Oletko ainut lapsi, miltä tuntuu olla perheen ainoa lapsi?

Vierailija kirjoitti:

Olen ainoa lapsi ja aloitus olisi voinut olla minun kirjoittama. Ainoa positiivinen puoli on se että opin itsenäiseksi ja teen mielelläni työt yms yksin, mutta olen tosi huono ryhmäjutuissa, huomioon ottamisessa jne. Ja kaipasin lapsena sisaruksia ihan mielettömän paljon:'(

Täällä yksi sinun ja siten myös ap:n kaltainen nainen. Ap:n kirjoitus voisi olla muuten omani mutta olen 36-vuotias, naimisissa ja omasta tahdostani lapseton.

Olen 34-vuotias nainen. Vanhempani olisivat toivoneet enemmän lapsia, mutta eivät voineet saada niitä, todennäköisesti syynä äidin vaikea endometrioosi.

Minulla on todella hyvät ja läheiset välit vanhempiini ja tapaan heitä päivittäin, koska he asuvat naapurissani. He ovat myös aina tukeneet, sekä henkisesti että taloudellisesti, ja myönnän että välillä on tainnut heillä lipsahtaa curling-vanhemmuuden puolelle. Ovat hyvin osallistuvia isovanhempia myös. Eivät kuitenkaan tuppaudu liiaksi.

En ole koskaan kaivannut sisaruksia. Olen hyvin introvertti ja viihtynyt lapsesta asti yksityisissä puuhissani, kirjan ääressä tai jotain muuta hiljaista tehden. Minulla on joitain hyviä ystäviä, pisimmät ystävyyssuhteeni solmittiin jo ala-asteella ja ovat edelleen kiinteitä.

Itselläni on kaksi lasta. Tämä johtuu omasta vauvakuumeestani, ei siitä, että halusin "tarjota lapsille sisarussuhteen". Kolmanteen eivät introvertin rahkeet kuitenkaan riittäisi, nyt käydään jo välistä kipukynnyksellä, kun toinen on taapero ja toinen leikki-ikäinen.

Vaikken ole sisarusta kaivannut, niin nyt aikuisena sellainen ei enää harmittaisikaan. Olisi ihan kiva, että olisi joku jakamassa tulevaisuuden huolta, kun vanhemmat vanhenevat, varsinkin äidillä on alkanut olemaan kaikenlaista kremppaa.

Jokaisella on toki elämässään omat harmin aiheensa ja surunsa, enkä halua tietenkään vähätellä ainoan lapsen ongelmia. Muistuttaisin kuitekin, että ainoana lapsena on hirveän helppoa idealisoida sisaruksia ja kuvitella elämää sisaruksen kanssa jonkin täydellisen idylliajatuksen kautta.

Fakta on kuitenkin se, että suhteellisen isokin osa ihmisistä (jenkkitutkimuksesta muistelen, että jopa joka neljäs) ei halua olla aikuisena missään tekemisissä sisarustensa kanssa. Iso osa sisarussuhteista on jännitteisiä, ja sisarusten välillä voi olla elämää rankastikin kuormittavia riitoja, hyväksikäyttöä ja alistamista. Kaikki sisarussuhteet eivät suinkaan ole mitään auvoa, vaikka toki monesti sisaruksista onkin monenlaista iloa, ja osa suhteista on oikeinkin hyviä.

Tutkimusten mukaan ainoat lapset pärjäävät elämässä usealla mittarilla jopa paremmin kuin sisarusparvessa kasvaneet (esimerkiksi koulutusmenestys on jonkin verran parempaa), eikä esimerkiksi aikuisiän yksinäisyydessä ole ainakaan muistaakseni löydetty mitään oleellista eroa. 

Olen 37-vuotias. Yh-äidin ainoa vahinkolapsi (näin oletan). Mitään normaalia perhettä minulla ei ole ollut ikinä. Vain äiti ja isovanhemmat, joiden kanssa asuttiin osa lapsuudestani. Olen kokenut yksinäisyyttä läpi elämäni. Itselläni on mies ja yksi lapsi, joka saattaa jäädä ainoakseni, koska miehen lapsikiintiö on vissiin täysi. Hänellä on ennestään lapsia, joten täysin sisareton lapseni ei ole, vaikkakaan nämä muut lapset eivät ole osa meidän perhe-elämäämme ainakaan tällä hetkellä...

