Onko kauheaa ymmärtää oman lapsensa saatuaan että oma äiti onkin ollut vanhempana ihan p*ska

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota alkoholinkäyttöä ja baareilua lukuunottamatta kuvaamasi asiat ovat sellaisia, joita on todennäköisesti pidetty HYVÄN vanhemmuuden osasina silloin kun sinä olit lapsi. Joissain piireissä pidetään nytkin. Se, että ne ovat sittemmin ja varsinkin sinun kohdallasi osoittautuneet p*skoiksi ei välttämättä muuta sitä tosiasiaa, että tarkoitus on ollut hyvä - eikä se takaa, että menettelemällä päinvastoin nyt, olet itse parempi vanhempi omalle lapsellesi. Yrität, sen myönnän, ja uskot olevasi oikeassa - mutta saattaa olla, että niin uskoi sinunkin äitisi ja sinunkaan onnistumistasi ei takaa mikään.

Vanhemmuudessa vaikeinta on se, että lapset ovat erilaisia. Toiset kaipaavat yhtä, toiset toista. Itselleni kävi niin, että oma äitini oli tosi hyvä vanhempi ja minustakin tuli varsin hyvä tulos. Yritin sitten omaa lastani kasvattaa samalla lailla, mutta koska hän oli erilainen, ei systeemi toiminutkaan, eikä tulos ollut yhtä hyvä kuin äidilläni. Myös yhteiskunnan arvot ja tavoitteet ja olosuhteet vaihtelevat eikä voi varmaksi tietää, millainen se on sitten kun se lapsi on aikuinen ja kaiken kasvatustyön hedelmät pitäisi ottaa käyttöön: vieläkö ne vastaavat silloin edesä oleviin tarpeisiin?

Eli voit sinä sanoa että äitisi oli p*ska etkä itse haluaisi elää samoin. Se on ihan totta ja reilua. Mutta yhtä totta ja reilua saattaa sitten olla että lapsesi sanoo saman sinusta. Ja "totuus ja reiluus" ei aina ole paras lähtökohta ihmissuhteelle tai elämälle- Armollisuudesta ja hyväksynnästä pitäisi puhua paljon enemmän.

Joku paska vanhempi taisi tuntea piston omassatunnossaan. Älkää hankkiko niitä lapsia jos ette osaa tai jaksa hoitaa niitä. Ei ole mitenkään normaalia tai hyväntahtoista olla päihdevanhempi, raivota pienelle lapselle säännöllisesti ja aiheuttaa turvattomuuden tunteita.

NYT jotakin rotia! Saat olla eri mieltä ykkösen kanssa, mutta tuollainen toisin asiaa tulkitsevan demonisointi ("paska vanhempi") on - sori suorasanainen muotoilu- lapsellista ja jopa kusipäistä.

Hän sitä paitsi sanoo, että ei hyväksi alkoholinkäyttöä, katsopa sitä kommentin alkua.

Mutta hyväksyy raivoamisen ja turvattomuuden? Minusta taas on kusipäistä, lapsellista ja naiivia tulla vähättelemään toisen tunteita ja kokemuksia ja kuvitella että anteeksiannolla vauriot taianomaisesti korjaantuvat.

Ei hän sitä kommentoo tuossa. Ap sanoo raivoamisesta lähinnä uhmakohtausten kohdalla, ja siinä on todellakin kasvatustavat muuttuneet. Lasten raivokohtauksiin on oikeastaan viime vuosia lukuunottamatta kehotettu vanhempia asennoitumaan tiukasti ja vaikka panemaan lapsi "jäähylle", joka on juurikin yksin jättämistä - nykytiedon mukaan ei ollenkaan suositeltavaa.

Ykkönen minusta haluaa nostaa esille sen, että tavat muuttuvat ja jokainen meistä tekee virheitä, ihan omaa jaksamattomuuttaan ja väärien kasvatusoppien takia. Sinäkin.

Anteeksiantoon hän ei minusta ap:ta komenna, vaan sanoo, että armoasta kannattaisi puhua enemmän. Se on ihmiselle, sille anteeksiantajalle itselleen pitkä prosessi, mutta hyödyllinen.

Toistan: älä hauku ihmisiä, joiden ainoa synti on lähestyä asioita eri näkökulmasta. Et tiedä yhtikäs mitään ykkösestä kasvattajana, älä edes luulottele.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota alkoholinkäyttöä ja baareilua lukuunottamatta kuvaamasi asiat ovat sellaisia, joita on todennäköisesti pidetty HYVÄN vanhemmuuden osasina silloin kun sinä olit lapsi. Joissain piireissä pidetään nytkin. Se, että ne ovat sittemmin ja varsinkin sinun kohdallasi osoittautuneet p*skoiksi ei välttämättä muuta sitä tosiasiaa, että tarkoitus on ollut hyvä - eikä se takaa, että menettelemällä päinvastoin nyt, olet itse parempi vanhempi omalle lapsellesi. Yrität, sen myönnän, ja uskot olevasi oikeassa - mutta saattaa olla, että niin uskoi sinunkin äitisi ja sinunkaan onnistumistasi ei takaa mikään.

Vanhemmuudessa vaikeinta on se, että lapset ovat erilaisia. Toiset kaipaavat yhtä, toiset toista. Itselleni kävi niin, että oma äitini oli tosi hyvä vanhempi ja minustakin tuli varsin hyvä tulos. Yritin sitten omaa lastani kasvattaa samalla lailla, mutta koska hän oli erilainen, ei systeemi toiminutkaan, eikä tulos ollut yhtä hyvä kuin äidilläni. Myös yhteiskunnan arvot ja tavoitteet ja olosuhteet vaihtelevat eikä voi varmaksi tietää, millainen se on sitten kun se lapsi on aikuinen ja kaiken kasvatustyön hedelmät pitäisi ottaa käyttöön: vieläkö ne vastaavat silloin edesä oleviin tarpeisiin?

