Oletko ainut lapsi, miltä tuntuu olla perheen ainoa lapsi?

Vierailija kirjoitti:

Ainokaisetkin on persoonia, eli joukkoon mahtuu monenlaisia ihmisiä, mutta yhden asian olen huomannut yhdistävän useita ilman sisaruksia kasvaneita aikuisia.

Herkkänahkaisuus. Loukkaantuvat älyttömän herkästi, niin ettei itse ymmärrä miten siitä asiasta voi tulla mieleenkään loukkaantua.

Loukkaantumisherkkyys on tietysti inhimillistä, kun ei ole tottunut sisaruksille ominaiseen suoruuteen ja oppinut kasvattamaan paksumpaa nahkaa.

Ainokaiset myös tuntuvat useammin kuvittelevan asioiden liittyvän juuri heihin.

Olet väärässä. Tutkimusten mukaan keskimmäiset lapset ovat yleensä tuollaisia.

Itse myös aina olen ollut ainut lapsi, ja suurin pelkoni lapsena oli, että saisin sisaruksia. Mielestäni olin onnekas, kun vertasin omaa rauhaisaa elämääni kavereihin, joilla oli sisaruksia. Ahdisti suorastaan kyläillä heillä, kun ei saanut olla rauhassa, vaan sisarukset olivat "häiritsemässä".

Missään nimessä en ole piloille hemmoteltu tai "ylisuojeltu", vanhempani ovat hyvinkin järkeviä jalat maassa -ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Itse myös aina olen ollut ainut lapsi, ja suurin pelkoni lapsena oli, että saisin sisaruksia. Mielestäni olin onnekas, kun vertasin omaa rauhaisaa elämääni kavereihin, joilla oli sisaruksia. Ahdisti suorastaan kyläillä heillä, kun ei saanut olla rauhassa, vaan sisarukset olivat "häiritsemässä".

Missään nimessä en ole piloille hemmoteltu tai "ylisuojeltu", vanhempani ovat hyvinkin järkeviä jalat maassa -ihmisiä.

Sama kokemus mullakin.

Kaverini kysyimulta, että pitäisikö hänen hankkia pojalleen 5 v sisarus :D Sanoin että ei kannata, jos pojalla on jo kavereita, sukulaislapsia ja tasapainoisia aikuisia ympärillään. 

Olin aikoinaan ainoa lapsi paitsi että minulla oli (on vieläkin) veli. Isä ja äiti erosivat 50-luvulla ja minut kasvatti ihana mummoni ja pappa. Veli kasvoi äidin kanssa ja tutustuin häneen ja äitiin vasta aikuisiällä. Tätejä ja setiä oli paljon paapomassa - ehkä säälistä. Olin hemmoteltu penska ja taisin olla murrosikäisenä aika sietämätön teini.

Nyttemmin yli 6-kymppisenä olen jo oppinut käyttäytymään ja minusta on tullut ihan mukava mummo.

En ikipäivänä jaksaisi olla ainoa lapsi. En kestäisi sitä, että vanhemmat lataisivat kaikki odotuksensa ja toiveensa minuun ja seuraisivat pelkästään minun elämääni. Hyvä, että heillä on muutakin tekemistä.

Vierailija kirjoitti:

En ikipäivänä jaksaisi olla ainoa lapsi. En kestäisi sitä, että vanhemmat lataisivat kaikki odotuksensa ja toiveensa minuun ja seuraisivat pelkästään minun elämääni. Hyvä, että heillä on muutakin tekemistä.

Normaaleilla vanhemmilla on yleensä muutakin tekemistä kuin keskittyä vain lapseensa. Taidat pitää itse itseäsi jotenkin erityislaatuisena.

Minulla kyllä on kaksi vanhempaa sisarusta, mutta he olivat jo 18v ja 16v kun synnyin eli heillä oli jo oma elämänsä, omat ystävänsä ja muut sellaiset kun minä synnyin. Minulla ei koskaan ole ollut läheiset välit heihin eli tavallaan olen ollut kuin ainut lapsi. Yrityksistäni huolimatta sisarukseni ovat jääneet minulle etäisiksi, ei heitä ole kiinnostanut heitä paljon nuoremman sisaruksen seura tai minä muutenkaan. Nykyään en ole toisen sisaruksen kanssa juuri lainkaan tekemisissä, emme ole tavanneet moneen vuoteen eikä hän enää edes juuri koskaan vastaa yhteydenottoihinikaan. Toisen kanssa tapaamme muutaman kerran vuodessa äitimme luona, mutta luulen, että kun äiti aikanaan kuolee, niin tämänkään sisaruksen kansa välit menevät poikki. Sisaruksiani ei vain kiinnosta pitää yhteyttä minuun tai pitää minua sisaruksenaan vaikka minä haluaisin muuta, keskenään heillä sentään on onneksi hyvät välit.

