Oletko ainut lapsi, miltä tuntuu olla perheen ainoa lapsi?

Olen ainut lapsi, nyt 35v nainen. Minua tuettiin valtavasti koulun ja harrastuksen suhteen. Vanhemmista toisella oli aina aikaa viedä treeneihin (4-6krt viikossa lähempänä teini-ikää) sekä osallistua pelimatkoihin. Toisaalta vaadittiin paljon, eli aloitin kesätyöt 14-vuotiaana ja tein siitä lähtien kaikki koulujen loma-ajat töitä, omaa rahaa tienaten. Koulu- ja harrastuskulut kustannettiin sekä tietty perusvaatetus, mutta omiin menoihini sain käyttää omaa rahaani.

Itsellä ei ollut vaikeuksia ystävystyä. Lähimmät ystäväni tänä päivänäki ovat peräisin sieltä lapsuudesta, ala-asteelta. Myös harrastusporukka pysyi samana ja tiiviinä kymmenen vuotta. Ainut miinus on reissut. Huvipuistoissa ja hotelleissa oli vähän tylsää, kun ei ollut kaveria omasta takaa, ellei otettu joku serkku tms. mukaan. Muistan kyllä että reissullakin löysin aina jostain leikkikaverin edes hetkeksi.

Itselläni on 2 lasta. Tiesin jo ennen lapsia, että haluaisin enemmän kuin yhden, mutta koska raskaaksi tuleminen kesti meillä sen viisi vuotta, niin en pitänyt itsestäänselvyytenä, että toista lasta koskaan saamme. Onneksi saimme silti. Huomaan, että minun on hiukan hankala kestää välillä heidän kinastelujaan, kun ei ole omaa kokemusta :D Lapsuuden kahinat hoidin itse kavereiden kanssa, nekin osasivat tuhota omaisuuttani ja olla veemäisiä joskus.

Aikuisena ehkä kaipaa eniten, että olisi läheinen, jolla on samat lapsuusmuistot ja joka olisi mahdollisesti tukena silloinkin, kun omista vanhemmista aika jättää joskus. Vaikka eihän se mikään automaatio ole, että sisaruksilla on lämpimät välit aikuisuudessa.

Minulla on sisaruksia, mutta lapsena monesti toivoin ettei olisi.

Kaikki piti jakaa, eikä tietenkään tasan, vaan iän/ koon mukaan meni usein. Isomman mukana ei päässyt moniin paikkoihin, kun olin "liian nuori" ja nuoremman kanssa ei kiinnostanut enää pikkulasten leikit/ tai piti ottaa huomioon ja tämä rajoitti myös. Eli käytännössä missään vaiheessa ei itsellä ollut sitä vaihetta, että mentäisiin minun iän/ kehityksen/ mielenkiinnon kohteisiin vaan jäi vähän vajaaksi siltä osin.

Olen ainoa lapsi ja se on aina harmittanut minua. Lapsena olisi ollut mahtavaa, jos joku muukin olisi saanut kontrolloivan Äitini huomiota. Eli se kaikki ei olisi kohdistunut minuun.

Nyt vanhempana tykkäisin jutella jonkun vertaisen kanssa lapsuudestamme ja olisi hienoa, jos olisi joku toinenkin huolehtimassa vanhoista vanhemmistani. Joudun katsomaan paljon perään ja tuntuu, että mikään ei riitä. Juuri esim kävi tilanne, että huomasin, että viikottainen lääkkeenjakaja ei ollut muistanut laittaa uutta kipulaastaria.

Ja minä itse suunnittelin saavani 4 lasta. En onnistunut saamaan kuin yhden. Tämä lisää harmitustani entisestään.

Onni on, jos on mukavia sisaruksia. Mulla on tosin ystävä, joka muistuttelee, että hänellä on veli ja siitä on vain pelkkää harmia.

Vanhempien vika ihan kaikki....jospa ap jo kasvaisi aikuiseksi ja katkaisisi napanuoran.

