Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko kauheaa ymmärtää oman lapsensa saatuaan että oma äiti onkin ollut vanhempana ihan p*ska
29.03.2018 |
En sitten ole kivikissa, vaan täysin randomi palstan lukija joka havahtui ajattelemaan omia lapsuutensa epäkohtia. Tuli vain mieleen oman lapsen ekoja uhmaraivareita selvitellessä, miten itseni kohdalla aikanaan homma hoidettiin. Omaan äitiini verrattuna toimintamme ovat kuin yö ja päivä, mutta jos äitini esimerkkiä seuraisin niin alkaisin ärtyneenä karjumaan ja huutamaan ja lähtisin pois paikalta kun lapsi saa raivokohtauksen ikään kuuluvalla tavalla.
Toinen on perhepeti. Vihaan koko sanaa, koska ne mielleyhtymät joita olen palstalta oppinut eivät niin häivy, mutta halusin nukuttaa lapsen vieressäni ekat viikot ja jäihän se viereeni myös seuraaviksi kuukausiksi. Joskus heräsin yöläkin nostamaan vauvan omasta punkastaan viereeni, koska se itki turvattomuuttaan. Äitini nukutti pikkusisaruksiani jo aivan pienestä pinnasängyssä ja joskus kun vauva heräsi itkemään niin hän käski minun olla ihan hiljaa, että se lopettaisi nopeammin. Nyt kun mietin, niin kauhistuttavaa käytöstä. Oikeastaan koin koko lapsuuden niin ääretöntä turvattomuutta, että myöhemmin olin teini-iässä äärimmäisen takertuva poikaystäviin.
En myöskään mistään hinnasta lähtisi joka helkutin perjantai hiukan ulos, ja huolehtisi vain siitä että itse pääsen liikkeelle ja dumbbaisi lapsia kenelle tahansa. Silloin kun olin lapsi, niin meidän äiti vain laittoi meidät jollekin ja yleensä se oli isoäidille, joka ei olisi jaksanut niin montaa lasta hoitaa kerralla. Lisäksi äiti saattoi lennosta perua kaikki yhdessä tehdyt suunnitelmat jos vaihtoehtona olikin lähteä kapakkaan. Hän ei yrittänytkään auttaa solmimaan kaverisuhteita, etsimään toisia samassa elämäntilanteessa eläviä äitejä joiden kautta lapset olisi saaneet seuraa tai mitään tällaista vaan sen sijaan hän keskittyi riitelemään vaihtelevien miestensä kanssa ja kuplautumaan omaan huusholliinsa. Jokainen nyt hoitaa äitiytensä miten hoitaa, mutta tämä ulottui pitkälle kouluikään. Oli todella noloa tuoda kavereita kotiin koska ei ikinä tiennyt miten paljon keittiön pöydällä oli kaljapulloja vastassa kun äiti oli hiukan juhlinut taas vapaitaan. Oli kivaa koulussa selitellä, että ei meille ehkä tänään voi tulla. joskus kun kavereita piti tulla yökylään, niin äiti ehti vetää hirveät humalat ja kaverit olivat ihmeissään kun mutsi heiluu kännissä. Osa lähti kuitenkin kotiin yöksi huomattuaan miten noloksi vedin äitini käytöksestä ja tajuttuaan ettei meillä ollut kaikki ihan ok. Kaikki kesälomat vietimme kaukana kaikista julkisista paikoista, ja äiti perusteli että haluaa olla perheen kesken. Todellisuudessa hän halusi keskittyä alkoholinkulutukseen rauhassa ilman katseita, ja yritti survoa kirkkaina kesäiltoina meidät ihan liian aikaisin nukkumaan jotta saisi istua miehineen rauhassa kaljalla. 10, 11 ja 12 vuotiaat tuskin nukahtavat melkein päiväkirkkaalla ilta yhdeksältä..
Mietin vain miten ajat muuttuvat, mutta huomaan miten rankasti erilaiset lähtökohdat meillä kahdella on lasten hoitoon. Oma äitini halusi monta lasta peräkkäin, mutta ei halunnut luopua itsekkyydestään, sen sijaan itse haluan tuon yhden ja hoitaa hänet kunnolla joutuen siivuttamaan paljon tarpeitani ennen kuin olen valmis edes harkitsemaan toista lasta. Onko silti reilua todeta ääneen että oma äiti oli aivan paska ja isästä ei voi edes mainita, koska en todellakaan haluaisi elää noin kuin äitini eli?