Olen niin pienestä lähtien kuin muistan tuntenut itseni ainoaksi lapseksi, koska sisarukseni muuttivat pois kotoa kun olin taapero. Se oli oikeasti todella yksinäistä ja surullista. Olisin kovasti toivonut, että minulla olisi ollut edes yksi suunnilleen saman ikäinen sisarus jonka kanssa olisin saanut elää ja kokea sitä lapsuutta yhdessä. Esimerkiksi mökillä vietimme kesäisin useamman viikon yhteen menoon ja minä olin lähes koko ajan yksin, koska vanhemmilla oli omat touhunsa ja minä jouduin leikkimään yksin, koska siellä seudulla ei ollut muita lapsia lähimaillakaan. Sitten olin siellä isän kanssa joskus kaksin ja se oli pelottavaa, koska isä juopotteli äidin kiellosta huolimatta ja minä olin lähes täysin oman onneni nojassa. Silloin erityisesti olisin kaivannut sisarusten tukea, mieluiten minua vähän vanhemman sisaruksen siihen, että olisimme yhdessä voineet pärjätä paremmin kuin minä yksin. Niinä hetkinä olin onnellinen, että minulla ei ollut nuorempaa sisarusta, sillä jos esim. noin 5-vuotias minä olisin joutunut pitämään huolta vaikka noin 2-3 vuotiaasta sisaruksesta, niin siitä ei olisi tullut mitään.

Kaiken kaikkiaan kaipasin paljon sisaruksia, jonkun jonka kanssa leikkiä, välillä tapella ja sitten taas sopia riidat, eli jonkun jonka kanssa olisin joutunut jakamaan sitä arkea ja olisin oppinut siinä samalla huomaamatta sosiaalisia taitoja että kun aloin olemaan enemmän muiden lasten kanssa tekemisissä muutaman vuoden iässä, niin en olisi ollut niin kokematon siitä muiden lasten kanssa leikkimisestä ja miten muiden lasten kanssa toimitaan. Olin viettänyt varhaislapsuuteni aikuisten kanssa niin en osannut leikkiä muiden lasten kanssa ja jouduin jäämään leikkien ulkopuolelle muiden lasten kiusaamaksi. Sisarus olisi opettanut minulle ehkä huomaamattaan, että miten muiden lasten kanssa leikitään ja ollaan tekemisissä. Samalla olisin voinut puhua jonkun suunnilleen saman ikäisen kanssa vaikka yhteisistä asioista lapsen tasoisesti, vaikka siitä, että miltä tuntuu kun isä juo tms.

ainoa lapsi kirjoitti:

Olisi mielenkiintoista kuulla muiden ainoiden lasten kokemuksia!

Itse olen siis perheeni ainut lapsi, nyt 30-vuotias. Vanhempani halusivat jostain ihmeen syystä vain yhden lapsen. Olen asunut ydinperheessä ja vanhempani ovat edelleen yhdessä. Vanhempani rakastivat - ja rakastavat edelleen minua ja olen saanut heiltä rakkautta ja huomiota.

Mutta sitten ne negatiiviset asiat. Olen tuntenut lapsuudessa ja nuoruudessa itseni hyvin yksinäiseksi. En ole oppinut muodostamaan tai ylläpitämään kaverisuhteita, niinpä olen aina koulun jälkeen tullutkin yksin kotiin. Erityisesti tämä alkoi haitata teini-iässä, jolloin olisin kaivannut oman ikäisiä kavereita. Se, että vanhemmat rakastavat, ei vain riitä, vaan nuorena toivoin saavani hyväksyntää saman ikäisten nuorten taholta.

Koen etten oppinut nuorten sosiaalisesta piiristä mitään. Iltaisin istuin omien vanhempieni kanssa katsomassa televisiota. Olin vain minä ja omat vanhempani.