Mun taas kävi sääliksi sisaruksellisia kavereita. Muistan miten onnekkaaksi koin itseni, kun näin pienessä huoneessa siskonsa kanssa kahdestaan nukkuneen kaverini huoneen. Ja ne alkoivat tappelemaan. Minusta koko ajatus sisaruksesta on ahdistava, mihin niitä pääsee lapsena pakoon kun haluaa omaa rauhaa?

Ainoa olen. Mua ärsytti meillä vallitseva hautajais- ja huopatossutunnelma lapsena jonkin verran. Mutta se olikin about ainoa miinus. Kerrostalossa asuneena seuraa oli pihalla, samoin lähellä asuneet serkut menivät sisarusten korvikkesta. Eihän se sama asia ole, mutta toi hieman lohtua.

Aikuisena halusin kaksi lasta juuri siksi, kun olen itse ainoa. Useampaan ei ois ollut voimia, muuten neljäkin ois ihan ok. En koe paineita vanhempieni hoitamisesta, isää hoitaa uusi kumppaninsa mustasukkaisesti vahtien ja äiti kuolee varmaan menosaappat jalassa.

Tavallaan olen. Ikäeroa puolisisaruksiin niin paljon. Ovat nyt yli 50v, minä 26. Minä olin pieni lapsi kun he olivat jo aikuisia omine lapsineen.

38-v ainokainen. En ole koskaan kaivannut sisaruksia, en edes nyt, kun hoidan vanhojen vanhempien asioita. Olen luonteeltani introvertin ja erakon puolivälissä; kotona asuessa arvostin omaa rauhaa ja hiljaisuutta. Olen hyvin yksityinen luonne, ja maailmalle lähdin heti 18-vuotispäivänä. Välit vanhempien kanssa olivat ja ovat edelleen hyvät, mutta tarvitsin omaa tilaa.

Ja tarvitsen edelleenkin, paljon. Perustin itsekin yksilapsisen perheen, ja pikkulapsivuodet olivat siitä huolimatta, että meitä vanhempia on ollut kaksi, todella uuvuttavia. Nyt pyyhkii hyvin, lapsi täyttää 17. Olen paljon parempi äiti isolle kuin pienelle. Lapsi on ihan eri luonteinen, menevä ja sosiaalinen, mutta ei kuulemma ole kaivannut sisaruksia, olen kysynyt. Ystäviä on pari kappaletta, nähdään harvakseltaan välimatkan vuoksi, mutta toisaalta he ovat pysyneet sieltä lapsuudesta saakka.

Olen biologisesti ainut lapsi. Vanhempani eivät voineet saada minun lisäkseni muita lapsia. Olen syntynyt 70-luvun alussa. Vanhempani olisivat myös halunneet adoptoida, mutta isäni oli jo niin vanha ja tuolloin adoptiojonot todella pitkät, että se ei onnistunut.

Vanhempani ottivat kuitenkin sijaislapsen, joka tuli meille kun olin menossa ekalle ja hän oli meillä ihan aikuiseksi asti. (Silloin sijaislapsijutut eivät olleet vielä bisnes....)

Olemme edelleen tämän sijaissisarukseni kanssa tekemisissä, mutta ei meillä mitään suurta yhteyttä ole, henkisesti tarkoitan. Vaikka todella ajattelen, että häntä pidettiin meillä ihan omana lapsena. Meidän elämämme ovat hyvin erilaisia. Koulutustausta ja ihan kaikki muutkin asiat ihan eri tavalla. Meillä on kyllä yhteisiä lapsuusmuistoja ym. enkä,yhtään tiedä miten käy, kun vaikka vanhempani tuosta vielä vanhenevat, hoidan heidän asiansa todennäköisesti ihan yksin.

Paljon läheisempi tunnen olevani serkkujani tai parhaiden ystävieni kanssa kuin tämän minua kuusi vuotta nuoremman ”sisarukseni” kanssa. Joskus olen jopa ajatellut, että olisi ollut paljon selkeämpää jos tällaista sijaiskuviota ei olisi ollut.

Kaipaan kyllä oikeaa sisarusta ja olen aina kaivannut. Olisi hienoa, jos olisi samalla aaltopituudella oleva saman sukutaustan ja muistot omaava ihminen.

