En pääse yli äitini kuolemasta
Olen kolmikymppinen nainen, menetim äitini sairaudelle muutama vuosi sitten. Katsoin vierestä kun rakkain kuihtui pois, ja tuntuu etten tänäkään päivänä ole päässyt siitä yli. Äiti oli kiltti, paras mahdollinen äiti minulle. Minua hävettää ja tunnen itseni luuseriksi, aikuinen ihminen itkee äidin perään. Mutta niin se vain on, ei ole päivää mennyt etten äitiäni ikävöisi. Onko täällä ketään toista jolla samankaltainen tilanne?
Kommentit (43)
Ei siitä pääse koskaan yli. Suru on aina mukana. Vielä vuosien jälkeenkin kun tapahtuu jotain kivaa, olen aikeissa soittaa äidille. Enpäs soitakaan, muistan. Mulla ei auta aika, en tiedä auttaako mikään. Kai olen hullu ja läheisriippuvainen ulkopuolisten silmin.
Kannattaa hakeutua ammattilaisen apuun. Et tarvitse kärsiä tuolla tavalla. Apua on saatavilla.
Miten voit edes ajatella, että surussasi olisi jotain luuserimaista???
Omat isovanhempani kuolivat - mamma 10, ja pappa 20 vuotta sitten, silti ikävöin heitä joka ikinen päivä.
Ja välillä ihan itken ikävästä vieläkin, mutta uskovana tiedän, että tulen tapaamaan heidät vielä taivaassa, sillä hekin olivat uskovia.
Mä olen vähän kade, että teillä on ollut tuollainen äitisuhde. Minä en kaipaa äitiäni, mutta se on minun tappioni. Teidän äidit ei ikinä kokonaan kuole, koska ne elää teissä muistoina ja opetuksina.
Vierailija kirjoitti:
Mikä estäisi mennä äidin matkaan?
Helpottiko? Idiootti!
Asiaan
Ap ikävöinti on sallittua.Missään ei ole määritelty kuinka kauan on sallittua ikävöidä tai millä voimalla.
Raskaaksi se käy jos se hallitsee jokapäiväistä elämääsi vieläkin.
Hae apua. Menetin äitini täysin yllättäen 34-vuotiaana. Se oli shokki, mutta pääsin siitä yli suremalla.
Ei ole normaalia, että ei pääse kuolemasta yli ajan kanssa.
Ap, otan osaa.
Paljon surun raskauteen vaikuttaa se, tuliko kuolema jotenkin traagisesti (kuten sinun äitisi kohdalla) ja ennen aikojaan. Vai tuliko se niin, ettei asioita jäänyt kesken ja sanomatta.
Olen yli 50. Äitini on yli 90. Kun hän menehtyy, se olisi minulle paha paikka. Hän on niin rakas ja läheinen.
Vierailija kirjoitti:
Hae apua. Menetin äitini täysin yllättäen 34-vuotiaana. Se oli shokki, mutta pääsin siitä yli suremalla.
Ei ole normaalia, että ei pääse kuolemasta yli ajan kanssa.
Ei ole mitään pahaa hakea apua, jos ei pääse kuolemasta yli muutamaan vuoteen. Silloin on selvittämättömiä asioita, joista pitäisi keskustella. En ymmärrä alapeukutuksia viestiini.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hae apua. Menetin äitini täysin yllättäen 34-vuotiaana. Se oli shokki, mutta pääsin siitä yli suremalla.
Ei ole normaalia, että ei pääse kuolemasta yli ajan kanssa.
Ei ole mitään pahaa hakea apua, jos ei pääse kuolemasta yli muutamaan vuoteen. Silloin on selvittämättömiä asioita, joista pitäisi keskustella. En ymmärrä alapeukutuksia viestiini.
Minäkin sain alapeukutuksia kun ehdotin ammattilaisen apua. En todellakaan ymmärrä miksi. Ei ole mitään syytä häpeä jos tarvitsee apua vaikeassa tilanteessa.
Vaikea suru voi myös muuttua masennukseen, eli joskus ammattilaisen arviointi on välttämätön. Ja eihän yksi tai kaksi juttelutuokiota jonkun ammattilaisen kanssa maailmaa kaada: jos ei tunnu oikealta voi aina lopettaa hoitosuhdetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hae apua. Menetin äitini täysin yllättäen 34-vuotiaana. Se oli shokki, mutta pääsin siitä yli suremalla.
Ei ole normaalia, että ei pääse kuolemasta yli ajan kanssa.
Ei ole mitään pahaa hakea apua, jos ei pääse kuolemasta yli muutamaan vuoteen. Silloin on selvittämättömiä asioita, joista pitäisi keskustella. En ymmärrä alapeukutuksia viestiini.
Vähän hankalaa keskustella selvittämättömistä asioista kun toinen osapuoli on kuollut. Ellei terapeutti satu olemaan samalla myös meedio.
Täällä toinen. Äitini kuoli sairastettuaan 1,5v.
Kuolemasta kohta 1,5v. Itken melkein päivittäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hae apua. Menetin äitini täysin yllättäen 34-vuotiaana. Se oli shokki, mutta pääsin siitä yli suremalla.