Olen myös hyvin mustasukkainen. Olen ajatellut sen johtuvan siitä, etten ole joutunut jakamaan huomiota. Vanhemmiltani olen saanut aina jakamatonta huomiota ja koska kaveripiiriä ei ole ollut, en ole tottunut siihen että huomiota voi jakaa. Itsekäskin olen, enkä kovin hyvin osaa asettua toisten ihmisten asemaan.

Tapasin onneksi nykyisen mieheni noin 10 vuotta sitten ja hänen kanssaan olen nyt harjoitellut kaikkia sosiaalisia taitoja.

Entä mikä on muiden ainoiden lasten mielipide tuleviin omien lasten määrään? Itselleni oli jo hyvin aikaisessa vaiheessa selvää, että haluan isomman perheen. Tällä hetkellä minulla on kolme lasta ja toivoisin vielä jossain vaiheessa saavani neljännen. Olen onnellinen, että omat lapseni saavat elää isommassa perheessä, kuin minä olen saanut.

Hyvin persoona kohtaista. Itse olen ainoa lapsi ja minulla on yksi lapsi. Olen todella vilkas ja ulospäin suuntautunut, lapseni myös, viihdymme kyllä myös erittäin hyvin yksin.

Ainut olen. Olen aina viihtynyt itsekseni ja minulla on ollut paljon kavereita. En koskaan kaivannut sisaruksia. Minulla on 3 sisarpuolta, mutta vasta aikuisena sain kuulla heistä ja ollaan hieman tekemisissä. Eivät kuitenkaan tunnu mitenkään läheisiltä sisaruksista, vaikka mukavia ovatkin.

No hyviä ja huonoja puolia. Kyllä olen kateellinen monen kaverin sisarussuhteesta.Toisaalta ainoana lapsena minua on tuettu vaikka miten ja välit vanhempiin tosi hyvät. Omakin lapsi taitaa jäädä ilman sisaruksia kun ikä tulee vastaan. Onneksi samaa ikäluokkaa lapsen kanssa löytyy useampi pikuserkku sentään.

Vierailija kirjoitti:

Ainokaisetkin on persoonia, eli joukkoon mahtuu monenlaisia ihmisiä, mutta yhden asian olen huomannut yhdistävän useita ilman sisaruksia kasvaneita aikuisia.

Herkkänahkaisuus. Loukkaantuvat älyttömän herkästi, niin ettei itse ymmärrä miten siitä asiasta voi tulla mieleenkään loukkaantua.

Loukkaantumisherkkyys on tietysti inhimillistä, kun ei ole tottunut sisaruksille ominaiseen suoruuteen ja oppinut kasvattamaan paksumpaa nahkaa.

Ainokaiset myös tuntuvat useammin kuvittelevan asioiden liittyvän juuri heihin.

Mä allekirjoitan tän omalla kohdallani, hurjaa miten nappiin tuo analyysi menikin!

Olen ainoa ja kyllä on synkähköt muistot siitä miten paljon olin yksin vaikka tietty päivisin riitti kavereita. Omia lapsia neljä ja he aloittavat omat leikit aamuvarhain eivätkä malttaisi illalla niitä lopettaa, ovat todella läheisiä ja iso tuki toisilleen monissa tilanteissa. Todellakin koen jääneeni tästä paitsi vaikka sainkin sitä "jakamatonta rakkautta". En ihan ymmärrä miten se että rakastaa kaikkia lapsiaan yhtä paljon olisi vähemmän arvokasta rakkautta....

Olen 42 ja yksinhuoltajaäitini ainokainen. Isääni kyllä tapasin, mutta emme olleet kovin läheisiä. Isänikään ei hankkinut lisää lapsia.

Asuimme maalla, eikä leikkikavereita ollut ihan lähellä. Olin siis paljon yksikseni, mutta paljon myös kummivanhempieni luona tai serkkujen perheessä. Näissä perheissä oli paljon lapsia ja seurasin sivusta sitä hulinaa. Olin osaksi kateellinen ja osaksi tyytyväinen ettei ollut sisaruksia. Näiden perheiden lapset ovat nyt aikuisenakin erittäin läheisiä keskenään ja minä pyörin siellä vähän ulkokehällä mukana heidän sukutapaamisissa. Tosin nyt kun miehelläni on iso perhe ja meillä kolme lasta, olemme enemmän miehen suvun piirissä.