Eli voit sinä sanoa että äitisi oli p*ska etkä itse haluaisi elää samoin. Se on ihan totta ja reilua. Mutta yhtä totta ja reilua saattaa sitten olla että lapsesi sanoo saman sinusta. Ja "totuus ja reiluus" ei aina ole paras lähtökohta ihmissuhteelle tai elämälle- Armollisuudesta ja hyväksynnästä pitäisi puhua paljon enemmän.

Joku paska vanhempi taisi tuntea piston omassatunnossaan. Älkää hankkiko niitä lapsia jos ette osaa tai jaksa hoitaa niitä. Ei ole mitenkään normaalia tai hyväntahtoista olla päihdevanhempi, raivota pienelle lapselle säännöllisesti ja aiheuttaa turvattomuuden tunteita.

NYT jotakin rotia! Saat olla eri mieltä ykkösen kanssa, mutta tuollainen toisin asiaa tulkitsevan demonisointi ("paska vanhempi") on - sori suorasanainen muotoilu- lapsellista ja jopa kusipäistä.

Hän sitä paitsi sanoo, että ei hyväksi alkoholinkäyttöä, katsopa sitä kommentin alkua.

Kyllä vanhemmasta voi käyttää sanaa paska, jos lapsensa on kokenut turvattoman lapsuuden. Vanhemman alkoholinkäyttö on osa sitä, muu osa voi muodostua esim. välinpitämättömyydestä, empatian puutteesta, uhkailusta jne.

Totta kai omaa vanhempaansa saa sanoa paskaksi. Minä sanoin, että tuo kommentoija, joka hyökkäsi ykköstä kohtaan ja väitti TÄTÄ paskaksi siksi, että tämä lähestyi aihetta eri näkökulmasta - että hän kommentoi lapsellisesti.

Ei ole ok haukkua täällä jotain kommentoijaa paskaksi vanhemmaksi siksi, että tämä kommentoi eri näkökulmasta.

Vierailija kirjoitti:

Juu! Kun esikoiseni oli vauva, ajattelin juuri noin kuten ap. Kun minulla oli kaksi lasta, aloin ajatella, että äiti teki parhaansa. Nyt kun lapseni ovat nuoria aikuisia, näen, että äiti oli monessa suhteessa jopa minua parempi kasvattaja.

Kukaan ei ole niin kaikkitietävä besserwisser kasvatusasioissa kuin tuore yhden lapsen äiti. Kokeilkaa kumminkin asettua oman äitinne asemaan. Miettikää, miten hän sai apua lastenhoitoon vai saiko. Oliko miestä tukena ja tekikö mies mitään kotona. Oliko äidillä sairauksia, rahapula.

Miettikää myös itseänne. Oletteko epäonnistujia, huonosti kasvatettuja? Jos ette, ehkä äitinne sitten osasi jotakin.

Meillä on ainakin sen verran ikäeroa lapsilla että kasvatus ja läsnäolo on sujunut edelleen oikein mukavasti isompanakin. Lapset on aika herkkiä (etenkin esikoinen) ja heidät saisi varmaan hyvin kipsiin kylmällä kasvatuksella. Apua ja tukea saa lasten isästä, siihen se sitten jääkin.

Ennen ja nykyäänkin lapsia tehtiin sen kummemmin arvoimatta omia henkisiä resursseja. Varmaan kovin monen ei kannattaisi tehdä lapsia useita pienillä ikäeroilla jos haluaa vanhempana olla tasapainoinen ja jaksava.

Terapeuttini sanoi, että vanhemmaksi tuleminen voi nimenomaan olla mahdollisuus tulla tietoiseksi sekä vapautua oman elämän kipukohdista, jos sille prosessille on avoin. Mennyttä et voi muuttaa, mutta voit vapauttaa niitä tunteita, joita oot ehkä pitänyt sisälläsi noihin lapsuuden tapahtumiin liittyen. Lopulta surra ne ikävät asiat, jotka tapahtuivat silloin, kun olit itse voimaton vaikuttamaan olosuhteisiisi. Kyse ei ole sen oman vanhemman mustamaalauksesta, mutta tosiasiat tosiasioina.. Halaus sulle ap. Oon pahoillani, että jouduit kokemaan noita asioita, mutta pakko sanoa, että olen myös iloinen siitä, että nyt kunnioitat omaa kokemustasi.. Vähän oikeutta sille lapselle, joka olit :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu! Kun esikoiseni oli vauva, ajattelin juuri noin kuten ap. Kun minulla oli kaksi lasta, aloin ajatella, että äiti teki parhaansa. Nyt kun lapseni ovat nuoria aikuisia, näen, että äiti oli monessa suhteessa jopa minua parempi kasvattaja.

Kukaan ei ole niin kaikkitietävä besserwisser kasvatusasioissa kuin tuore yhden lapsen äiti. Kokeilkaa kumminkin asettua oman äitinne asemaan. Miettikää, miten hän sai apua lastenhoitoon vai saiko. Oliko miestä tukena ja tekikö mies mitään kotona. Oliko äidillä sairauksia, rahapula.

Miettikää myös itseänne. Oletteko epäonnistujia, huonosti kasvatettuja? Jos ette, ehkä äitinne sitten osasi jotakin.