Kommentit (81)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuota alkoholinkäyttöä ja baareilua lukuunottamatta kuvaamasi asiat ovat sellaisia, joita on todennäköisesti pidetty HYVÄN vanhemmuuden osasina silloin kun sinä olit lapsi. Joissain piireissä pidetään nytkin. Se, että ne ovat sittemmin ja varsinkin sinun kohdallasi osoittautuneet p*skoiksi ei välttämättä muuta sitä tosiasiaa, että tarkoitus on ollut hyvä - eikä se takaa, että menettelemällä päinvastoin nyt, olet itse parempi vanhempi omalle lapsellesi. Yrität, sen myönnän, ja uskot olevasi oikeassa - mutta saattaa olla, että niin uskoi sinunkin äitisi ja sinunkaan onnistumistasi ei takaa mikään.
Vanhemmuudessa vaikeinta on se, että lapset ovat erilaisia. Toiset kaipaavat yhtä, toiset toista. Itselleni kävi niin, että oma äitini oli tosi hyvä vanhempi ja minustakin tuli varsin hyvä tulos. Yritin sitten omaa lastani kasvattaa samalla lailla, mutta koska hän oli erilainen, ei systeemi toiminutkaan, eikä tulos ollut yhtä hyvä kuin äidilläni. Myös yhteiskunnan arvot ja tavoitteet ja olosuhteet vaihtelevat eikä voi varmaksi tietää, millainen se on sitten kun se lapsi on aikuinen ja kaiken kasvatustyön hedelmät pitäisi ottaa käyttöön: vieläkö ne vastaavat silloin edesä oleviin tarpeisiin?
Eli voit sinä sanoa että äitisi oli p*ska etkä itse haluaisi elää samoin. Se on ihan totta ja reilua. Mutta yhtä totta ja reilua saattaa sitten olla että lapsesi sanoo saman sinusta. Ja "totuus ja reiluus" ei aina ole paras lähtökohta ihmissuhteelle tai elämälle- Armollisuudesta ja hyväksynnästä pitäisi puhua paljon enemmän.
Erittäin viisas vastaus, miksi tuota on alapeukutettu?
Asiahan nimittäin ON juuri niin, että kukin aikakausi tuottaa omansalaista kasvatusta. Itse olen syntynyt 1967, eikä siihen aikaan edes tunne termejä lapsentahtisuus tai virikkeet. Hyvää kasvatusta oli, että lapsilla oli ehjät ja puhtaat vaatteet ja kaksi lämmintä ateriaa päivässä. Ei minua ole ikinä nukutettu perhepedissä, ja kiukutteluunkin suhtauduttiin juuri tuolla lailla tylysti. Piiskaakin olen lapsena saanut.
Toki itse olen sitten kasvattanut lapseni toisin, mutta EN VÄLTTÄMÄTTÄ PAREMMIN. Kasvatuksessa kun ei ole mitään kiveenhakattua. Ehkä olen omilta lapsiltani vaatinut ihan liian vähän ja hemmotellut liikaa. Kuka tietää, ovatko he sitten tiukempia kasvattajia, jos lapsia hankkivat.
Toki juopottelu oli väärin ja se, että äiti käy parisuhderiitoja vaihtuvien poikaystävien kanssa kotona, lasten kuullen. Mutta ovatko parisuhderiidat jotenkin huonompia, jos ne käydään miesystävän kuin lapsen oman isän kanssa? Jossakin ristiriidat pitää ratkoa, tavat tietysti saisivat olla säällisiä ja esim. väkivalta tai suuriääninen raivoaminen eivät kuulu lasten nähtäville/kuultavaksi.
Ja missä oli ap sinun isäsi kaikki nuo vuodet? Äitisi elämä ei välttämättä ollut todellakaan helppoa, joten vähän ehkä kannattaa armahtaakin.
Ei siinä, saa olla katkera, ja todeta, että lapsuus oli turvaton. Varmasti olikin.
Kysy silti itseltäsi, oppiiko katkeruudesta mitään? Olisiko sittenkin parempi ymmärtää, miksi asiat menivät kuten menivät, koska ymmärtämisen kautta voi löytää seikkoja, jotka itse sitten osaa välttää ja hoitaa paremmin. Ymmärtäminen ei ole sama asia kuin hyväksyminen, vaan ymmärtäminen tarkoittaa syy-seuraussuhteiden tajuamista.
Ja ei se anteeksianto ole kovin huono asia sinun kannaltasi. Jos kykenee antamaan anteeksi, vapauttaa paljon vihaan ja katkeruuteen patoutunutta energiaa parempaan tarkoitukseen.
Ystävyydellä viisikymppinen kahden teinin äiti
Itselläni välinpitämätön ja vetäytyvä äiti.Isä tappanut itsensä
Oli ongelmia..en saanut välillä ruokaa kotona.
Muutin pois heti 16 vuotiaana.
En ajattele juurikaan äitiä..on hengissä, en pidä yhteyttä.