Omassa lähipiirissä sisarukset tuntuvat olevan erittäin läheisiä ja näin vanhemmiten se tuntuu ikävälle kun ei itsellä ole. Isäni on jo kuollut, mutta äitini on hyvin tiiviisti mukana arkielämässämme. Hän odottaa, että olen aina auttamassa ja osallistumassa hänen kanssaan, olisi kiva jakaa tätä sisaruksen kanssa kuten mieheni perheessä.

Kuten joku kirjoitti, omien lasten keskinäistä nahistelua oli, varsinkin aluksi tosi vaikea kestää. Hassua kyllä, nyt kun vanhimmat tytöt ovat teinejä, he tuntuvat olevan tosi läheisiä keskenään ja jakavan Ilonan ja murheitaan toisilleen, eikä tappeluista tietoakaan. Nuorimman kanssa sitten tapellaan edelleen.

Huomaan myös että varsinkin ennen omia lapsia, olin hyvin itsekäs enkä edes tajunnut olevani. Tässä asiassa lapset ovat kasvattaneet minua ja ymmärrän ottaa nykyään paremmin toiset huomioon.

Ei ollut mitenkään itsestään selvää että edes halusin lapsia. Mutta kun mies on suurperheestä ja halusi ehdottomasti paljon lapsia, tulin sitten päätyneeksi tällaiseen elämään. En ole koskaan ollut ns. vauvakuumeinen mutta koska esikoisen kanssa vauva-aika oli helppo, ei ajatus sisaruksesta ollut mitenkään huono. Keskimmäisellä oli terveydellisiä ongelmia mutta uskalsin kuitenkin vielä lähteä toivomaan kolmatta ja hänen vauva-aikansa oli niin ihana että sen voisin uusia milloin vain.

Yksinäinen ilman sosiaalisia taitoja. kirjoitti:

 Esimerkiksi mökillä vietimme kesäisin useamman viikon yhteen menoon ja minä olin lähes koko ajan yksin, koska vanhemmilla oli omat touhunsa ja minä jouduin leikkimään yksin, koska siellä seudulla ei ollut muita lapsia lähimaillakaan. Sitten olin siellä isän kanssa joskus kaksin ja se oli pelottavaa, koska isä juopotteli äidin kiellosta huolimatta ja minä olin lähes täysin oman onneni nojassa. Silloin erityisesti olisin kaivannut sisarusten tukea, mieluiten minua vähän vanhemman sisaruksen siihen, että olisimme yhdessä voineet pärjätä paremmin kuin minä yksin.

Minä olen kolmilapsisesta perheestä, mutta silti minulla on tuo sama kokemus mökilläolosta isän kansa kahdestaan. Isä oli sairaseläkkeellä ja usein koko kesä meni mökillä. Äidillä oli kuitenkin työnsä, joten oman kesälomansa ulkopuolella hän meni viikoiksi kaupunkiin ja tuli viikonlopuksi mökille. Minun kaksi veljeään hän otti aina mukaansa kaupunkiin, koska ei pystynyt luottamaan ettei isä kävisi heihin käsiksi humalapäissään. Minut hän uskalsi jättää isän kanssa kahdestaan, koska olin isän suosikki eikä isä ollut koskaan käynyt minuun käsiksi. 

Ja minullakin oli tuo sama velvoite: "Katso sitten, ettei isä juo." Mitäpä pieni tyttö sille voi tehdä, jos isä päättää kännätä? Hänellä oli siellä mökillä oma ryyppykaveri, jonka kanssa tissuttelivat yhdessä. Ja kun olin yksin mökillä isän juopotellessa järven toisella puolella, sain aina pelätä että isälle sattuu jotain. Kerran hän olikin pudonnut veneestä kännipäissään ja naapuri löysi hänet kellumasta, mutta onneksi ei henki sentään lähtenyt.