Meillä on ainakin sen verran ikäeroa lapsilla että kasvatus ja läsnäolo on sujunut edelleen oikein mukavasti isompanakin. Lapset on aika herkkiä (etenkin esikoinen) ja heidät saisi varmaan hyvin kipsiin kylmällä kasvatuksella. Apua ja tukea saa lasten isästä, siihen se sitten jääkin.

Ennen ja nykyäänkin lapsia tehtiin sen kummemmin arvoimatta omia henkisiä resursseja. Varmaan kovin monen ei kannattaisi tehdä lapsia useita pienillä ikäeroilla jos haluaa vanhempana olla tasapainoinen ja jaksava.

Varmasti noinkin, mulle taas olisi ollut huono ratkaisu pitkittää pikkulapsivaihetta kovin pitkäksi hankkimalla vaikka lapsia neljän vuoden välein. Kun yhden olisi saanut isommaksi, olisi taas uusi vauva ja taapero....

Ja on ollut minusta helpompaa ja lapsille hyväksi se, että he ovat syntyneet pienellä (1v10kk) ikäerolla. Heille on ollut seuraa toisistaan ja esikoinen sai olla yhteen putkeen kotona, sai rauhallisen kotikasvatuksen melkein viisivuotiaaksi asti. Heillä on ollut aina seuraa toisistaan, ja kahden suht samanikäisen lapsen kanssa on helpompi keksiä yhteistä, molempia kiinnostavaa tekemistä sen sijaan, että toinen joutuu "uhrautumaan" johonkin ei-kiinnostavaan pienemmän sisaruksen takia. Olemme siten tehneet koko perhe paljon kaikenlaista, ja teemme yhä nyt, kun lapset ovat siis aikuisia.

Joten tuossakin on puolensa ja puolensa ja mitään yleispätevää sääntöä ei voi julistaa. Mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle.

Ei ole helppoa kellään.. Varsinkaan sillä joka on ajautunut käyttämään alkoholia ja tullut siitä riippuvaiseksi. Maailma on ollut silloin toisenlainen ja lapsia kasvatettu eri tavalla kuin nykyään. Etkä varmaan tiedä kuinka vaikea lapsuus äidilläsi on ollut, kun hänen käytös aikuisena on ollut tuollaista holtitonta.. Tuskin on ollut hyvät tukiverkostot vanhemmuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota alkoholinkäyttöä ja baareilua lukuunottamatta kuvaamasi asiat ovat sellaisia, joita on todennäköisesti pidetty HYVÄN vanhemmuuden osasina silloin kun sinä olit lapsi. Joissain piireissä pidetään nytkin. Se, että ne ovat sittemmin ja varsinkin sinun kohdallasi osoittautuneet p*skoiksi ei välttämättä muuta sitä tosiasiaa, että tarkoitus on ollut hyvä - eikä se takaa, että menettelemällä päinvastoin nyt, olet itse parempi vanhempi omalle lapsellesi. Yrität, sen myönnän, ja uskot olevasi oikeassa - mutta saattaa olla, että niin uskoi sinunkin äitisi ja sinunkaan onnistumistasi ei takaa mikään.

Vanhemmuudessa vaikeinta on se, että lapset ovat erilaisia. Toiset kaipaavat yhtä, toiset toista. Itselleni kävi niin, että oma äitini oli tosi hyvä vanhempi ja minustakin tuli varsin hyvä tulos. Yritin sitten omaa lastani kasvattaa samalla lailla, mutta koska hän oli erilainen, ei systeemi toiminutkaan, eikä tulos ollut yhtä hyvä kuin äidilläni. Myös yhteiskunnan arvot ja tavoitteet ja olosuhteet vaihtelevat eikä voi varmaksi tietää, millainen se on sitten kun se lapsi on aikuinen ja kaiken kasvatustyön hedelmät pitäisi ottaa käyttöön: vieläkö ne vastaavat silloin edesä oleviin tarpeisiin?

Eli voit sinä sanoa että äitisi oli p*ska etkä itse haluaisi elää samoin. Se on ihan totta ja reilua. Mutta yhtä totta ja reilua saattaa sitten olla että lapsesi sanoo saman sinusta. Ja "totuus ja reiluus" ei aina ole paras lähtökohta ihmissuhteelle tai elämälle- Armollisuudesta ja hyväksynnästä pitäisi puhua paljon enemmän.

Erittäin viisas vastaus, miksi tuota on alapeukutettu?

Asiahan nimittäin ON juuri niin, että kukin aikakausi tuottaa omansalaista kasvatusta. Itse olen syntynyt 1967, eikä siihen aikaan edes tunne termejä lapsentahtisuus tai virikkeet. Hyvää kasvatusta oli, että lapsilla oli ehjät ja puhtaat vaatteet ja kaksi lämmintä ateriaa päivässä. Ei minua ole ikinä nukutettu perhepedissä, ja kiukutteluunkin suhtauduttiin juuri tuolla lailla tylysti. Piiskaakin olen lapsena saanut.

Toki itse olen sitten kasvattanut lapseni toisin, mutta EN VÄLTTÄMÄTTÄ PAREMMIN. Kasvatuksessa kun ei ole mitään kiveenhakattua. Ehkä olen omilta lapsiltani vaatinut ihan liian vähän ja hemmotellut liikaa. Kuka tietää, ovatko he sitten tiukempia kasvattajia, jos lapsia hankkivat.

Toki juopottelu oli väärin ja se, että äiti käy parisuhderiitoja vaihtuvien poikaystävien kanssa kotona, lasten kuullen. Mutta ovatko parisuhderiidat jotenkin huonompia, jos ne käydään miesystävän kuin lapsen oman isän kanssa? Jossakin ristiriidat pitää ratkoa, tavat tietysti saisivat olla säällisiä ja esim. väkivalta tai suuriääninen raivoaminen eivät kuulu lasten nähtäville/kuultavaksi.

