on - sori suorasanainen muotoilu- lapsellista ja jopa kusipäistä.

Hän sitä paitsi sanoo, että ei hyväksi alkoholinkäyttöä, katsopa sitä kommentin alkua.

Mä olen ajatellut että mun vanhempieni ei olisi ehkä pitänyt tehdä lapsia ollenkaan, ei ainakaan parikymppisinä. Tai ehkä mä olin vääränlainen lapsi, niin omapäinen että mut piti joka tilanteessa yrittää litistää.

Äitini on yrittänyt korjata tilannetta nyt aikuisiällä, isäni ei varmaan ikinä edes tajunnut kuinka huono oli ja nyt sillä ei ole enää mitään väliäkään koska hänellä on Alzheimer.

Ehkä he eivät vaan parempaan kyenneet.

Minusta oikeasri hyvää vanhemmuutta on tietoisuus erehtyväisyydestä, ymmärrys omasta vajavaisuudesta ja halu kehittyä.

Jos joku kuvittelee tietävänsä, mikä on Oikea Kasvatustapa, hän on pahasti väärässä.

Enkä tällä väitä, että apn äiti olisi ollut mitään muuta kuin huono äiti. Vaan kommenttini koskee muutamaa tämän ketjun kommentoijaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota alkoholinkäyttöä ja baareilua lukuunottamatta kuvaamasi asiat ovat sellaisia, joita on todennäköisesti pidetty HYVÄN vanhemmuuden osasina silloin kun sinä olit lapsi. Joissain piireissä pidetään nytkin. Se, että ne ovat sittemmin ja varsinkin sinun kohdallasi osoittautuneet p*skoiksi ei välttämättä muuta sitä tosiasiaa, että tarkoitus on ollut hyvä - eikä se takaa, että menettelemällä päinvastoin nyt, olet itse parempi vanhempi omalle lapsellesi. Yrität, sen myönnän, ja uskot olevasi oikeassa - mutta saattaa olla, että niin uskoi sinunkin äitisi ja sinunkaan onnistumistasi ei takaa mikään.

Vanhemmuudessa vaikeinta on se, että lapset ovat erilaisia. Toiset kaipaavat yhtä, toiset toista. Itselleni kävi niin, että oma äitini oli tosi hyvä vanhempi ja minustakin tuli varsin hyvä tulos. Yritin sitten omaa lastani kasvattaa samalla lailla, mutta koska hän oli erilainen, ei systeemi toiminutkaan, eikä tulos ollut yhtä hyvä kuin äidilläni. Myös yhteiskunnan arvot ja tavoitteet ja olosuhteet vaihtelevat eikä voi varmaksi tietää, millainen se on sitten kun se lapsi on aikuinen ja kaiken kasvatustyön hedelmät pitäisi ottaa käyttöön: vieläkö ne vastaavat silloin edesä oleviin tarpeisiin?

Eli voit sinä sanoa että äitisi oli p*ska etkä itse haluaisi elää samoin. Se on ihan totta ja reilua. Mutta yhtä totta ja reilua saattaa sitten olla että lapsesi sanoo saman sinusta. Ja "totuus ja reiluus" ei aina ole paras lähtökohta ihmissuhteelle tai elämälle- Armollisuudesta ja hyväksynnästä pitäisi puhua paljon enemmän.

Joku paska vanhempi taisi tuntea piston omassatunnossaan. Älkää hankkiko niitä lapsia jos ette osaa tai jaksa hoitaa niitä. Ei ole mitenkään normaalia tai hyväntahtoista olla päihdevanhempi, raivota pienelle lapselle säännöllisesti ja aiheuttaa turvattomuuden tunteita.

NYT jotakin rotia! Saat olla eri mieltä ykkösen kanssa, mutta tuollainen toisin asiaa tulkitsevan demonisointi ("paska vanhempi") on - sori suorasanainen muotoilu- lapsellista ja jopa kusipäistä.

Hän sitä paitsi sanoo, että ei hyväksi alkoholinkäyttöä, katsopa sitä kommentin alkua.