Isäni on ainoa lapsi, minä olen ainoa lapsi ja teinityttäreni on ainoa lapsi. Kenelläkään meistä ei ole huonoa sanottavaa tästä. Isäni juuri kehoitti tytärtäni jatkamaan suvun perinnettä ja hankkimaan korkeintaan yhden lapsen sitten joskus.

olen ainoa lapsi, 36-vuotias. Minulla on paljon hyviä ystäviä, mutta nyt aikuisena viihdyn myös yksin.

Lapsuudesta muistan sunnuntait yksinäisyyden ja tylsyyden huipentumana, jostain syystä ei ollut sopivaa olla kavereiden kanssa tai kaverit olivat perheensä ja sisarustensa kanssa. Lomamatkat olivat myös tylsiä, olla vaan äidin ja isän kanssa.

Aikuisena rassaa omat vanhenevat vanhemmat. Olen yksin heistä vastuussa enkä voi jakaa taakkaa kenenkään kanssa.

Minulla on kaksi lasta. Se on mielestäni minimi. En ole mitenkään lapsirakas ihminen, jos olisin, ehkä lapsia olisi 3-4. Tykkään vaan enemmän työn teosta kuin synnyttämisestä.

Olin ainoa lapsi. Oikeastaan vain silloin on tuntunut vähän ikävältä olla ainoa, kun molemmat vanhemmat ovat kuolleet, kun olin vielä alle kolmekymppinen.  (Toisaalta eipä tarvinnut ainakaan riidellä perinnönjaossa.)

Vaikka vanhemmat olivat pienituloisia tehdastyöläisiä, pääsin kuitenkin oppikouluun ja korkeakouluopintoihin. Jos meitä olisi ollut useampia, se ei ehkä olisi ollut mahdollista aikana, jolloin mitään opintotukea ei ollut eikä lainaa saanut, ellei ollut varakasta takaajaa.

Minulla on aina ollut hyvin kavereita ja muutamat ovat säilyneet ystävinä kouluajoista lähtien tähän päivään saakka, vaikka aina olen myös viihtynyt yksinkin.

Itse hankin kuitenkinkaksi lasta, ja nyt on mukava huomata, että ovat aikuisenakin toistensa ihan parhaat kaverit.

Olen ainoa lapsi, nyt ikää 40. Vanhemmat tukivat ja antoivat aikaa, mutta vaativat myös että hoidan koulun kunnolla ja oman osuuteni kotihommista. Sain paljon, esimerkiksi kalliita harrastustarvikkeita ja pääsin reissaamaan ympäri maailmaa jo nuorena, mutta en kuitenkaan ollut pilalle lellitty, enkä saanut läheskään kaikkea mitä keksin haluta. Vanhemmat olivat myös melko tiukkoja, ei tullut kuulonkaan että olisin päässyt alaikäisenä kokeilemaan alkoholia kotibileisiin tjsp, mikä välillä ärsytti, etenkin kun ollut luonteeltani mikään rellestävä teinikapinallinen. Sain kaikkea tarpeeksi, joten se miten jotkut jakoivat jäätelöpakkausta millimetrin tarkasti tasan tai vaativat yhtä monta salmiakkikarkkia kuin muutkin vaikkeivät edes tykänneet siitä, oli minusta käsittämätöntä. En ole koskaan jaksanut niuhottaa jostain jäätelömillistä, saati ahnehtinut jotain mistäen oikeasti edes pidä vain koska jollain muullakin on. Ei ole koskaan ollut vaikea antaa muille omasta hyvästäni, joten se "ahne ainoa lapsi joka ei osaa ottaa muita huomioon" stereotypia ärsyttää vieläkin.