Ja missä oli ap sinun isäsi kaikki nuo vuodet? Äitisi elämä ei välttämättä ollut todellakaan helppoa, joten vähän ehkä kannattaa armahtaakin.

Ei siinä, saa olla katkera, ja todeta, että lapsuus oli turvaton. Varmasti olikin.

Kysy silti itseltäsi, oppiiko katkeruudesta mitään? Olisiko sittenkin parempi ymmärtää, miksi asiat menivät kuten menivät, koska ymmärtämisen kautta voi löytää seikkoja, jotka itse sitten osaa välttää ja hoitaa paremmin. Ymmärtäminen ei ole sama asia kuin hyväksyminen, vaan ymmärtäminen tarkoittaa syy-seuraussuhteiden tajuamista.

Ja ei se anteeksianto ole kovin huono asia sinun kannaltasi. Jos kykenee antamaan anteeksi, vapauttaa paljon vihaan ja katkeruuteen patoutunutta energiaa parempaan tarkoitukseen.

Ystävyydellä viisikymppinen kahden teinin äiti

Pakko kommentoida, että aivan ihana, sydämellinen vastaus. Kostui silmäkulmat tästä. Kuulostat hyvältä ihmiseltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu! Kun esikoiseni oli vauva, ajattelin juuri noin kuten ap. Kun minulla oli kaksi lasta, aloin ajatella, että äiti teki parhaansa. Nyt kun lapseni ovat nuoria aikuisia, näen, että äiti oli monessa suhteessa jopa minua parempi kasvattaja.

Kukaan ei ole niin kaikkitietävä besserwisser kasvatusasioissa kuin tuore yhden lapsen äiti. Kokeilkaa kumminkin asettua oman äitinne asemaan. Miettikää, miten hän sai apua lastenhoitoon vai saiko. Oliko miestä tukena ja tekikö mies mitään kotona. Oliko äidillä sairauksia, rahapula.

Miettikää myös itseänne. Oletteko epäonnistujia, huonosti kasvatettuja? Jos ette, ehkä äitinne sitten osasi jotakin.

Meillä on ainakin sen verran ikäeroa lapsilla että kasvatus ja läsnäolo on sujunut edelleen oikein mukavasti isompanakin. Lapset on aika herkkiä (etenkin esikoinen) ja heidät saisi varmaan hyvin kipsiin kylmällä kasvatuksella. Apua ja tukea saa lasten isästä, siihen se sitten jääkin.

Ennen ja nykyäänkin lapsia tehtiin sen kummemmin arvoimatta omia henkisiä resursseja. Varmaan kovin monen ei kannattaisi tehdä lapsia useita pienillä ikäeroilla jos haluaa vanhempana olla tasapainoinen ja jaksava.

Varmasti noinkin, mulle taas olisi ollut huono ratkaisu pitkittää pikkulapsivaihetta kovin pitkäksi hankkimalla vaikka lapsia neljän vuoden välein. Kun yhden olisi saanut isommaksi, olisi taas uusi vauva ja taapero....

Ja on ollut minusta helpompaa ja lapsille hyväksi se, että he ovat syntyneet pienellä (1v10kk) ikäerolla. Heille on ollut seuraa toisistaan ja esikoinen sai olla yhteen putkeen kotona, sai rauhallisen kotikasvatuksen melkein viisivuotiaaksi asti. Heillä on ollut aina seuraa toisistaan, ja kahden suht samanikäisen lapsen kanssa on helpompi keksiä yhteistä, molempia kiinnostavaa tekemistä sen sijaan, että toinen joutuu "uhrautumaan" johonkin ei-kiinnostavaan pienemmän sisaruksen takia. Olemme siten tehneet koko perhe paljon kaikenlaista, ja teemme yhä nyt, kun lapset ovat siis aikuisia.

Joten tuossakin on puolensa ja puolensa ja mitään yleispätevää sääntöä ei voi julistaa. Mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle.

Niin eli kuulostaa siltä että teillä on resurssit riittänyt. Olen itse ollut neuvolassa töissä ja nähnyt kymmenittäin kertoja kun resurssit eivät ole riittäneet. Jokaisen olisi syytä arvioida niitä ikäerojen ja lapsiluvun suhteen, useampi lapsi ei ole mikään ihmisoikeus jos kapasiteettia ei ole. Mutta näinhän se otetaan.

Olen myös miettinyt omien vanhempieni lapsuutta. He eivät ole saaneet omista lapsuuden kodeistaan kovin hyviä eväitä elämään. Ymmärrän että vanhempani eivät ole tienneet eikä osanneet tehdä asioita paremmin. En syytä heitä, vaikka lapsuuteni ei kovin ruusuinen ollutkaan...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota alkoholinkäyttöä ja baareilua lukuunottamatta kuvaamasi asiat ovat sellaisia, joita on todennäköisesti pidetty HYVÄN vanhemmuuden osasina silloin kun sinä olit lapsi. Joissain piireissä pidetään nytkin. Se, että ne ovat sittemmin ja varsinkin sinun kohdallasi osoittautuneet p*skoiksi ei välttämättä muuta sitä tosiasiaa, että tarkoitus on ollut hyvä - eikä se takaa, että menettelemällä päinvastoin nyt, olet itse parempi vanhempi omalle lapsellesi. Yrität, sen myönnän, ja uskot olevasi oikeassa - mutta saattaa olla, että niin uskoi sinunkin äitisi ja sinunkaan onnistumistasi ei takaa mikään.