Ei kaikkien pitäisi tehdä lapsia, muutta ennen maaseudulla tehtiin.
Annan anteeksi, en koe että verisukulaisuus velvoittaa yhteydenpitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi tajusin heti että äitini on p**ska , enkä vasta nyt
Vierailija kirjoitti:
Jonu kirjoitti, että ennen ei hyväksytty minkään ikäisten negatiivisia tunteita.
Missähän päin Suomea on ollut näin?
Omassa lähipiirissä negatiivisia (kin) tunteita on entisaikaan ilmaistu kuuluvasti ja avoimesti.
Ainakin aikuisille se on näyttänyt olevan sallittua. Muksut on tietysti komennettu hiljaisiksi.
Missä päin tahansa. Ei esimerkiksi ennen sotia olisi hyvåksytty julkista raivoamista tai purnaamista. Itkeminenkin oli hyväksyttyä hautajaisissa ja naisilta.
Kasvojen säilyttäminen ja kohtelias käytös oli normi jopa ihan ahdistukseen asti, ei se "kiltin tytön syndrooma" oikeasti koskenut pelkästään pikkutyttöjä.
Miksi Ap ei saisi tuntea niinkuin tuntee oli se sitten katkeruus ym. Niinkuin Ap sanoi hän ei ole kivikissaäiti enkä usko että hän jää loppuiäkseen junnaamaan noihin tunteisiin. Ne vain täytyy käydä lävitse. Ei voi hypätä ylitse. Muutenkin ihmettelen sitä miten se voi ottaa jonkun ulkopuolisen tunteisiin noin voimakkaasti että Ap kritisoi äitiään. Pelottaako jo valmiiksi omien lapsien tuomio vai onko omassa hampaan kolossa jotain käsittelemättömiä asioita?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuota alkoholinkäyttöä ja baareilua lukuunottamatta kuvaamasi asiat ovat sellaisia, joita on todennäköisesti pidetty HYVÄN vanhemmuuden osasina silloin kun sinä olit lapsi. Joissain piireissä pidetään nytkin. Se, että ne ovat sittemmin ja varsinkin sinun kohdallasi osoittautuneet p*skoiksi ei välttämättä muuta sitä tosiasiaa, että tarkoitus on ollut hyvä - eikä se takaa, että menettelemällä päinvastoin nyt, olet itse parempi vanhempi omalle lapsellesi. Yrität, sen myönnän, ja uskot olevasi oikeassa - mutta saattaa olla, että niin uskoi sinunkin äitisi ja sinunkaan onnistumistasi ei takaa mikään.
Vanhemmuudessa vaikeinta on se, että lapset ovat erilaisia. Toiset kaipaavat yhtä, toiset toista. Itselleni kävi niin, että oma äitini oli tosi hyvä vanhempi ja minustakin tuli varsin hyvä tulos. Yritin sitten omaa lastani kasvattaa samalla lailla, mutta koska hän oli erilainen, ei systeemi toiminutkaan, eikä tulos ollut yhtä hyvä kuin äidilläni. Myös yhteiskunnan arvot ja tavoitteet ja olosuhteet vaihtelevat eikä voi varmaksi tietää, millainen se on sitten kun se lapsi on aikuinen ja kaiken kasvatustyön hedelmät pitäisi ottaa käyttöön: vieläkö ne vastaavat silloin edesä oleviin tarpeisiin?
Eli voit sinä sanoa että äitisi oli p*ska etkä itse haluaisi elää samoin. Se on ihan totta ja reilua. Mutta yhtä totta ja reilua saattaa sitten olla että lapsesi sanoo saman sinusta. Ja "totuus ja reiluus" ei aina ole paras lähtökohta ihmissuhteelle tai elämälle- Armollisuudesta ja hyväksynnästä pitäisi puhua paljon enemmän.
Erittäin viisas vastaus, miksi tuota on alapeukutettu?
Asiahan nimittäin ON juuri niin, että kukin aikakausi tuottaa omansalaista kasvatusta. Itse olen syntynyt 1967, eikä siihen aikaan edes tunne termejä lapsentahtisuus tai virikkeet. Hyvää kasvatusta oli, että lapsilla oli ehjät ja puhtaat vaatteet ja kaksi lämmintä ateriaa päivässä. Ei minua ole ikinä nukutettu perhepedissä, ja kiukutteluunkin suhtauduttiin juuri tuolla lailla tylysti. Piiskaakin olen lapsena saanut.
Toki itse olen sitten kasvattanut lapseni toisin, mutta EN VÄLTTÄMÄTTÄ PAREMMIN. Kasvatuksessa kun ei ole mitään kiveenhakattua. Ehkä olen omilta lapsiltani vaatinut ihan liian vähän ja hemmotellut liikaa. Kuka tietää, ovatko he sitten tiukempia kasvattajia, jos lapsia hankkivat.