Minullakin, sisaruksista huolimatta, oli kesät todella yksinäisiä, kun koulukaverit asuivat ympäri kaupunkia ja heillä oli omat menonsa. Muita kavereita minulla ei ollut. Itselläni on vain yksi lapsi ja hänellä on ollut ekalta luokalta asti sydänystävä, jonka kanssa ovat pitäneet yhtä jo 10 vuotta. Heillä on sellainen tiivis ja läheinen suhde niin kuin sisaruksilla parhaimmillaan voi olla ja hän on meille melkein kuin osa perhettä. Mutta koskaan he eivät ole tapelleet, niin kuin sisaruksilla on tapana. Muitakin ystäviä lapsella on, mutta hän kaipaa myös omaa aikaa, että saa olla rauhassa ja puuhata omia juttuja. Joskus lapsena hän kaipasi itselleen sisarusta ja suunnitteli hankkivansa kaksi lasta. Nyt teininä on oppinut ymmärtämään ainokaisena olemisen edut (harrastukset, ulkomaanmatkat ja mukava perintö jota ei tarvitse jakaa) ja on kallistunut sille kannalle, että yksi lapsi riittää, jos ylipäätään lasta edes haluaa.

Se on totta, että kun on vain yksi lapsi, niin on kovat odotukset siitä, että hän säilyisi hengissä. Kaikki on yhden kortin varassa ja jos tämä kuolee, meille ei jää mitään. 

Olen nyt 31 ja ainoa lapsi. Olen yksin viihtyvää sorttia ja lapsena luin paljon kirjoja yksin, monet aikuiset surkuttelivat silloin kohtaloani, mutta itse koin olevani onnellinen juuri niin. Naapurustossa asui paljon lapsia ja koulussa kaverien hankkiminen ei ollut ongelma, pikemminkin niin että jo lapsena keksin joskus tekosyyn, jotta saisin olla iltapäivän ihan yksin. Oma aika on minulle edelleen tärkeää.

Vanhemmat ottivat minut mukaan kaikenlaisiin päätöksiin ja keskusteluihin jo nuorena. Ymmärsin rahan arvon aika varhain, ehkä jopa liian varhain. Sain myös 7-vuotiaana esittää mielipiteeni ulkomaille muutosta, en tiedä kuinka vakavasti sitä kuunneltiin, mutta olin tosi otettu ja tunsin itseni todella aikuiseksi, kun sillä tavalla luotettiin. En oikeastaan tehnyt koskaan mitään todella tyhmää, pieni riita saatiin aikaiseksi kun 16-vuotiaana aloin seurustella vakavasti ja nukkua poikaystäväni kanssa samassa sängyssä.  Vanhempieni mielestä se oli liian aikaisin. Nykyisin tuo poika on aviomieheni ja vanhemmilleni vähän kuin heidän poikansa myös. 

Suurin huono puoli ainokaisena olossa on vastuu ja vanhempien odotukset. Vanhemmat ovat aina odottaneet minulta paljon ja koulussa oli itsestäänselvää, että saan kokeista erittäin hyviä numeroita - sain kerran tiukahkoa tukiopetusta, kun kokeesta tulikin 9-. Myöskin vanhemmat halusivat aina olla perillä, missä olen ja mitä teen. Sain kännykän todella varhain, muistaakseni vuonna 1998, tästä syystä. Toisaalta tiedän vanhmpien olevan ylpeitä korkeakoulututkinnostani, urastani ja nykyisestä elämästäni muutenkin. Voimme puhua edelleen lähes mistä vain, vaikka emme asukaan samassa kaupungissa enää. Näemme vähintään kerran kuukaudessa usean tunnin välimatkasta huolimatta.

Olen 40-vuotias nyt ja perheeni ainut lapsi. En muista, että olisin lapsuudessani kärsinyt tilanteesta, mutta muistan toivoneeni sisarusta.

Olin parikymppisenä melko lapsellinen ja itsekäs. Elämä on opettanut kyllä nyt paremmille tavoille :) en tiedä johtuiko itsekkyyteni siitä, että olen ollut ainut lapsi.

Minulla oli hyvä lapsuus ja paljon ystäviä. Monet ystävistäni muuten olivat myös ainoita lapsia. Mistä lie johtunut... vanhempani erosivat kun olin teini-ikäinen. Ero oli vaikea ja ehkä siinä olisi ollut kiva jakaa tuntemuksia sisaruksen kanssa.

Äitini on ollut aina liian huolehtivainen ja se on aiheuttanut kitkaa välillemme. Tunnen, että jos meitä lapsia olisi ollut useampia, niin äiti olisi ehkä osannut ottaa rennommin. On myös ollut raskasta, kun kaikki odotukset (opiskelut, hyvä työpaikka, lapsenlapset) on kasattu minulle. Kun luulin, etten saisi ikinä lapsia tunsin pettäneeni vanhempani. Heistä ei tulisi ikinä isovanhempia. Lapsia kuitenkin siunaantui kaksi ja he ovat nyt vanhempieni silmäterät. Voin itse huokaista vähän :)

Pelkään vanhempieni vanhenemista. Miten pystyn huolehtimaan molemmista erillään asuvista jääristä yksin!