Vanhemmuudessa vaikeinta on se, että lapset ovat erilaisia. Toiset kaipaavat yhtä, toiset toista. Itselleni kävi niin, että oma äitini oli tosi hyvä vanhempi ja minustakin tuli varsin hyvä tulos. Yritin sitten omaa lastani kasvattaa samalla lailla, mutta koska hän oli erilainen, ei systeemi toiminutkaan, eikä tulos ollut yhtä hyvä kuin äidilläni. Myös yhteiskunnan arvot ja tavoitteet ja olosuhteet vaihtelevat eikä voi varmaksi tietää, millainen se on sitten kun se lapsi on aikuinen ja kaiken kasvatustyön hedelmät pitäisi ottaa käyttöön: vieläkö ne vastaavat silloin edesä oleviin tarpeisiin?

Eli voit sinä sanoa että äitisi oli p*ska etkä itse haluaisi elää samoin. Se on ihan totta ja reilua. Mutta yhtä totta ja reilua saattaa sitten olla että lapsesi sanoo saman sinusta. Ja "totuus ja reiluus" ei aina ole paras lähtökohta ihmissuhteelle tai elämälle- Armollisuudesta ja hyväksynnästä pitäisi puhua paljon enemmän.

Erittäin viisas vastaus, miksi tuota on alapeukutettu?

Asiahan nimittäin ON juuri niin, että kukin aikakausi tuottaa omansalaista kasvatusta. Itse olen syntynyt 1967, eikä siihen aikaan edes tunne termejä lapsentahtisuus tai virikkeet. Hyvää kasvatusta oli, että lapsilla oli ehjät ja puhtaat vaatteet ja kaksi lämmintä ateriaa päivässä. Ei minua ole ikinä nukutettu perhepedissä, ja kiukutteluunkin suhtauduttiin juuri tuolla lailla tylysti. Piiskaakin olen lapsena saanut.

Toki itse olen sitten kasvattanut lapseni toisin, mutta EN VÄLTTÄMÄTTÄ PAREMMIN. Kasvatuksessa kun ei ole mitään kiveenhakattua. Ehkä olen omilta lapsiltani vaatinut ihan liian vähän ja hemmotellut liikaa. Kuka tietää, ovatko he sitten tiukempia kasvattajia, jos lapsia hankkivat.

Toki juopottelu oli väärin ja se, että äiti käy parisuhderiitoja vaihtuvien poikaystävien kanssa kotona, lasten kuullen. Mutta ovatko parisuhderiidat jotenkin huonompia, jos ne käydään miesystävän kuin lapsen oman isän kanssa? Jossakin ristiriidat pitää ratkoa, tavat tietysti saisivat olla säällisiä ja esim. väkivalta tai suuriääninen raivoaminen eivät kuulu lasten nähtäville/kuultavaksi.

Ja missä oli ap sinun isäsi kaikki nuo vuodet? Äitisi elämä ei välttämättä ollut todellakaan helppoa, joten vähän ehkä kannattaa armahtaakin.

Ei siinä, saa olla katkera, ja todeta, että lapsuus oli turvaton. Varmasti olikin.

Kysy silti itseltäsi, oppiiko katkeruudesta mitään? Olisiko sittenkin parempi ymmärtää, miksi asiat menivät kuten menivät, koska ymmärtämisen kautta voi löytää seikkoja, jotka itse sitten osaa välttää ja hoitaa paremmin. Ymmärtäminen ei ole sama asia kuin hyväksyminen, vaan ymmärtäminen tarkoittaa syy-seuraussuhteiden tajuamista.

Ja ei se anteeksianto ole kovin huono asia sinun kannaltasi. Jos kykenee antamaan anteeksi, vapauttaa paljon vihaan ja katkeruuteen patoutunutta energiaa parempaan tarkoitukseen.

Ystävyydellä viisikymppinen kahden teinin äiti

No ei se ihan näinkään mene. Kyllä vanhemmuudessa on joitain kiveenhakattuja asioita, kuten se, että lapsen tunteisiin ja tarpeisiin pitää vastata sensitiivisesti, hellyyttä pitää olla, latistaa ei saa ja jatkuvat muutot ja vaihtuvat ihmissuhteet ovat pahasta. 90-luvulta lähtien nämä asiat on keskimäärin osattu ottaa huomioon paremmin kuin ennen sitä, vaikka toki nykyäänkin on huonoja vanhempia ja ennen oli sensitiivisiä jne. Nykyään noita asioita tuodaan esiin myös asiantuntijoiden toimesta, ennen ei, ja tämä vaikuttaa kasvatusnormeìhin.

Ja anteeksiannon ehdottaminen ap:lle ulkopuolisena on aika...hurskastelevaa. Eiköhän jokainen tiedä että katkeruus on pahasta, mutta ei se sillä lähde että joku netissä käskee päästää siitä. Eikä katkeruudesta pääseminen välttämättä vaadi anteeksiantoa.

Ehkä haluaisit uskoa tähän "pojasta polvi paranee" sanontaan?  "Kullakin on ristinsä, pettymyksensä ja vaivansa." Vähän armollisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu! Kun esikoiseni oli vauva, ajattelin juuri noin kuten ap. Kun minulla oli kaksi lasta, aloin ajatella, että äiti teki parhaansa. Nyt kun lapseni ovat nuoria aikuisia, näen, että äiti oli monessa suhteessa jopa minua parempi kasvattaja.