Olen miettinyt asiaa paljon ja tullut siihen päätelmään, että ainokaisten yksinäisyys ei johdu sisarusten puutteesta. Se johtuu hyvin pitkälle aikuisten itsekkyydestä, laiskuudesta ja omaan perseeseen tuijottamisesta. Siitä, että ollaan niin henkisesti ja sosiaalisesti nyhväkkeitä kyräilijöitä, jotka haluavat vain möllöttää siellä omassa pirtissä ns. oman perheen kesken ja kaikki muut ihmiset tässä maailmassa ovat lähtökohtaisesti pelkkiä rasitteita, ellei heistä satu olemaan jotain henkilökohtaista hyötyä. Itsestä tietenkään ei tarvitse olla mitään hyötyä kellekään. Ainokaisten ongelma on aikuisten kollektiivinen päätös panostaa vain perheeseen ja ei mihinkään muuhun. Olen joitain suurperheitäkin katsonut sivusta elämäni varrella. Painotan sanaa sivusta, koska usein suurperheet eivät jaksa oman perheen lisäksi kuin harvoja valittuja. Useamman lapsen hankinta on monelle henkisesti ja sosiaalisesti laiskalle helppo ratkaisu. Siinähän he sitten saavat mielestään lapsilleen sisaruksista kavereita, vaikka kyseessä ihan erilainen ihmissuhde. Usein nuo suurperheessä asuneet lapset ovat myös kyvyttömiä ymmärtämään ainokaisten tarvetta ystävyyteen. Monien suurperheiden lapset ovat myös hyvin sisäänpäin kääntyneitä kyräileviä jurottajia sosiaalisissa tilanteissa. Tämän näkee isommissa tilaisuuksissa, mihin kokoontuu paljon eritaustaisia ihmisiä. Kyhnätään siellä oman vanhemman kyljessä tai sisarusten perässä arkana eikä edes alkeellisia tapoja osata, että viitsisi tutustua muihin ihmisiin ympärillä, tervehtiä jne. Ainokaisten ei tarvitsisi oikeasti elää yksinäistä elämää, jos perheet eläisivät sosiaalisesti monipuolisempaa elämää, mihin mahtuisi muitakin kuin se oma puoliso ja muutama lähisukulainen. Ainokaisena ja ainokaisen äitinä koen usein suurta kuvotuksen tunnetta sosiaalisissa tapahtumissa, missä on näitä monen lapsen äiti-ihmisiä, joiden elämä pyörii vain siellä oman miehen ja lasten paimentamisen ympärillä. Puheenaiheet ovat tasoa "minun mies... lapset... sukulainen xyz... sitä ja tätä... ja tästä taas mennään..." Toki on poikkeuksia ja tunnen myös suurperheellisiä, joilla on suvun ja perheen ulkopuolista elämää ja heidän lapsetkin oppivat, että oma perhe ei ole koko maailma. Sellaista arvostan. Kuitenkin ne suurperheellisetkin tarvitsevat varmasti jossain vaiheessa tukea muualtakin kuin sisaruksiltaan. Kuka senkin lupaa, ettei kaikki sisarukset kaipaa monenlaista ihmissuhdetta ja tukea elämäänsä ja kuka heistä hyödyttää ketä eniten. Jonain päivänä jokainen kuolee yksi kerrallaan ja on pakko nostaa pää pois sieltä omasta perseestä. Mielestäni pitäisi puhua enemmän laajemmista tukiverkoista miten sellaisia saisi kehitettyä jokaiselle, ettei kaikki ole vain muutaman ihmissuhteen varassa. Mielestäni ystävyyttä ja kaveruutta pitäisi arvostaa enemmän. Tällä hetkellä se ei tunnu olevan kovin arvostettua.