Ei ole normaalia, että ei pääse kuolemasta yli ajan kanssa.
Ei ole mitään pahaa hakea apua, jos ei pääse kuolemasta yli muutamaan vuoteen. Silloin on selvittämättömiä asioita, joista pitäisi keskustella. En ymmärrä alapeukutuksia viestiini.
Viestisi voi ymmärtää väärin. Ikäänkuin sanoisit ettei ole normaalia surra enää vuosien jälkeen. Vaikket varmastikaan sitä tarkoittanut. Vaan sitä, että jos paha olo ei hellitä pitkänkään ajan jälkeen ja suru on erityisen voimakasta edelleen päivittäin, niin siihen voi ja ehkä kannattaakin hakea ammattiapua.
Vierailija kirjoitti:
Viina auttaa. Kokemusta on...
Viinaa hankaloittaa kaikki asiat. Siihen ei kannata koskea jos on paha olo.
Pikkuveljeni kuoli yli 30 vuotta sitten. Suren häntä vieläkin. Nytkin tuli kyyneleet, kun häntä ajattelen.
Minä en surrut vanhempieni kuolemaa, ja sitten kaikki kaatui päälle. Menin totaalisesti toimettomaksi ja aloin saada ahdistuskohtauksia.
Menin lopulta psykoterapeutille. En ole eläessani itkenyt niin paljon kuin itkin hänen vastaanotollaan. Ensin nauratti se nenäliinapakkaus pöydällä, mutta kyllä sille tuli lopulta käyttöä ja paljon
Käytiin koko homma läpi lapsuudesta lähtien.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hae apua. Menetin äitini täysin yllättäen 34-vuotiaana. Se oli shokki, mutta pääsin siitä yli suremalla.
Ei ole normaalia, että ei pääse kuolemasta yli ajan kanssa.
Ei ole mitään pahaa hakea apua, jos ei pääse kuolemasta yli muutamaan vuoteen. Silloin on selvittämättömiä asioita, joista pitäisi keskustella. En ymmärrä alapeukutuksia viestiini.
Viestisi voi ymmärtää väärin. Ikäänkuin sanoisit ettei ole normaalia surra enää vuosien jälkeen. Vaikket varmastikaan sitä tarkoittanut. Vaan sitä, että jos paha olo ei hellitä pitkänkään ajan jälkeen ja suru on erityisen voimakasta edelleen päivittäin, niin siihen voi ja ehkä kannattaakin hakea ammattiapua.
Juuri näin. Kiitos asian selvennyksestä.
Ap. Äitini kuoli -99, kaipaan ja ikävöin häntä edelleen. Olen jo lähes kuusikymppinen isokokoinen mies, enkä vähäisessäkään määrin hissukka, ujo tai arka. Olen korkeasti koulutettu ja teen asiantuntijatyötä tekniikan alalla.
Tunnen samoin kun sinä, että äitimme oli meille todella hyvä ja rakastava äiti, samoin isämme lapsille ja vaimolleen. Meitä lapsia on kolme, minä olen nuorin, sisareni ovat minua paljon vanhempia. Kun vietämme aikaa yhdessä se tulee selvästi esille, että meidän kaikkien mielestä meillä oli erinomainen onni kasvaa perheessä, jossa meitä tuettiin lähes kaikessa tekemisessä ja yrittämisessä mitä sitten keksimmekin haluta tehdä ja mikä vain oli meille taloudellisesti mahdollista siihen aikaan.
Minusta olisi aika omituista, jos en kaipaisi ihmisiä edelleen, joiden kanssa niin monet hienot hetket ja kokemukset on jaettu ja jotka pitivät meistä niin erinomaisen hyvää huolta. Olemme toki surutyön tehneet ja hyväksyneet heidän poismenon jo aikaa sitten, mutta kaipaus ei ole poissa eikä se meitä varmasti koskaan täysin jätäkään.
Minulla itselläni ei ole lapsia, mutta sisarillani on ja he ovat minun ymmärtääkseni osanneet tarjota yhtä hienosti rakastavan ilmapiirin omille lapsilleen kun vanhempamme heille. En yhtään epäile, etteivätkö heidän lapsensa kaipaa heitä vielä hyvin pitkän aikaa sen jälkeen kun heitä ei enää keskuudessamme ole.
Et ole luuseri. Äitisi oli sinulle hyvin rakas ja sinä olit hänelle rakas. Tietenkin kaipaat häntä. Minäkin kaipaan äitiäni, vaikka olin jo aikuinen, sinua vanhempi, menettäessäni hänet muutama vuosi sitten. Muutaman kerran viikossa tapahtuu jotain, joka muistuttaa minua äidistäni, ja silloin kaipaus iskee. Tunnen kuitenkin, että äiti kulkee nyt mukanani toisella tavalla. On yhä lähellä, koska muistan häntä lämmöllä ja kaipauksella. Et ole menettänyt äitiäsi, sinulla on kaikki ihanat muistot. Muistat, mitä äiti opetti, ja miten hän teki jonkin asian, ja sillä tavoin äitisi on yhä mukanasi.