Kukaan ei ole niin kaikkitietävä besserwisser kasvatusasioissa kuin tuore yhden lapsen äiti. Kokeilkaa kumminkin asettua oman äitinne asemaan. Miettikää, miten hän sai apua lastenhoitoon vai saiko. Oliko miestä tukena ja tekikö mies mitään kotona. Oliko äidillä sairauksia, rahapula.

Miettikää myös itseänne. Oletteko epäonnistujia, huonosti kasvatettuja? Jos ette, ehkä äitinne sitten osasi jotakin.

Meillä on ainakin sen verran ikäeroa lapsilla että kasvatus ja läsnäolo on sujunut edelleen oikein mukavasti isompanakin. Lapset on aika herkkiä (etenkin esikoinen) ja heidät saisi varmaan hyvin kipsiin kylmällä kasvatuksella. Apua ja tukea saa lasten isästä, siihen se sitten jääkin.

Ennen ja nykyäänkin lapsia tehtiin sen kummemmin arvoimatta omia henkisiä resursseja. Varmaan kovin monen ei kannattaisi tehdä lapsia useita pienillä ikäeroilla jos haluaa vanhempana olla tasapainoinen ja jaksava.

Aika iso osa nykyvanhemmista tehtiin aikana, jolloin ehkäisy ei ollut ihan niin pikkujuttu kuin nykyään, saati sitten abortti. Oma anoppini vielä kertoi miten perheen esikoinen sai alkunsa avioliiton ulkopuolella (keskeytetty ei ylläri toiminutkaan) ja häntä todella painostettiin (laittomaan) aborttiin ja kun lapsi pidettiin niin heidän täytyi mennä välittömästi naimisiin, ja avioerolasta pahempi juttu tuolloin oli vain AU-lapsi, joten vaikka he eivät isän kanssa koskaan sen enempää rakastaneet niin myötä kuin vastoinkäymisissä, ei avioero tullut kuuloonkaan.

Onneksi elämme erilaisia aikoja, joissa muut ratkaisut ovat ihan hyväksyttyjä, eikä loppuelämänsä ole pakko elää ’pahassa olossa’.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu! Kun esikoiseni oli vauva, ajattelin juuri noin kuten ap. Kun minulla oli kaksi lasta, aloin ajatella, että äiti teki parhaansa. Nyt kun lapseni ovat nuoria aikuisia, näen, että äiti oli monessa suhteessa jopa minua parempi kasvattaja.

Kukaan ei ole niin kaikkitietävä besserwisser kasvatusasioissa kuin tuore yhden lapsen äiti. Kokeilkaa kumminkin asettua oman äitinne asemaan. Miettikää, miten hän sai apua lastenhoitoon vai saiko. Oliko miestä tukena ja tekikö mies mitään kotona. Oliko äidillä sairauksia, rahapula.

Miettikää myös itseänne. Oletteko epäonnistujia, huonosti kasvatettuja? Jos ette, ehkä äitinne sitten osasi jotakin.

Meillä on ainakin sen verran ikäeroa lapsilla että kasvatus ja läsnäolo on sujunut edelleen oikein mukavasti isompanakin. Lapset on aika herkkiä (etenkin esikoinen) ja heidät saisi varmaan hyvin kipsiin kylmällä kasvatuksella. Apua ja tukea saa lasten isästä, siihen se sitten jääkin.

Ennen ja nykyäänkin lapsia tehtiin sen kummemmin arvoimatta omia henkisiä resursseja. Varmaan kovin monen ei kannattaisi tehdä lapsia useita pienillä ikäeroilla jos haluaa vanhempana olla tasapainoinen ja jaksava.

Varmasti noinkin, mulle taas olisi ollut huono ratkaisu pitkittää pikkulapsivaihetta kovin pitkäksi hankkimalla vaikka lapsia neljän vuoden välein. Kun yhden olisi saanut isommaksi, olisi taas uusi vauva ja taapero....

Ja on ollut minusta helpompaa ja lapsille hyväksi se, että he ovat syntyneet pienellä (1v10kk) ikäerolla. Heille on ollut seuraa toisistaan ja esikoinen sai olla yhteen putkeen kotona, sai rauhallisen kotikasvatuksen melkein viisivuotiaaksi asti. Heillä on ollut aina seuraa toisistaan, ja kahden suht samanikäisen lapsen kanssa on helpompi keksiä yhteistä, molempia kiinnostavaa tekemistä sen sijaan, että toinen joutuu "uhrautumaan" johonkin ei-kiinnostavaan pienemmän sisaruksen takia. Olemme siten tehneet koko perhe paljon kaikenlaista, ja teemme yhä nyt, kun lapset ovat siis aikuisia.

Joten tuossakin on puolensa ja puolensa ja mitään yleispätevää sääntöä ei voi julistaa. Mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle.

Niin eli kuulostaa siltä että teillä on resurssit riittänyt. Olen itse ollut neuvolassa töissä ja nähnyt kymmenittäin kertoja kun resurssit eivät ole riittäneet. Jokaisen olisi syytä arvioida niitä ikäerojen ja lapsiluvun suhteen, useampi lapsi ei ole mikään ihmisoikeus jos kapasiteettia ei ole. Mutta näinhän se otetaan.

Ei olekaan, siis ihmisoikeus hankkia lapsia jaksamista miettimättä. Toisaalta etukäteen ei voi tietää, miten elämä heittelee, ja yksikin lapsi voi olla ylivoimainen rasti.

Kuten sanoin, voi ihan yhtä lailla ryydyttää ja verottaa jaksamista se, että jaloissa on vaikkapa yhdeksän vuoden ajan alle viisivuotias lapsi (kaksi lasta neljän vuoden ikäerolla) kuin että se ajanjakso on seitsemän vuotta.