Toki juopottelu oli väärin ja se, että äiti käy parisuhderiitoja vaihtuvien poikaystävien kanssa kotona, lasten kuullen. Mutta ovatko parisuhderiidat jotenkin huonompia, jos ne käydään miesystävän kuin lapsen oman isän kanssa? Jossakin ristiriidat pitää ratkoa, tavat tietysti saisivat olla säällisiä ja esim. väkivalta tai suuriääninen raivoaminen eivät kuulu lasten nähtäville/kuultavaksi.
Ja missä oli ap sinun isäsi kaikki nuo vuodet? Äitisi elämä ei välttämättä ollut todellakaan helppoa, joten vähän ehkä kannattaa armahtaakin.
Ei siinä, saa olla katkera, ja todeta, että lapsuus oli turvaton. Varmasti olikin.
Kysy silti itseltäsi, oppiiko katkeruudesta mitään? Olisiko sittenkin parempi ymmärtää, miksi asiat menivät kuten menivät, koska ymmärtämisen kautta voi löytää seikkoja, jotka itse sitten osaa välttää ja hoitaa paremmin. Ymmärtäminen ei ole sama asia kuin hyväksyminen, vaan ymmärtäminen tarkoittaa syy-seuraussuhteiden tajuamista.
Ja ei se anteeksianto ole kovin huono asia sinun kannaltasi. Jos kykenee antamaan anteeksi, vapauttaa paljon vihaan ja katkeruuteen patoutunutta energiaa parempaan tarkoitukseen.
Ystävyydellä viisikymppinen kahden teinin äiti
No ei se ihan näinkään mene. Kyllä vanhemmuudessa on joitain kiveenhakattuja asioita, kuten se, että lapsen tunteisiin ja tarpeisiin pitää vastata sensitiivisesti, hellyyttä pitää olla, latistaa ei saa ja jatkuvat muutot ja vaihtuvat ihmissuhteet ovat pahasta. 90-luvulta lähtien nämä asiat on keskimäärin osattu ottaa huomioon paremmin kuin ennen sitä, vaikka toki nykyäänkin on huonoja vanhempia ja ennen oli sensitiivisiä jne. Nykyään noita asioita tuodaan esiin myös asiantuntijoiden toimesta, ennen ei, ja tämä vaikuttaa kasvatusnormeìhin.
Ja anteeksiannon ehdottaminen ap:lle ulkopuolisena on aika...hurskastelevaa. Eiköhän jokainen tiedä että katkeruus on pahasta, mutta ei se sillä lähde että joku netissä käskee päästää siitä. Eikä katkeruudesta pääseminen välttämättä vaadi anteeksiantoa.No toki tunneside on tärkeä, mutta ei ap:n aloituksesta nyt voi minusta sitäkään päätellä, ettei sellaista millään tasolla olisi. Äitinsä vaikutta kyllä itsekkäältä ja huonosti voivalta, mutta en mene tekemään sen pidemmälle johtopäätöksiä.
Minusta tunnesiteiden ja lapsen tunteisiin vastaaminen ovat ilman muuta tärkeitä asioita, mutta se, miten tunteisiin vastataan, on vaihdellut tosiaan aika lailla. Ylipäätään MINKÄÄN IKÄISTEN (siis sen kummemmin aikuisten) negatiivisia tunteita ei ole ennen hyväksytty.
Tunteisiin voi myös vastata väärällä tavalla, vahvistamalla niitä ja antamatta lapselle välineitä analysoida ja työstää niitä. Ja jotain rajojakin ON asetettava: on esimerkiksi ok olla kiukkuinen ja sanallisesti ilmaista se, mutta ei ole ok käyttää väkivaltaa tai mollata toista tai rikkoa tavaroita. Ehkä tässä suhteessa mennään nykyåän vähän överiksi, lapsen pettymyksen pelossa vältetään liikaakin rajojen asettamista. (Ja tämä siis ihan yleisellä tasolla, ei kommenttina ap:n lapsuudesta, josta emme oikeasti tiedä mitään)
En ehdottanut ap:lle anteeksiantoa, sanoin vain, että se olisi hyväksi ap:lle itselleen. Sinusta se on ehkä itsestäänselvää, mutta ei se ole, minkä huomaa monen kommentista.
Katkeruudesta pääseminen varsinkin, mutta se edellyttää minusta äidin toiminnan ymmärtämistä (enkä edelleenkään tarkoita ymmärtämisellä hyväksymistä, vaan syiden ymmärtämistä).