Olen 37v ja ainoa lapsi. Lapsena ajoittain nautin siitä että sain paljon huomiota ja näin ollen olinkin varsin rasittava ja näsäviisas alle kouluikäisenä.

Sitten tuli lama. Yrittäjinä toimivat vanhemmat ja koimme laman tosi syvältä. Koskaan ei ollut ylimääräistä rahaa tehdä mitään, saati harrastaa mitään mihin piti maksaa mitä tahansa maksuja. Teini-ikäisenä ”pelkäsin” isääni, koskaan ei kajonnut mutta kiukkuinen olemus oli riittävästi ja olimme hyvin etäisiä. Olisin toivonut enemmän kuin mitään, että olisi sisarus. En koskaan ole saanut tietää miksi olen ainoa.

Äitini kuoli lyhyen ja vaikean sairauden jälkeen kun olin 21 vuotias. Tämän jälkeen suhde isääni on ollut hyvin vaikea. Kumpa olisi toinenkin jakamassa tätä taakkaa. Isäni on uudessa suhteessa naisen kanssa kenellä on 5 lasta. Yhteisissä tapaamisissa/juhlissa koen olevani hyvin yksinäinen enkä ole, yrityksestä huolimatta, päässyt porukkaan mukaan. Myöskään puolisoni tai lapseni eivät tähän porukkaan pääse.

Miten toivoisinkaan, että minulla olisi sisarus jonka kanssa jakaa ajatuksia. Ystäviä on, mutta kun katson tyttäriäni j heidän välistä suhdettaan, toivoisin että voisin kokea jotain samaa.

Vierailija kirjoitti:

Mun taas kävi sääliksi sisaruksellisia kavereita. Muistan miten onnekkaaksi koin itseni, kun näin pienessä huoneessa siskonsa kanssa kahdestaan nukkuneen kaverini huoneen. Ja ne alkoivat tappelemaan. Minusta koko ajatus sisaruksesta on ahdistava, mihin niitä pääsee lapsena pakoon kun haluaa omaa rauhaa?

Olen 16-vuotias ainoa lapsi ja tunnen aivan samoin sisaruksellisia kavereitani kohtaan. Hyvän ystäväni äiti suosii törkeästi nuorempaa lastaan ja ystäväni henkinen terveys on selvästi kärsinyt tästä. Eräällä kaverillani on neljä vanhempaa sisarusta ja hän joutui suunnilleen 14-vuotiaaksi asti käyttämään aina sisarustensa vanhoja vaatteita, urheiluvälineitä, koulutarvikkeita... Ja joutui myös jakamaan kaiken sisarustensa kanssa. Olen iloinen , että minun ei ole tarvinnut kokea tuollaista.

Yksinäisyys leimannut elämää aina. Nyt raskasta hoitaa yksin kotitilan asioita ja toista elossa olevaa vanhempaa. Mistään ei saa apua eikä henkistä tukea vaikka itsekin sairas. Eräs haitta myös, nyt jo ex-ystävän jatkuva katkeruus siitä kun minä, suurperijä perin ypöyksin homeisen ja saastaisen kotitilan. Hän kun joutuu jakamaan perinnön sisaruksen kanssa. Kyllä minä tästä jouduin kuulemaan vuosikymmeniä.

En ole.

"Mun taas kävi sääliksi sisaruksellisia kavereita. Muistan miten onnekkaaksi koin itseni, kun näin pienessä huoneessa siskonsa kanssa kahdestaan nukkuneen kaverini huoneen. Ja ne alkoivat tappelemaan. Minusta koko ajatus sisaruksesta on ahdistava, mihin niitä pääsee lapsena pakoon kun haluaa omaa rauhaa?"

Minä menin ihan vain omaan huoneeseeni, kuten myös siskoni. Tuliko uutena asiana, ettei sisarusten seurassa tarvitse roikkua jatkuvasti?

Olen ainoa lapsi ja ei ole huonoja puolia.

Säälitti naapurin lapset, joiden kanssa olin kaveri, kun eivät päässeet matkoille, kun ei ollut rahaa isolle perheelle. Jakoivat huoneen ja vanhempien huomion.