Mutta joo, kannattaa miettiä ja aika paljon tietää sitten, kun on ekan lapsen saanut ja pikkulapsielämää kokenut parisen vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Anoppi yritti vielä nytkin neuvoa että lasta ei kannata pitää sylissä niin se oppii nopeasti kävelemään o_O että ennen oli kamalat ohjeet

Mun äiti raivos just tästä että en kävellyt reippaasti pitkiä matkoja kauppaan alle kaksivuotiaana.

Joo, ennen vanhaan lapsia tosiaan tuli, vaikkei niitä erityisesti toivottukaan. Kunhan omansa piti ruuassa, oli hyvä vanhempi. Ennen vanhaan oli hyväksyttävää purkaa vihaansa ,lapseen piiskaamalla ja tukistamalla. Kaikista ei ole suurperheen vanhemmiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota alkoholinkäyttöä ja baareilua lukuunottamatta kuvaamasi asiat ovat sellaisia, joita on todennäköisesti pidetty HYVÄN vanhemmuuden osasina silloin kun sinä olit lapsi. Joissain piireissä pidetään nytkin. Se, että ne ovat sittemmin ja varsinkin sinun kohdallasi osoittautuneet p*skoiksi ei välttämättä muuta sitä tosiasiaa, että tarkoitus on ollut hyvä - eikä se takaa, että menettelemällä päinvastoin nyt, olet itse parempi vanhempi omalle lapsellesi. Yrität, sen myönnän, ja uskot olevasi oikeassa - mutta saattaa olla, että niin uskoi sinunkin äitisi ja sinunkaan onnistumistasi ei takaa mikään.

Vanhemmuudessa vaikeinta on se, että lapset ovat erilaisia. Toiset kaipaavat yhtä, toiset toista. Itselleni kävi niin, että oma äitini oli tosi hyvä vanhempi ja minustakin tuli varsin hyvä tulos. Yritin sitten omaa lastani kasvattaa samalla lailla, mutta koska hän oli erilainen, ei systeemi toiminutkaan, eikä tulos ollut yhtä hyvä kuin äidilläni. Myös yhteiskunnan arvot ja tavoitteet ja olosuhteet vaihtelevat eikä voi varmaksi tietää, millainen se on sitten kun se lapsi on aikuinen ja kaiken kasvatustyön hedelmät pitäisi ottaa käyttöön: vieläkö ne vastaavat silloin edesä oleviin tarpeisiin?

Eli voit sinä sanoa että äitisi oli p*ska etkä itse haluaisi elää samoin. Se on ihan totta ja reilua. Mutta yhtä totta ja reilua saattaa sitten olla että lapsesi sanoo saman sinusta. Ja "totuus ja reiluus" ei aina ole paras lähtökohta ihmissuhteelle tai elämälle- Armollisuudesta ja hyväksynnästä pitäisi puhua paljon enemmän.

Erittäin viisas vastaus, miksi tuota on alapeukutettu?

Asiahan nimittäin ON juuri niin, että kukin aikakausi tuottaa omansalaista kasvatusta. Itse olen syntynyt 1967, eikä siihen aikaan edes tunne termejä lapsentahtisuus tai virikkeet. Hyvää kasvatusta oli, että lapsilla oli ehjät ja puhtaat vaatteet ja kaksi lämmintä ateriaa päivässä. Ei minua ole ikinä nukutettu perhepedissä, ja kiukutteluunkin suhtauduttiin juuri tuolla lailla tylysti. Piiskaakin olen lapsena saanut.

Toki itse olen sitten kasvattanut lapseni toisin, mutta EN VÄLTTÄMÄTTÄ PAREMMIN. Kasvatuksessa kun ei ole mitään kiveenhakattua. Ehkä olen omilta lapsiltani vaatinut ihan liian vähän ja hemmotellut liikaa. Kuka tietää, ovatko he sitten tiukempia kasvattajia, jos lapsia hankkivat.

Toki juopottelu oli väärin ja se, että äiti käy parisuhderiitoja vaihtuvien poikaystävien kanssa kotona, lasten kuullen. Mutta ovatko parisuhderiidat jotenkin huonompia, jos ne käydään miesystävän kuin lapsen oman isän kanssa? Jossakin ristiriidat pitää ratkoa, tavat tietysti saisivat olla säällisiä ja esim. väkivalta tai suuriääninen raivoaminen eivät kuulu lasten nähtäville/kuultavaksi.

Ja missä oli ap sinun isäsi kaikki nuo vuodet? Äitisi elämä ei välttämättä ollut todellakaan helppoa, joten vähän ehkä kannattaa armahtaakin.

Ei siinä, saa olla katkera, ja todeta, että lapsuus oli turvaton. Varmasti olikin.

Kysy silti itseltäsi, oppiiko katkeruudesta mitään? Olisiko sittenkin parempi ymmärtää, miksi asiat menivät kuten menivät, koska ymmärtämisen kautta voi löytää seikkoja, jotka itse sitten osaa välttää ja hoitaa paremmin. Ymmärtäminen ei ole sama asia kuin hyväksyminen, vaan ymmärtäminen tarkoittaa syy-seuraussuhteiden tajuamista.

Ja ei se anteeksianto ole kovin huono asia sinun kannaltasi. Jos kykenee antamaan anteeksi, vapauttaa paljon vihaan ja katkeruuteen patoutunutta energiaa parempaan tarkoitukseen.

