Millaista sukupolvelta toiselle siirrettyä taakkaa/traumaa sinä kannat
Aihe puhuttelee tällä hetkellä, esim saamelaisia, mutta myös muita suomalaisia. Kertokaa omakohtaisia kokemuksia.
Kommentit (32)
Olen 49 v, ja vasta viimeaikoina tajunnut, kuinka olen kantanut mukanani vanhempieni sotapelkoja. Ne olivat niin ihon alla, että itse omaksui asenteet ”minun täytyy pärjätä vähemmällä, koska ei ole sanottua, milloin tämä hyvä loppuu” tai ”kaikki pitää säästää, koska joskus tulee aika, jolloin sitä voi tarvita”.
Luulin sen olevan vain taloudellisuutta. Nyt tajuan sen olevan puhdasta pelkoa.
Puhumattomuutta. Minulle ei lapsena kerrottu asioista, ja etenkin vaikeista asioista vaiettiin. Nyt huomaan että minun on vaikea puhua lapsille asioista vaikka haluaisin sen olevan luontevaa.
Rakkaudettomuuden traumaa ja häpeän taakkaa. Molemmat olen kohdannut katkaistakseni sukupolvien ketjun.
Huonoa itseluottamusta ja omien kykyjen vähättelyä. Vaikka menestyin koulussa loistavasti, se ei heitä vakuuttanut. Äidin mielestä en osannut mitään, isän mielestä minusta ei koskaan voisi tulla mitään, ja mummon mielestä piti elää mahdollisimman huomaamattomasti, "ettei vaa ihmisil tuu mittää sanomist". Myöhemmin olen ymmärtänyt, että vanhempani halusivat suojella minua pettymyksiltä, jos tähtäisin liian korkealle. Ei ehkä kauhean viisas kasvatusmetodi, mutta todennäköisesti aikakaudellaan aika yleinen.
No emt, äidin isän itsemurhaa. Varmaan vaikuttaa äitiini, ja sitä kautta hieman meihin lapsiin.
Paranoidisuus ja epäluuloisuus muita ja ulkomaailmaa kohtaan. Suvussa uskonnollisuutta ja sitä että jaetaan ihmiset meihin ja "heihin". Tähän liittyen myös se että ei puhuta omista asioistaan tai ongelmista muille.
Oon 30-vuotias nyt. Olen huomannut että äidin puolelta tulee ehkä jonkinlaista läheisriippuvuutta ja ylihuolehtimista. Tuntuu että aina kun olen parisuhteeseen päässyt/ajautunut niin multa on oma persoona alkanut katoamaan ja hajoamaan, pistän aina toisen tunteet ja tarpeet omieni edelle. En tiedä tarkemmin äidin vanhempien suhteesta muutakuin että ukki löi mummia. Eli todennäköisesti sieltä jo jonkinlainen epäterve alistuvuus periytynyt, mummi kesti sitä loppuun asti. Itse olin pitkässä suhteessa henkisesti ja fyysisesti väkivaltaisen miehen kanssa, en vieläkään ole ehkä ihan tajunnut että se ei ole normaalia ja ansaitsisin parempaa. Koin samaa myös jo lapsena isosiskon taholta ja oon vasta tässä iässä oppinut että mun käsitys omasta itsestäni läpi elämän on ollut täysin epärealistinen, en ole tunnistanut itseäni ollenkaan ihmiseksi. Oman arvon- ja itsetunto on täysin kadoksissa. Ja jos mulla on jotain ongelmaa parisuhteessa niin menen aina ihan sekasin enkä tajua huolehtia itsestäni ollenkaan.
Meidän lapsuuden kodissa ei juuri ikinä puhuttu mistään, selvitetty asioita tai näytetty rakkautta ja hellyyttä, joten en ole tainnut parisuhteessa osata avautua tai näyttää rakkautta kuten kuuluisi. Siis rakastan mielestäni kovaa, mutta en osaa näyttää sitä. Puhuminen ja toisen läheisyyden ja rakkauden hyväksyminen on hemmetin vaikeaa, olen sulkeutunut arka ja pelokas. Halun itse kauheasti tehdä kivoja asioita toiselle mutta mun on todella vaikea ottaa sitä vastaan.
Olen hirmu kiitollinen nykyiselle miehelleni että on pysynyt rinnallani, vaikka olen vaikuttanut hänen mielestään ajoittain todella kylmältä juuri tuon takia kun en osaa puhua enkä osaa ottaa kaikkea hyvää ja kaunista vastaan ja vastata siihen. Hän on oikeastaan kasvattanut mut aikuiseksi ja opettanut avaamaan suuni.
Up. Aihe on tärkeä. Uppaillaan nyt siis näkyvyyttä.
Marttyyrius. Kovat defenssit. Pessimismi.
Puhumattomuus, mutta olen sitä työstänyt jo 3 vuotta. Pikkuhiljaa. En halua enää siirtää näitä tulevalle lapselleni.
Äitini on alkoholistiperheestä, joka taas kärsi sodasta ja sen varjosta. Eli lapsia hakattiin ja ryypättiin. :/ Tiedän että äitini on tehnyt kaikkensa luodakseen meille erilaisen elinympäristön, mutta psyykkistä taakkaa on vaikea olla siirtämättä, jos sitä ei itsekään täysin ymmärrä.
Negatiivisuus, kukaan ei ole mitään eikä mikään itse asiassa ole mitään. Kaikki on turhuuden turhuutta.
Koskaan ei oikein ole selvinnyt, että miksi sitten ponnistelivat kovasti menestymisen eteen.