Kuljin paljon vanhempien mukana, ja tykkäsin esim. museoista, aikuisten seurasta yms. aiemmin kuin useimmat ikäiseni. En ole koskaan ollut se luokan suosituin, mutta kavereita oli minulle riittävästi. Lomilla seurana olivat pari läheisintä kaveria ja oman pihan lapset, lomamatkoille en edes kaivannut ketään mukaan. Kiusaamisyritykset jäiväh heikoiksi, ehkä osin siksi että pidin kiusaajia idiootteina luusereina - heille silmälaisini ja hyvät arvosanat tuntuivat olevan joku kynnyskysymys, joten käyttäkööt rahansa röökiin ja miettikööt mitä sillä kasalla vitosia todistuksessa tekee ilman kaltaiseni rillipään hikarin seuraa. EVVK. Seisoin usein enemmän kiusattujen ja siitä selvästi kärsivien tukena.

Viihdyn hyvin sekä yksin että seurassa. Minusta on kiva tavata uusia ihmisiä, tulen toimeen useimpien kanssa ja olen nopeasti löytänyt kavereita uusilta paikkakunnilta, työpaikoista ja maista. Kuitenkin voin olla kuukausiakin hyvin vähäisillä sosiaalisilla kontakteilla ihan tyytyväisenä, ja myös tarvitsen aikaa yksin jos joskus on paljon tapaamisia yms. En lapsena tajunnut miksi jotkut vaaitvat väen vängällä lomareissuille tai mökille jonkun kaverin mukaan, ja ihmettelin eivätkö he pärjää päivääkään "yksin". Ja mitä vanhempien vanhenemiseen tulee, niin yhden olen haudannut ja minulle oli pikemminkin helpotus kun ei tarvinnut riidellä kenenkään kanssa hoitoon, perintöön yms. liittyvissä asioissa.

Summa summarum, en ole koskaan kokenut ainokaisuutta huonona asiana. Lapsia itselläni on vain yksi eikä enempää tule, ja oma ainokainen on tyytyväinen tilanteeseen (joskus kun lihoin vähän, kysyi varovasti eihän meille ole tulossa vauvaa). On melko samanluonteinen kuin minä, joten aika odotettua.

Olen ainoa lapsi ja aloitus olisi voinut olla minun kirjoittama. Ainoa positiivinen puoli on se että opin itsenäiseksi ja teen mielelläni työt yms yksin, mutta olen tosi huono ryhmäjutuissa, huomioon ottamisessa jne. Ja kaipasin lapsena sisaruksia ihan mielettömän paljon:'(

Minua myös ärsyttää ainoan lapsen sterotypia. Itse kun olen (valitettavasti) enemmänkin miellyttäjä-tyyppiä, sekä tyydyn monesti itse vähempään, että joku toinen, tarvitsevampi, saisi enemmän. En ole ikinä ollut suuna päänä vaatimassa MINULLE jotain. Toki sellainen terve vaatiminen on kehittynyt iän ja itsevarmuuden myötä, sellainen mitä esim. työelämässäkin joskus tarvitaan, mutta ahnetta ja omanapaista minusta ei saa millään sillä perusteella ettei ole sisaruksia.

Tunnen kyllä myös erään erittäin stereotypisen ainoan lapsen, mutta se onkin ainut. Oli jo lapsena vaativa, itki jos ei saanut jotain ensimmäisenä jne. Aikuisena on myös omanapainen, pitää eniten mölyä itsestään ja kohtelee ihmisiä sen mukaan mitä sattuu keneltäkin tarvitsemaan. Koko työpaikka tietää tämän henkilön ja pitää melko lapsellisena käytöksensä vuoksi.

#1

Vierailija kirjoitti:

Olen ainoa lapsi, nyt ikää 40. Vanhemmat tukivat ja antoivat aikaa, mutta vaativat myös että hoidan koulun kunnolla ja oman osuuteni kotihommista. Sain paljon, esimerkiksi kalliita harrastustarvikkeita ja pääsin reissaamaan ympäri maailmaa jo nuorena, mutta en kuitenkaan ollut pilalle lellitty, enkä saanut läheskään kaikkea mitä keksin haluta. Vanhemmat olivat myös melko tiukkoja, ei tullut kuulonkaan että olisin päässyt alaikäisenä kokeilemaan alkoholia kotibileisiin tjsp, mikä välillä ärsytti, etenkin kun ollut luonteeltani mikään rellestävä teinikapinallinen. Sain kaikkea tarpeeksi, joten se miten jotkut jakoivat jäätelöpakkausta millimetrin tarkasti tasan tai vaativat yhtä monta salmiakkikarkkia kuin muutkin vaikkeivät edes tykänneet siitä, oli minusta käsittämätöntä. En ole koskaan jaksanut niuhottaa jostain jäätelömillistä, saati ahnehtinut jotain mistäen oikeasti edes pidä vain koska jollain muullakin on. Ei ole koskaan ollut vaikea antaa muille omasta hyvästäni, joten se "ahne ainoa lapsi joka ei osaa ottaa muita huomioon" stereotypia ärsyttää vieläkin.