Mutta hyväksyy raivoamisen ja turvattomuuden? Minusta taas on kusipäistä, lapsellista ja naiivia tulla vähättelemään toisen tunteita ja kokemuksia ja kuvitella että anteeksiannolla vauriot taianomaisesti korjaantuvat.

Juu! Kun esikoiseni oli vauva, ajattelin juuri noin kuten ap. Kun minulla oli kaksi lasta, aloin ajatella, että äiti teki parhaansa. Nyt kun lapseni ovat nuoria aikuisia, näen, että äiti oli monessa suhteessa jopa minua parempi kasvattaja.

Kukaan ei ole niin kaikkitietävä besserwisser kasvatusasioissa kuin tuore yhden lapsen äiti. Kokeilkaa kumminkin asettua oman äitinne asemaan. Miettikää, miten hän sai apua lastenhoitoon vai saiko. Oliko miestä tukena ja tekikö mies mitään kotona. Oliko äidillä sairauksia, rahapula.

Miettikää myös itseänne. Oletteko epäonnistujia, huonosti kasvatettuja? Jos ette, ehkä äitinne sitten osasi jotakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota alkoholinkäyttöä ja baareilua lukuunottamatta kuvaamasi asiat ovat sellaisia, joita on todennäköisesti pidetty HYVÄN vanhemmuuden osasina silloin kun sinä olit lapsi. Joissain piireissä pidetään nytkin. Se, että ne ovat sittemmin ja varsinkin sinun kohdallasi osoittautuneet p*skoiksi ei välttämättä muuta sitä tosiasiaa, että tarkoitus on ollut hyvä - eikä se takaa, että menettelemällä päinvastoin nyt, olet itse parempi vanhempi omalle lapsellesi. Yrität, sen myönnän, ja uskot olevasi oikeassa - mutta saattaa olla, että niin uskoi sinunkin äitisi ja sinunkaan onnistumistasi ei takaa mikään.

Vanhemmuudessa vaikeinta on se, että lapset ovat erilaisia. Toiset kaipaavat yhtä, toiset toista. Itselleni kävi niin, että oma äitini oli tosi hyvä vanhempi ja minustakin tuli varsin hyvä tulos. Yritin sitten omaa lastani kasvattaa samalla lailla, mutta koska hän oli erilainen, ei systeemi toiminutkaan, eikä tulos ollut yhtä hyvä kuin äidilläni. Myös yhteiskunnan arvot ja tavoitteet ja olosuhteet vaihtelevat eikä voi varmaksi tietää, millainen se on sitten kun se lapsi on aikuinen ja kaiken kasvatustyön hedelmät pitäisi ottaa käyttöön: vieläkö ne vastaavat silloin edesä oleviin tarpeisiin?

Eli voit sinä sanoa että äitisi oli p*ska etkä itse haluaisi elää samoin. Se on ihan totta ja reilua. Mutta yhtä totta ja reilua saattaa sitten olla että lapsesi sanoo saman sinusta. Ja "totuus ja reiluus" ei aina ole paras lähtökohta ihmissuhteelle tai elämälle- Armollisuudesta ja hyväksynnästä pitäisi puhua paljon enemmän.

Joku paska vanhempi taisi tuntea piston omassatunnossaan. Älkää hankkiko niitä lapsia jos ette osaa tai jaksa hoitaa niitä. Ei ole mitenkään normaalia tai hyväntahtoista olla päihdevanhempi, raivota pienelle lapselle säännöllisesti ja aiheuttaa turvattomuuden tunteita.

NYT jotakin rotia! Saat olla eri mieltä ykkösen kanssa, mutta tuollainen toisin asiaa tulkitsevan demonisointi ("paska vanhempi") on - sori suorasanainen muotoilu- lapsellista ja jopa kusipäistä.

Hän sitä paitsi sanoo, että ei hyväksi alkoholinkäyttöä, katsopa sitä kommentin alkua.

Kyllä vanhemmasta voi käyttää sanaa paska, jos lapsensa on kokenut turvattoman lapsuuden. Vanhemman alkoholinkäyttö on osa sitä, muu osa voi muodostua esim. välinpitämättömyydestä, empatian puutteesta, uhkailusta jne.