Ainakaan muilla ihmisillä se ei ollut kuin materialismin, itsekkyyden ja hengen köyhyyden osoitus.
Tästä on ollut todella vaikea pyristellä pois. Mieheni on samanlainen, kai kohtasimme samanlaisuutemme. Lapsiimmekin olemme tämän valitettavasti onnistuneet siirtämään.
Vähättelevät kaikkia ja kaikkea, itseäänkin siis myös.
Negatiivisuutta. Toisaalta taas kun monilla vanhemmat ovat lytänneet lastensa "suuria luuloja itsestään", niin meillä tilanne oli oikeastaan niin päin, että äitini mielestä minä osasin mitä vaan, kunhan uskoin itseeni, ja opettajat ja muu ulkomaailma oli kavala hienompien perheiden lasten suosija. Kuulostaa varmaan paremmalta kuin lyttääminen toki, mutta olen vasta pitkällä aikuisiässä tajunnut, että vaikka minulla on omat kykyni, en ole ihan penaalin terävin kynä. Ehkä siihen vaikuttaa sellainen vähän "ankea" lapsuuskin. Äitini oli onnesta soikeana, kun pääsin ylioppilaaksi ja yliopistoon, mutta ei minusta työelämään tullut mitään. Eivät kykyni riitä. Jollain "alempitasoisella" koulutuksella olisin voinut päästäkin työelämään, mene ja tiedä. Toisaalta minulla oli nuorena huono itsetunto, toisaalta pidin itseäni parempana kuin muut. En vain tosiaan itse tajunnut, että muut saivat kokeista ysejä ja kymppejä vain pienellä vaivannäöllä, minä pakersin ja pakersin ja sain kasin. Eli voi sanoa, että minun taakkani on ollut jako ns. parempiin ja huonompiin perheisiin ja se kauna ja katkeruus mikä siihen liittyy. Äitini logiikalla pitää pyrkiä ylöspäin, mutta toisaalta kaikkia hienompia haukutaan ja halveksitaan.
Vierailija kirjoitti:
Marttyyrius. Kovat defenssit. Pessimismi.
Puhumattomuus, mutta olen sitä työstänyt jo 3 vuotta. Pikkuhiljaa. En halua enää siirtää näitä tulevalle lapselleni.Äitini on alkoholistiperheestä, joka taas kärsi sodasta ja sen varjosta. Eli lapsia hakattiin ja ryypättiin. :/ Tiedän että äitini on tehnyt kaikkensa luodakseen meille erilaisen elinympäristön, mutta psyykkistä taakkaa on vaikea olla siirtämättä, jos sitä ei itsekään täysin ymmärrä.
Tämä on muuten vaikea aihe minullekin. Minä olen tuo kommentoija joka puhui uskonnollisesta suvusta. Omat vanhempani oikeastaan erosivat kyseisestä järjestöstä ja sen jälkeen äitini teki selväksi että ei anna minkään kristinuskoon liittyvän vaikuttavan minun elämässäni (kyseinen lahko perustuu siihen). En esimerkiksi saanut katsoa siihen liittyviä elokuvia. Mutta hän ei koskaan päässyt psyykkisesti irti hänelle tapahtuneista asioista. Hän periytti ne täysin alitajuintaisesti minuun - ne asiat joita hän luuli paenneensa. Näin aikuisena sitä on todella hankala käsitellä että sama ihminen on sekä pahoinpidellyt että yrittänyt "pelastaa" minut.
Puhumattomuus. Ongelmien vähättely. Oman avun tarpeen kieltäminen. "Kyllä minä jaksan, ei tartte auttaa"
Seksuaalinen hyväksikäyttö. Isän puolella sukua ollut isän lapsuudessa, oli sitten minunkin lapsuudessani. Ei enää eteenpäin...
Niitä on niin monta mun suvuissa, että tässä vaiheessa sen tiivistää parhaiten elämään. Meidän ei olisi koskaan pitänyt lisääntyä, kaikesta päätellen jokainen sukupolvi on ollut huono ratkaisu, ja silti on pakottanut tämän taakan seuraavalle.
En siis edes ole mikään antinatalisti, musta onnellisten, elämästä nauttivien, keskenään toimeen tulevien, toisiaan alas kiskomattomien ihmisten olemassaolo ja lisääntyminen on todella positiivinen ja hieno asia.
En enää mistään. Tein aktiivisesti selvää jälkeä traumoista 20-30- vuotiaana, eivätkä ole kuolleista nousseet.
I made it!
Vierailija kirjoitti:
Puhumattomuutta. Minulle ei lapsena kerrottu asioista, ja etenkin vaikeista asioista vaiettiin. Nyt huomaan että minun on vaikea puhua lapsille asioista vaikka haluaisin sen olevan luontevaa.
Avaa keskustelu sopivassa paikassa sopivaan aikaan.
Anna lastenkin keskustella, ei asioita tarvitse selittää valmiina pakettina, jonka jälkeen jutusta ei enää ikinä saa mainita.
Epäsosiaalisuus. Epäsosiaaliset vanhemmat eivät osanneet opettaa sosiaalisuutta lapsilleen, jotka eivät osaa opettaa sitä omille lapsilleen, jne. Eli ollaan sitten tämmöinen puhumattomien syrjäytyjien suku, vaikka älyssä ei sinänsä ole kenelläkään vikaa (itse asiassa monet ovat yliopiston käyneitä ja hyvissä ammateissa).
Luulen, että tämä vaivaa suomalaisia melko laajalti, jopa kansakuntana.