Mä puhuin tuossa alkuosassa yleisesti vanhemmuudesta yli ajan, en pelkästään ap:n perheestä. Mun mielestä on selvää, että vanhemmuuden laatu on keskimäärin parantunut ajan myötä.
Ja loppuosaan...mun mielestä "anteeksianto olisi sinulle hyväksi" on anonyymissä keskustelussa kyllä aika lailla sama asia, kuin "sinun pitäisi antaa anteeksi". Ja edelleenkään katkeruudesta pääseminen ja asioista yli pääseminen ei vaadi anteeksiantoa (ja jos mennään semantiikkaan, niin joillekin traumatisoiduille ihmisille "yli pääsemisen" käsitteellistäminen "anteeksiantona" voi olla vahingollista).
Sinulla on oikeus tulkita kuten haluat, mutta jos sanon anteeksiannon olevan hyväksi, se ei suinkaan tarkoita, että niin tehtävä. Ei sellaisessa ketäån voi hoputtaa tai painostaa, ainoastaan sanoa, että se olisi suuntana hyvä, ajan kanssa.
Jos viha on kova, anteeksiantoon ei yksinkertaisesti edes kykene. Ei ainakaan kuin vasta hyvin pitkän prosessoinnin jälkeen, jos edes silloin.
Semantiikka tarkoittaa sanojen merkitystä. Sinä puhut nyt psykologiasta, et semantiikasta.
Mutta minä puhun nyt semantiikasta. Sinä selvästi ymmärrät anteeksiannon samana kuin jonkin hyväksyntä. Minä en ymmärrä, minä ymmärrän anteeksiannon sellaisena prosessina, jossa ymmärtää toisen toiminnan syyt ja kykenee luopumaan toisen toiminnan aiheuttamasta katkeruudesta ja vihasta.
En kykene kuvittelemaan, missä tilanteessa se olisi traumatisoituneelle ihmiselle vahingollista, jos se on hänen oma ajatusprosessinsa tulosta. Ulkoapäin sitä ei voi pakottaa, kuten jo sanoin.
Ennen kaikkea siis painotan ymmärtämistä. Sen tajuamista, mikä on toisen saanut toimimaan väärin. Anteeksiannossa siihen yhdistyy se, että ei enää ole katkera sen suhteen, mitä itselle on siitä toiminnasta seurannut.
Ap voi ainakin tuon ymmärtämisen suhteen tehdä töitä, ja yksi askel sen suuntaan on miettiä sitä, millaisessa kodissa hänen äitinsä on elänyt, mistä saanut äidin mallin ja miten kasvatusopit ovat muuttuneet.
Tuon kautta voi ainakin oppia itse välttämään samoja virheitä, äidin mallilla on ikävä taipumus siirtyä sukupolvelta toiselle, jos sitä ei tiedosteta ja pyri aktiivisesti muuttamaan.
Se on sitten vaikeampi prosessi päästä vihasta eroon, mutta ymmärrys on siinä aika keskeistä.
Minä en muuten ole ollenkaan varma, kasvatetaanko nykyään lapsia paremmin kuin vaikkapa 90-luvulla. Pidemmällä aikavälillä kyllä.
Mutta nykyään on selvästi todella paljon lisääntynyt individualistinen hedonismi, jossa oman mukavuuden tavoittelu voi jyrätä lapset aika pahastikin. Samoin lisääntyy koko ajan kyvyttömyys keskustella ja katsoa asioita toisesta näkökulmasta, mikä sekin vähentää minusta lapsen ajatusmaailman ymmärrystä, samoin sukupolvien välistä yhtenäisyydentunnetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi Ap ei saisi tuntea niinkuin tuntee oli se sitten katkeruus ym. Niinkuin Ap sanoi hän ei ole kivikissaäiti enkä usko että hän jää loppuiäkseen junnaamaan noihin tunteisiin. Ne vain täytyy käydä lävitse. Ei voi hypätä ylitse. Muutenkin ihmettelen sitä miten se voi ottaa jonkun ulkopuolisen tunteisiin noin voimakkaasti että Ap kritisoi äitiään. Pelottaako jo valmiiksi omien lapsien tuomio vai onko omassa hampaan kolossa jotain käsittelemättömiä asioita?
Ai kenen tunteisiin tuo nyt sinusta kovasti ottaa? Ei minusta kenenkään, ihan rauhallisesti tässä keskustellaan. Rauhoitu sinä itse, ja lopeta ylitulkinta.
Totta kai ap työstää tunteitaan omaa tahtiaan. Kunhan työstää.