Ystävyydellä viisikymppinen kahden teinin äiti

No ei se ihan näinkään mene. Kyllä vanhemmuudessa on joitain kiveenhakattuja asioita, kuten se, että lapsen tunteisiin ja tarpeisiin pitää vastata sensitiivisesti, hellyyttä pitää olla, latistaa ei saa ja jatkuvat muutot ja vaihtuvat ihmissuhteet ovat pahasta. 90-luvulta lähtien nämä asiat on keskimäärin osattu ottaa huomioon paremmin kuin ennen sitä, vaikka toki nykyäänkin on huonoja vanhempia ja ennen oli sensitiivisiä jne. Nykyään noita asioita tuodaan esiin myös asiantuntijoiden toimesta, ennen ei, ja tämä vaikuttaa kasvatusnormeìhin.

Ja anteeksiannon ehdottaminen ap:lle ulkopuolisena on aika...hurskastelevaa. Eiköhän jokainen tiedä että katkeruus on pahasta, mutta ei se sillä lähde että joku netissä käskee päästää siitä. Eikä katkeruudesta pääseminen välttämättä vaadi anteeksiantoa.

No toki tunneside on tärkeä, mutta ei ap:n aloituksesta nyt voi minusta sitäkään päätellä, ettei sellaista millään tasolla olisi. Äitinsä vaikutta kyllä itsekkäältä ja huonosti voivalta, mutta en mene tekemään sen pidemmälle johtopäätöksiä.

Minusta tunnesiteiden ja lapsen tunteisiin vastaaminen ovat ilman muuta tärkeitä asioita, mutta se, miten tunteisiin vastataan, on vaihdellut tosiaan aika lailla. Ylipäätään MINKÄÄN IKÄISTEN (siis sen kummemmin aikuisten) negatiivisia tunteita ei ole ennen hyväksytty.

Tunteisiin voi myös vastata väärällä tavalla, vahvistamalla niitä ja antamatta lapselle välineitä analysoida ja työstää niitä. Ja jotain rajojakin ON asetettava: on esimerkiksi ok olla kiukkuinen ja sanallisesti ilmaista se, mutta ei ole ok käyttää väkivaltaa tai mollata toista tai rikkoa tavaroita. Ehkä tässä suhteessa mennään nykyåän vähän överiksi, lapsen pettymyksen pelossa vältetään liikaakin rajojen asettamista. (Ja tämä siis ihan yleisellä tasolla, ei kommenttina ap:n lapsuudesta, josta emme oikeasti tiedä mitään)

En ehdottanut ap:lle anteeksiantoa, sanoin vain, että se olisi hyväksi ap:lle itselleen. Sinusta se on ehkä itsestäänselvää, mutta ei se ole, minkä huomaa monen kommentista.

Katkeruudesta pääseminen varsinkin, mutta se edellyttää minusta äidin toiminnan ymmärtämistä (enkä edelleenkään tarkoita ymmärtämisellä hyväksymistä, vaan syiden ymmärtämistä).

Niinhän se on, että entisaikaan oli erilaiset ohjeet. Muistan äitini sanoneen muutaman kerran, että lapset mukautuvat nopeasti uusiin olosuhteisiin ja uuteen ympäristöön. Tulkitsin tämän niin, että siksi lasten mielipiteistä ei tarvitse välittää kovin paljon, koska sopeutuvat kuitenkin olosuhteisiin. Olen syntynyt 60-luvulla.

Nykyään kai hyvinvointia on sen verran enemmän, että voidaan kuunnella lapsiakin. Mikä on hyvä juttu.

Entä tiedä miksi ihminen tarttuu pulloon, jos on ongelmia? Ihminen on haavoittuvainen ja on kai vain niin altis erilaisille vaikutteille.

Jonu kirjoitti, että ennen ei hyväksytty minkään ikäisten negatiivisia tunteita.

Missähän päin Suomea on ollut näin?

Omassa lähipiirissä negatiivisia (kin) tunteita on entisaikaan ilmaistu kuuluvasti ja avoimesti.

Ainakin aikuisille se on näyttänyt olevan sallittua. Muksut on tietysti komennettu hiljaisiksi.

Sukupolvet siirtävät omia traumojaan eteenpäin.

https://teijaanneli.vuodatus.net/lue/2016/08/traumat-ja-sukupolvien-ket…

"Usein parisuhteen solmiminen ja erityisesti vanhemmaksi tuleminen ja oman lapsen saaminen voi aktivoida ja nostaa trauman aiheuttamat oireet voimakkaasti pintaan. Ja juuri tässä onkin se ratkaiseva vaihe, missä ratkeaa siirtyvätkö traumat seuraavan sukupolven kannettavaksi vai onko vanhempi psyykkisesti riittävän vahva katkaistakseen tuon ketjun. Osa yrittää vähätellä omia kokemuksiaan ja selittää ne pois, mutta tahtomattaan heijastaa ne silti lapsilleen. Vaikkei itsestään ja omasta hyvinvoinnista paljon välittäisikään, lasten takia kannattaa omat traumat käsitellä ja hoitaa kunnolla, muuten ne siirtyvät seuraavan sukupolven kannettavaksi. Siksi oman menneisyyden läpikäyminen ja omien haavojen hoitaminen onkin niin tärkeää, sillä vastuun ottaminen omasta elämästä ja omasta hyvinvoinnista koituu lopulta myös lasten parhaaksi. Kukaan ei voi muuttaa menneisyyttä, mutta hän voi vaikuttaa nykyisyyteen ja siten myös tulevaisuuteen. Jokainen voi katkaista sukupolvien ketjun omalta kohdaltaan. Aikuisen ihmisen oikeus ja jopa velvollisuus onkin hakea apua jos tuntuu siltä, etteivät asiat ratkea omin avuin. Omaa ahdistusta ei tule koskaan sälyttää lasten kannettavaksi tai ratkaistavaksi."