Onko kauheaa ymmärtää oman lapsensa saatuaan että oma äiti onkin ollut vanhempana ihan p*ska

En sitten ole kivikissa, vaan täysin randomi palstan lukija joka havahtui ajattelemaan omia lapsuutensa epäkohtia. Tuli vain mieleen oman lapsen ekoja uhmaraivareita selvitellessä, miten itseni kohdalla aikanaan homma hoidettiin. Omaan äitiini verrattuna toimintamme ovat kuin yö ja päivä, mutta jos äitini esimerkkiä seuraisin niin alkaisin ärtyneenä karjumaan ja huutamaan ja lähtisin pois paikalta kun lapsi saa raivokohtauksen ikään kuuluvalla tavalla.

Toinen on perhepeti. Vihaan koko sanaa, koska ne mielleyhtymät joita olen palstalta oppinut eivät niin häivy, mutta halusin nukuttaa lapsen vieressäni ekat viikot ja jäihän se viereeni myös seuraaviksi kuukausiksi. Joskus heräsin yöläkin nostamaan vauvan omasta punkastaan viereeni, koska se itki turvattomuuttaan. Äitini nukutti pikkusisaruksiani jo aivan pienestä pinnasängyssä ja joskus kun vauva heräsi itkemään niin hän käski minun olla ihan hiljaa, että se lopettaisi nopeammin. Nyt kun mietin, niin kauhistuttavaa käytöstä. Oikeastaan koin koko lapsuuden niin ääretöntä turvattomuutta, että myöhemmin olin teini-iässä äärimmäisen takertuva poikaystäviin.

En myöskään mistään hinnasta lähtisi joka helkutin perjantai hiukan ulos, ja huolehtisi vain siitä että itse pääsen liikkeelle ja dumbbaisi lapsia kenelle tahansa. Silloin kun olin lapsi, niin meidän äiti vain laittoi meidät jollekin ja yleensä se oli isoäidille, joka ei olisi jaksanut niin montaa lasta hoitaa kerralla. Lisäksi äiti saattoi lennosta perua kaikki yhdessä tehdyt suunnitelmat jos vaihtoehtona olikin lähteä kapakkaan. Hän ei yrittänytkään auttaa solmimaan kaverisuhteita, etsimään toisia samassa elämäntilanteessa eläviä äitejä joiden kautta lapset olisi saaneet seuraa tai mitään tällaista vaan sen sijaan hän keskittyi riitelemään vaihtelevien miestensä kanssa ja kuplautumaan omaan huusholliinsa. Jokainen nyt hoitaa äitiytensä miten hoitaa, mutta tämä ulottui pitkälle kouluikään. Oli todella noloa tuoda kavereita kotiin koska ei ikinä tiennyt miten paljon keittiön pöydällä oli kaljapulloja vastassa kun äiti oli hiukan juhlinut taas vapaitaan. Oli kivaa koulussa selitellä, että ei meille ehkä tänään voi tulla. joskus kun kavereita piti tulla yökylään, niin äiti ehti vetää hirveät humalat ja kaverit olivat ihmeissään kun mutsi heiluu kännissä. Osa lähti kuitenkin kotiin yöksi huomattuaan miten noloksi vedin äitini käytöksestä ja tajuttuaan ettei meillä ollut kaikki ihan ok. Kaikki kesälomat vietimme kaukana kaikista julkisista paikoista, ja äiti perusteli että haluaa olla perheen kesken. Todellisuudessa hän halusi keskittyä alkoholinkulutukseen rauhassa ilman katseita, ja yritti survoa kirkkaina kesäiltoina meidät ihan liian aikaisin nukkumaan jotta saisi istua miehineen rauhassa kaljalla. 10, 11 ja 12 vuotiaat tuskin nukahtavat melkein päiväkirkkaalla ilta yhdeksältä..

Mietin vain miten ajat muuttuvat, mutta huomaan miten rankasti erilaiset lähtökohdat meillä kahdella on lasten hoitoon. Oma äitini halusi monta lasta peräkkäin, mutta ei halunnut luopua itsekkyydestään, sen sijaan itse haluan tuon yhden ja hoitaa hänet kunnolla joutuen siivuttamaan paljon tarpeitani ennen kuin olen valmis edes harkitsemaan toista lasta. Onko silti reilua todeta ääneen että oma äiti oli aivan paska ja isästä ei voi edes mainita, koska en todellakaan haluaisi elää noin kuin äitini eli?