Ei kaikki 50- luvun vanhemmat olleet sadistisia raivoajia kuten omat, tuskin missään neuvolassa oli ohjeena uhata perheen tappamisella, ihan vaan hyvää hyvyyttään semmoista toki tehdään...not. On aivan eri asia jos ennen muinoin käskettiin syöttää perunaa kuukautta aiemmin kuin nyt, kuin esim tuo yllämainittu "kasvatus".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jonu kirjoitti, että ennen ei hyväksytty minkään ikäisten negatiivisia tunteita.
Missähän päin Suomea on ollut näin?
Omassa lähipiirissä negatiivisia (kin) tunteita on entisaikaan ilmaistu kuuluvasti ja avoimesti.
Ainakin aikuisille se on näyttänyt olevan sallittua. Muksut on tietysti komennettu hiljaisiksi.
Omassa suvussani, nimenomaan kun nuo ns. negatiiviset tunteet olivat olleet lapsilta kiellettyjä, niitä sitten aikuisiksi tultua ilmaistiin senkin edestä salassa oman kodin seinien sisällä raivoamalla, hajottamalla paikkoja ja väkivallalla. Kun oltiin sitä painekattilaa pidetty sisällä vuosikymmenten ajan. Ja tosiaan opittu, ettei niitä tunteita saa olla/ilmaista, siksi salassa. Kodin ulkopuolella pidettiin kulissit pystyssä.
Vierailija kirjoitti:
Ei kaikki 50- luvun vanhemmat olleet sadistisia raivoajia kuten omat, tuskin missään neuvolassa oli ohjeena uhata perheen tappamisella, ihan vaan hyvää hyvyyttään semmoista toki tehdään...not. On aivan eri asia jos ennen muinoin käskettiin syöttää perunaa kuukautta aiemmin kuin nyt, kuin esim tuo yllämainittu "kasvatus".
Mielisairauskin on eri asia kuin kasvatus.
Nyt ei puhuttu kiinteiden syöttämisestä kuin ylipäätään siitä, miten lasta on kasvatettu ihmiseksi. Vielä 50-luvulla lapsi oli lähinnä "aikuisen alku", eikä lapsipsykologia kiinnostanut kuin harvoja akateemisia tutkijoita. Lapsen kielteiset tunteet käsitettiin lähinnä kiukutteluksi ja tuhmuudeksi, joka piti kurilla nujertaa.
Ja kyllä, TUO oli kasvatusoppaiden linja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tajusin sen aikoja sitten ja valitsin lapsettomuuden osin siksi.
Psykoterapeutti Katriina Järvinen on käsitellyt aihetta:
https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/pitaako-vanhemmilleen-a…
Katkeruus sallittu
Anteeksi antaminen on kaikille osapuolille usein se toivotuin ratkaisu. Parhaassa tapauksessa kissa uskalletaan nostaa pöydälle ja kipeät kokemukset käydään läpi yhdessä vanhempien kanssa. Tilit saadaan selviksi, jos vanhempi pyytää vilpittömästi anteeksi ja ottaa tekemisistään täyden vastuun.
– Vanhempien tekemät virheet eivät välttämättä ole lopullisen paha asia. Mutta se, että niitä vähätellään tai ne kielletään kokonaan, vetää sieluun syvän naarmun, Järvinen toteaa.
Joskus anteeksianto ei onnistu. Järvisen mukaan se ei ole aina tarpeen, eikä välttämättä edes viisasta.
– Kun lapsi antaa vanhemmilleen anteeksi – ilman että nämä edes tajuavat tai myöntävät loukanneensa – hän vahvistaa yhteisöllisen kulttuurin hierarkiaa, jonka mukaan vanhempi on aina oikeassa. Anteeksi antamista voi pitää jopa moraalittomana. Vanhempi saa ikään kuin luvan jatkaa tuhoisaa käyttäytymistään.
Kaikkia suhteita ei voi korjata. Joistakin ihmisistä on Järvisen mukaan paras pysyä loitolla, vaikka nämä sitten olisivat omia vanhempia. Jopa katkeruus on joskus sallittua.
– Ihminen, joka tunnistaa ja tunnustaa kielteiset tunteensa, on ympäristölleen vähemmän vaarallinen kuin sellainen, joka kieltää niiden olemassaolon. Katkeruudesta kysyttäessä kerron siirtäneeni vastuun niille, joille se kuuluu, eli vanhemmilleni. Minun vastuullani on kohdella kunnioittavasti omaa jälkikasvuani ja muita ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuossa yksi kirjoittaja jo kommentoikin että "eri lapsille sopii eri kasvatustyyli" .
Ystäväni kasvatus oli todella tiukka ja autoritäärinen, kun taas omani on ollut "vapaa ja salliva ja keskusteleva".
Molemmista meistä tuli ihan asiallisia aikuisia. Toki voihan se olla vaan hyvää säkää.