Mutta yhteenvetona: En ole kärsinyt lapsena siitä että olin ainut. Vanhempana olen kaivannut enemmän sisarusta. Olen miettinyt olisinko erilainen ihminen, jos minulla olisi ollut sisarussuhde.

Olen myös vanhempieni ainokainen, nyt jo 58 v. Olisin aina halunnut sisaruksia, kadehdin ystäviäni, kun he iltaisin menivät pihaleikkien jälkeen koteihinsa ja pystyivät siellä jatkamaan leikkimistä yhdessä sisarustensa kanssa. Niin ainakin aina ajattelin. Minä jouduin vain tyytymään omaan ja vanhempien seuraan. Kuvittelin, mitä kaikkea kivaa kaverini puuhailivatkaan, kun itse olin yksin.

Murrosiässä vanhempani tuntuivat vahtivan minua enemmän, kuin kavereitten vanhemmat heitä. Pystyiväthän he kohdistamaan kaiken huomion minuun, kun muita ei ollut. Sellainen tuntui monesti ahdistavalta. Muutaman kerran kyselinkin, miksi minulla ei ole sisaruksia ja että olisin kovasti halunnut siskon tai veljen. Vastaus oli vain, että minä kuulemma sotkin kymmenen edestä, ettei enempää tarvinnut olla.

Nytkin tässä iässä toivoisin niitä sisaruksia olevan, olen aika yksin, kun täytyy hoidella jo iäkkäiden vanhempieni tarpeita ja asioita. Voisi silloin vuorotella kyläilyjä ja erilaisia velvollisuuksia, joita väkisinkin iän karttuessa tulee aina vaan lisää.

Itselläni on neljä lasta, 2 tyttöä ja 2 poikaa, kaikki jo aikuisia. Yksi lapsenlapsikin on nyt 6-vuotias. Luulenpa, että tuo pikkuinen taitaa myös jäädä ainokaiseksi. Toisaalta surullista, mutta kyllähän tämä nykymaailma on niin arvaamaton, että ehkä on parempi, ettei noita pienokaisia tule lisää. Joutuisivat vain kärsimään näistä monista uhkakuvista, joita nykyään ennustellaan ja joista monet ovat jo toteutumassakin.

Olen 36-vuotias. Monien muidenkin kommentoijien tavoin olen nain vanhemmiten kaipaillut sisarusta, jonka kanssa jakaa ajatuksia. En asu Suomessa ja valilla mietin kylla millaista tulee olemaan sitten, jos vanhempani sairastuvat tai vanhetessaan tarvitsevat paljon apua. Tosin, tiedan etta idealisoin tuota sisarusten kanssa ilojen, surujen ja muistojen jakamista, silla todella monet ystavistani eivat ole laheisia sisarustensa kanssa. En oikein usko, etta pelkka sisaruus valttamatta takaa sita, etta ollaan samalla aaltopituudella tai edes halutaan olla tekemisissa. Hyvana esimerkkina vaikkapa mieheni, joka on siskonsa kanssa valovuosien paassa toisistaan. He ovat todella, todella erilaisia ihmisia, eivatka ikava kylla tule toimeen oikein mitenkaan.

Lapsena ja nuorena kaipasin sisarusta ajoittain, mutta yleisesti ottaen olin aika tyytyvainen kohtalooni. Olen aina ollut sosiaalinen ja lapsena jo minulla oli paljon kavereita naapurustossa. Tykkasin myos kayda kerhoissa ja myohemmin koulussa. Olin myos mukana kaikenlaisessa harrastustoiminnassa. Aikuisena tuo on jatkunut, koska olen muuttanut maasta toiseen ja paikkakunnilta toisille, ja olen siis joutunut luomaan uudet sosiaaliset kuviot moneen kertaan. Sanoisin, etta olen ekstrovertti, mutta kaipaan myos omaa rauhaa. Teen monenlaisia juttuja yksin, mutta samalla minulla on myos monenlaisia ystavia, joiden kanssa tykkaan viettaa aikaa. Monet ystavat ovat myos pysyneet elamassani vuosien ajan, vaikka elamantilanteet ovatkin muuttuneet.