Kuljin paljon vanhempien mukana, ja tykkäsin esim. museoista, aikuisten seurasta yms. aiemmin kuin useimmat ikäiseni. En ole koskaan ollut se luokan suosituin, mutta kavereita oli minulle riittävästi. Lomilla seurana olivat pari läheisintä kaveria ja oman pihan lapset, lomamatkoille en edes kaivannut ketään mukaan. Kiusaamisyritykset jäiväh heikoiksi, ehkä osin siksi että pidin kiusaajia idiootteina luusereina - heille silmälaisini ja hyvät arvosanat tuntuivat olevan joku kynnyskysymys, joten käyttäkööt rahansa röökiin ja miettikööt mitä sillä kasalla vitosia todistuksessa tekee ilman kaltaiseni rillipään hikarin seuraa. EVVK. Seisoin usein enemmän kiusattujen ja siitä selvästi kärsivien tukena.

Viihdyn hyvin sekä yksin että seurassa. Minusta on kiva tavata uusia ihmisiä, tulen toimeen useimpien kanssa ja olen nopeasti löytänyt kavereita uusilta paikkakunnilta, työpaikoista ja maista. Kuitenkin voin olla kuukausiakin hyvin vähäisillä sosiaalisilla kontakteilla ihan tyytyväisenä, ja myös tarvitsen aikaa yksin jos joskus on paljon tapaamisia yms. En lapsena tajunnut miksi jotkut vaaitvat väen vängällä lomareissuille tai mökille jonkun kaverin mukaan, ja ihmettelin eivätkö he pärjää päivääkään "yksin". Ja mitä vanhempien vanhenemiseen tulee, niin yhden olen haudannut ja minulle oli pikemminkin helpotus kun ei tarvinnut riidellä kenenkään kanssa hoitoon, perintöön yms. liittyvissä asioissa.

Summa summarum, en ole koskaan kokenut ainokaisuutta huonona asiana. Lapsia itselläni on vain yksi eikä enempää tule, ja oma ainokainen on tyytyväinen tilanteeseen (joskus kun lihoin vähän, kysyi varovasti eihän meille ole tulossa vauvaa). On melko samanluonteinen kuin minä, joten aika odotettua.

Minä ja teinini ollaan tätä tyyppiä myös, osataan olla yksinkin. En ole ikinä ymmärtänyt ihmisiä, jotka haluaisivat mennä jonnekin elokuviin tai konserttiin, mutta eivät voi jos ei löydy kaveria.

Meillä molemmilla on kyllä kavereita ja olemme pidettyjä.

Miten ihmeessä se sisarus vaikuttaa siihen, että ei saa ikäisiään kavereita? Ei sisarukset yleensä samalla luokalla ole, jos edes koulussa samaan aikaan. Sisaruksilla on omat kaverinsa, jos ikäeroa alkaa olla vähänkin.

Olen ollut todella mustasukkainen, alati riidoissa ja erittäin haluton jakamaan omastani, kaikkein viimeisenä siskoni kanssa, joka piti minusta Ian yhtä vähän kuin minä hänestä. Kilpailu vanhempien huomiosta ja hyväksynnästä oli jatkuvaa. Emme nyt aikuisena ole missään tekemisissä.

Oma lapseni on ainoa ja tulee pysymään ainoana. Sosiaalisesti rohkea, epäitsekäs ja liiankin antelias lapsi. Luulen, että siihen vaikuttaa se, ettei hänen ole koskaan tarvinnut kilpailla resursseista, hyväksynnästä tai huomiosta. Sisarusten välillä voi olla mahtava suhde, tai se se voi olla todellakin jotain muuta.