Vanhemmuus merkitsee joskus eri asioita huoltajille. Toiset kasvattaa lapset siinä sivussa ja jopa välttämättömänä pahana. Toiset taas kasvattaa lasta kuin projektia josta haluaa tunnustusta itselleen. Toiset rakastaa lasta lapsenaan. Toiset käyttää lasta oman lapsuutensa traumanpurkuun. Toisia ei voisi vähempää kiinnostaa.
Minä taas vanhemmaksi tultuani olen oppinut ymmärtämään ja antamaan anteeksi niitä asioita joita ennen haudoin ja pidin pahana ja olin katkera. Minun äitini oli väsynyt monen pienen kanssa eikä isästä ollut yhtään apua. Minäkin olen väsynyt mutta minulla on upea puoliso joka jakaa arjen vastuut. Ymmärrän että äiti ei pystynyt samaan kuin minä. Ja myös aika oli eri, neuvot olivat erilaiset, käytännöt olivat erilaiset.
Yleensäkin aina on parempi yrittää ymmärtää ikävänkin käytöksen syitä kuin lietsoa itseään vielä suurempaan katkeruuteen ja vihaan. Siitä ei seuraa mitään hyvää kuitenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiedän tunteen, ap. 50-60 -luvulla syntyneiden ja 70-80-luvulla syntyneiden vanhempien välillä on todella suuria eroja vanhemmuudessa. 90-luvulla kiintymyssuhdetutkimuksen tuloksista alkoi tulla valtavirtaa ja vanhemmuus todella muuttui - onneksi! Mutta tää murros aiheuttaa just meidän sukupolvelle tunnemyllerryksiä suhteessa omaan lapsuuteen ja omien lasten lapsuuteen. Mulla ei ole ihan noin karuja kokemuksia, mutta tosiaan lasten piti sopeutua aikuisten elämään tekivät nämä millaisia valintoja tahansa, jatkuvat muutot, isäpuolet, koska lapsia tehtiin just niin paljon kuin huvitti mutta hoivaamiseen ei keskitytty niin mun vanhimpana piti huolehtia itse itsestäni jo todella nuoresta, ja usein niistä pikkusisaruksistakin.
Toisaalta mä koen sen hirveän positiivisena, että me ollaan yhdessä sukupolvessa pystytty muuttamaan vanhemmuutta niin paljon ja pystytään antamaan lapsillemme emotionaalista turvaa ja välittämistä.
Saatatte vain kuvitella pystyvänne. Aika turha luulla, että itse noita vaille jäänyt kykenisi niitä lapsilleen antamaan.
Ehdottomasti Järvisen kanssa samaa mieltä, anteeksiantaminen - aito - on ehdottomasti toivotuin vaihtoehto.
Jos joku menee antamaan anteeksi ilman, että toinen osapuoli edes pahoittelee tekemisiään, se ei minusta ole tosin mitään anteeksiantoa, vaan unohtamista ja sivuuttamista. Tai ulkoapäin pakotettua "anteeksiantoa".
Aito anteeksiantamisen ymmärryksen ja katkeruudesta eroon pääsemisen omaehtoisena prosessina on aina hyvå asia. Se ei pidä sisällään vääryyden hyväksymistä, vaan sen syiden ymmärtämistä.
Täällä niin kovasti ymmärretään nyt menneisyyden vanhempia, mutta kyllä niitäkin ennen oli erilaisia, enemmän ja vähemmän onnistuneita. Kun siis otetaan huomioon sekin, että ennen tyrkytettiin eri ohjeita neuvolassa. Ollaan oman äidin kanssa tutkailtu omia vanhoja neuvolakortteja, muistettu päiväkodin ja koulun kanssa käytyjä kasvatuskeskusteluja omasta lapsuudesta, kuka mitäkin sanoi ja mitä tehtiin. Ollaan mietitty, millaisia kuormittavia asioita meillä on suvussa, mitä palveluja ennen oli tarjolla ja mitä nykyisin. Ja kyllä täytyy todeta, että hyvin usein parhaat ratkaisut saatavilla olevista ovat omat vanhemmat tehneet. Tietysti ammattikasvattajalla on jo lähtökohtaisesti paremmat rahkeet tehdä hyviä ratkaisuja kuin kenellä hyvänsä tallaajalla. Meillä ei myöskään kukaan aikuinen koskaan ollut kotona päissään. Ei ollut mitään sellaisia juttuja, kuin "70-luvulla syntyneiden äidit" -ketjussa. Sattumalta ei ollut pahemmin mielenterveysongelmiakaan, niihinhän ei ennen juuri saanut apua.