Hassua lukea joidenkin tarinoita, miten on joutunut käyttämään sisarusten vanhoja urheiluvälineitä, vaatteita, yms. Meillä oli itsestäänselvyys, että minä sain 3 vuotta vanhemmalta siskoltani aina kaikki kamat itselleni, ja siskolleni ostettiin sitten uudet. Toki joskus tuli tilanteita, että täytyi ostaa molemmille uutena, mutta harvemmin. Ehkä vika on vain minussa, mutta minulle se oli täysin ok. Lelut ja lahjat sain toki ihan suoraan itselleni (jotkut legot olivat yhteisiä, ja aika paljon kaikille leluilla kyllä yhdessä leikimme). Sukset, luistimet ja muut lähtivät sitten minulta vielä serkkupojillemme kiertoon - heilläkin ensin vanhemmalle ja sitten nuoremmalle. Omat huoneet saimme, kun sisko meni yläasteelle, ja omassa huoneessa sai olla rauhassa, kun omaa rauhaa kaipasi. Ei meilläkään mikään unelmasuhde ole ollut, hyvin usein nahistelimme, revimme toisiamme hiuksista ja tappelimme sanallisesti, mutta mielestäni se vain opetti sosiaalisia taitoja. Nyt aikuisinakin välit ovat hyvät, ja siskoni on se, joka ei ikinä kyllästy kuuntelemaan ja hehkuttamaan tulevasta vauvastani, tai koskaan kyllästy kuuntelemaan ongelmiani tai kuulumisiani. On myös ihanaa, kun voi puhua jollekin, joka oikeasti tietää, lapsuudesta, vanhemmista ja isovanhemmista. Minä koen, että elämäni olisi erittäin köyhää ilman siskoa. Vaikka niitä huonojakin hetkiä lapsena oli.

Olen ainoa lapsi ja elämäni on ihan tavallista. Lapsena häiritsi kavereiden puutteelliset sosiaaliset taidot, etenkin sisaruskatraan vanhimmat olivat kavereina melko rasittavia jatkuvan määräilynsä takia. Sama ongelma näyttää vaivaavan nykylapsia. Etenkin nämä pienillä ikäeroilla toisilleen kavereiksi tehdyt lapset eivät millään näytä tajuavan, että kavereita ei voi kohdella kuin sisaruksia.

Vierailija kirjoitti:

Hassua lukea joidenkin tarinoita, miten on joutunut käyttämään sisarusten vanhoja urheiluvälineitä, vaatteita, yms. Meillä oli itsestäänselvyys, että minä sain 3 vuotta vanhemmalta siskoltani aina kaikki kamat itselleni, ja siskolleni ostettiin sitten uudet. Toki joskus tuli tilanteita, että täytyi ostaa molemmille uutena, mutta harvemmin. Ehkä vika on vain minussa, mutta minulle se oli täysin ok. Lelut ja lahjat sain toki ihan suoraan itselleni (jotkut legot olivat yhteisiä, ja aika paljon kaikille leluilla kyllä yhdessä leikimme). Sukset, luistimet ja muut lähtivät sitten minulta vielä serkkupojillemme kiertoon - heilläkin ensin vanhemmalle ja sitten nuoremmalle. Omat huoneet saimme, kun sisko meni yläasteelle, ja omassa huoneessa sai olla rauhassa, kun omaa rauhaa kaipasi. Ei meilläkään mikään unelmasuhde ole ollut, hyvin usein nahistelimme, revimme toisiamme hiuksista ja tappelimme sanallisesti, mutta mielestäni se vain opetti sosiaalisia taitoja. Nyt aikuisinakin välit ovat hyvät, ja siskoni on se, joka ei ikinä kyllästy kuuntelemaan ja hehkuttamaan tulevasta vauvastani, tai koskaan kyllästy kuuntelemaan ongelmiani tai kuulumisiani. On myös ihanaa, kun voi puhua jollekin, joka oikeasti tietää, lapsuudesta, vanhemmista ja isovanhemmista. Minä koen, että elämäni olisi erittäin köyhää ilman siskoa. Vaikka niitä huonojakin hetkiä lapsena oli.

Et tainnut lukea otsikkoa?