Erittäin läheinen ystäväni, ainoa lapsi, meni naimisiin ainoan lapsen kanssa. Molemmat olivat lapsuudessaan ja nuoruudessaan jääneensä paljosta paitsi, kun ei ollut sisaruksia, vaikka perheensä olivat lämpimiä. Niinpä heillä onkin nyt neljä lasta ja ovat kovin onnellisia - ja kiireisiä:)

Sukulaiseni hankalaluonteisen totaaliyksinhuoltajaäidin ainoa lapsi, on koko ikänsä harmitellut ainoana olemista. Nyt, kun hänen on pidettävä äidistään huolta ja hoidettava tämän asioita, sukulaiseni on aivan kypsä. Kaikki kaatuu hänen niskaansa, niin äidin kiukuttelu kuin kaikkien asioiden hoitaminenkin.

Toisella sukulaisellani on sama tilanne, muistisairaan äidin hoitaminen vaativan työn ohella on todella rankkaa. Äidin luonnekin on sairauden myötä muuttunut.

Itse olen ison perheen lapsi, mutta suuri osa vanhempien asoiden hoitamisesta on minun niskassani. En syytä siitä sisaruksiani, vaan itseäni. Olen sellainen luonne, että tartun aina ensimmäisenä toimeen. Onneksi kuitenkin voin jakaa jossain määrin asioita sisarusten kanssa  - ja ennenkaikkea jakaa henkistä pahaa oloa vanhempien nykytilasta toinen toistamme tukien. Varsinkin nyt on ollut mukava muistella yhteistä lapsuutta sisarusten kanssa. Ikääntyneet vanhemmat teettävät nykyään aiempaa paljon enemmän töitä lähiomaisille, kun yhteiskunta on valinnut tuon halvemman linjan, eli vanhukset pidetään kotonaan käytännössä loppuun saakka.

On samanlaiset tunnelmat kuin aloittajalla paitsi että oma lapsiluku jäi yhteen, koska huomasin, etten jaksakaan äitiyttä. Mielestäni se toi enemmän huolta kuin iloa tai ei ainakaan enempää iloa kuin huolta. Välillä kyllä harmittaa, koska ennen lapsen syntymää olin sitä mieltä, että ilman muuta vähintään 2 lasta pitää olla, ja itse kärsin yksinäisyydestä ainoana lapsena paljon. Isäni oli lisäksi vähän eristäytyvä tyyppi, joka halusi käyttää vapaansa lähinnä kotona ryypäten, joten äidin kanssa tein kahdestaan kaikenlaista, kävin elokuvissa, hiihtämässä jne.

Oma lapseni tosin sanoo, ettei ole koskaan kaivannut sisaruksia, mutta sanooko niin vain mielikseni en tiedä.

Vanhemmista olen joutunut huolehtimaan yksin nyt suunnilleen kymmenen vuotta. Olen epäkäytännöllinen ihminen, joten se on ollut minulle vaikeaa. Tai enhän minä täysin yksin, kyllähän lääkärit ja kotihoito ovat osansa tehneet, mutta vastuu siis on minulla, ja olen tosi huono kantamaan vastuuta, olen hajamielinen enkä aina ymmärrä lakiasioita tai miten byrokratia toimii.

Olen ison perheen kuopus, eikä minulla ollut alkeellisiakaan sosiaalisia taitoja lapsena. Asuimme syrjässä ja siskot olivat ainoat leikkikaverit.

Oma lapsi on ainoa ja sosiaalisesti miljoona kertaa taitavampi kuin minä lapsena. Eikä yhtään niin yksinäinen, sillä metsikön perimmäisen kolkan sijaan asumme vilkkaalla asuinalueella rivitalossa. Lisäksi hän on päiväkodissa, toisin kuin minä lapsena. Toki hän on joskus yksinäinen ja tylsistynyt, mutta niin minäkin olin lapsena, vaikka meitä oli kuusi.