Kyllä, ap:n tapauksessa paljon paremmin olisi voinut käydä siinä lotossa, jossa vanhempia jaetaan. Miksi sitä ei saisi surra? Miksi pitäisi kiirehtiä antamaan anteeksi? Anteeksiannon aika tulee kuin itsestään, kun asiat on käsitelty. Hätäisen anteeksiannon vaatiminen ja puhumisen kieltäminen on eräänlaista henkistä väkivaltaa jo sinällään. Jokainen voi päättää omalla kohdallaan olla tekemättä sitä.
Vierailija kirjoitti:
Minä taas vanhemmaksi tultuani olen oppinut ymmärtämään ja antamaan anteeksi niitä asioita joita ennen haudoin ja pidin pahana ja olin katkera. Minun äitini oli väsynyt monen pienen kanssa eikä isästä ollut yhtään apua. Minäkin olen väsynyt mutta minulla on upea puoliso joka jakaa arjen vastuut. Ymmärrän että äiti ei pystynyt samaan kuin minä. Ja myös aika oli eri, neuvot olivat erilaiset, käytännöt olivat erilaiset.
Yleensäkin aina on parempi yrittää ymmärtää ikävänkin käytöksen syitä kuin lietsoa itseään vielä suurempaan katkeruuteen ja vihaan. Siitä ei seuraa mitään hyvää kuitenkaan.
Ne vanhempasi viat eivät siis ole oikeasti haitanneet sinua elämässäsi tai sitten oikeutat saman pskan lapsiasikin kohtaan jos tuolta tuntuu. Ei kai sitä nyt kukaan huvikseen aikuisena vanhempiaan vihaa, vaan siihen on aina syyt, joita sulla ei ollut.
Vierailija kirjoitti:
Minä taas vanhemmaksi tultuani olen oppinut ymmärtämään ja antamaan anteeksi niitä asioita joita ennen haudoin ja pidin pahana ja olin katkera. Minun äitini oli väsynyt monen pienen kanssa eikä isästä ollut yhtään apua. Minäkin olen väsynyt mutta minulla on upea puoliso joka jakaa arjen vastuut. Ymmärrän että äiti ei pystynyt samaan kuin minä. Ja myös aika oli eri, neuvot olivat erilaiset, käytännöt olivat erilaiset.
Yleensäkin aina on parempi yrittää ymmärtää ikävänkin käytöksen syitä kuin lietsoa itseään vielä suurempaan katkeruuteen ja vihaan. Siitä ei seuraa mitään hyvää kuitenkaan.
Olet varmaan itsekin ihan surkea vanhempi mutta tuolla vertailullahan sitä on hyvä selitellä kelpaavaksi.
Vierailija kirjoitti:
Minä taas vanhemmaksi tultuani olen oppinut ymmärtämään ja antamaan anteeksi niitä asioita joita ennen haudoin ja pidin pahana ja olin katkera. Minun äitini oli väsynyt monen pienen kanssa eikä isästä ollut yhtään apua. Minäkin olen väsynyt mutta minulla on upea puoliso joka jakaa arjen vastuut. Ymmärrän että äiti ei pystynyt samaan kuin minä. Ja myös aika oli eri, neuvot olivat erilaiset, käytännöt olivat erilaiset.
Yleensäkin aina on parempi yrittää ymmärtää ikävänkin käytöksen syitä kuin lietsoa itseään vielä suurempaan katkeruuteen ja vihaan. Siitä ei seuraa mitään hyvää kuitenkaan.
Hyvä sinä! Kun pystyy toteamaan, että lapsuudessaan koki tällaisia ikäviä asioita ja ne johtuivat siitä-ja-siitä syystä, ilman vihaa - oppii myös välttämään samoja virheitä ja voi ohjata energiaansa hyvään.
Ketään ei voi syyllistää siitä, jos ei tuohon pysty. Olemme kaikki erilaisia ja lapsuuden tramoja on monen asteisia. Mutta hienoa, että sinä olet tuohon päässyt.
Alue: Aihe vapaa
Mä puhuin tuossa alkuosassa yleisesti vanhemmuudesta yli ajan, en pelkästään ap:n perheestä. Mun mielestä on selvää, että vanhemmuuden laatu on keskimäärin parantunut ajan myötä.
Ja loppuosaan...mun mielestä "anteeksianto olisi sinulle hyväksi" on anonyymissä keskustelussa kyllä aika lailla sama asia, kuin "sinun pitäisi antaa anteeksi". Ja edelleenkään katkeruudesta pääseminen ja asioista yli pääseminen ei vaadi anteeksiantoa (ja jos mennään semantiikkaan, niin joillekin traumatisoiduille ihmisille "yli pääsemisen" käsitteellistäminen "anteeksiantona" voi olla vahingollista).