Sain harrastaa ja matkustella ja kaikkea kivaa. Ei tarvinnut periä isompien vaatteita tai leluja, vaan sain kaiken uutena. Myös vanhempieni huomion.

Kun vertaiskohteena oli kaverini perhe, kolme lasta, olin onnellinen, että sain olla ainokainen.

Minulla on myös vai yksi lapsi, ketä voin rakastaa jakamatta.

Minä olin ainut lapsi. Nyt jo 30v.

En koskaan kaivannut sisaruksia, nautin yksin olosta ja leikeistä yksin. Minulla oli myös paljon kavereita, ja naapurissakin asui hyvä kaveri. Vanhemmilta sain huomiota ihan normaalisti, en mitenkään yltiöpäisesti. Minulla oli ihan hyvä kasvatus, ja toisaalta melko tiukka kuri, ja toisaalta sain paljon vapauksia. En tiedä johtuiko siitä että olin tottelevainen lapsi ja kanssani oli melko helppoa. Lapsuuteni oli tosi ihana.

Olen ihminen joka jakaa omistaan. Pidän aina huolen että en itse esim. ota isointa kakkupalaa, tai mistään mitään ns. parasta, vaan haluan antaa sen jollekin muulle. Olen empaattinen. Välitän muista ja tiedän että en ole mitenkään muita tärkeämpi tai parempi. Minulle on myös kovin tärkeää miellyttää muita. Nautin edelleen yksin olosta, ja saatan jopa ahdistua tai kiukustua jos en pääse omaan rauhaan silloin kun haluan. Tämän vuoksi en ole lapsia halunnut itse hankkia. Siis muun muassa tämän vuoksi, ei se ainut syy toki ole.

Näin aikuisena olen kuitenkin miettinyt, että olisi mukavaa jos olisi veli tai sisko. Kun vanhemmat vanhenevat, tuntuu kovin ahdistavalta ajatukselta että kaikki vastuu heistä lankeaa minun harteilleni. Ovat vielä kaiken lisäksi eronneet, joka tekee asiasta vielä hankalampaa.

Itse ainoana lapsena ihmettelen sitä, kun sanot että et oppinut muodostamaan kaverisuhteita koska olit ainokainen. Minusta se että ei ole automaattisesti sisaruksia seurana kannustaa just hakemaan kavereita ja seuraa kodin ulkopuolelta. Siinä on hyvä tilaisuus opetella sosiaalisia taitoja.

Meillä on isot ikäerot lapsuudenperheessä, joten mitään ap n kuvailemaa seuraa ei kotoa koskaan löytynyt. Minulla oli kaverit, en oikeastaan sisarusten kanssa tehnyt mitään.

En edelleenkään tee sisarusten kanssa mitään, heitä on neljä. Voisi kuvitella että me pidettäisiin vaikka isoja perhejuhlat, mutta ei pidetä. Veljeäni näen eniten, hän on 10v minua vanhempi. Mutta hänkin tuntuu kaverilta vaimoineen, ei miltään veljeltä. Muiden kanssa olen tekemisissä jos pakko.

Mies näkee 4v vanhempaa veljeään ehkä kaksi kertaa vuodessa. Meidät erottaa 1.5km etäisyys ja molemmat ovat lapsiperheitä. Esikoisellamme ja heidän kuopuksella on ikäeroa 4kk.

Lapsemme eivät ole läheisiä serkkujensa kanssa. Meillä on kyllä paljon ystäväperheitä joiden kanssa vietämme aikaa.

Kyllä ne on ihan muut asiat kuin sisarukset missä opetellaan sosiaalisuutta. Kaverit eivät ole missään nimessä sisaruksista kiinni. Itse en saanut juuri sitä vanhempien aikaa mutta en myöskään mitään sisaruksista irti. Rahaakaan ei ollut.

Mä olen tosi onnellinen että meidän kaksi poikaa 5v ikäerolla ovat läheisiä, se johtunee veljesten samanlaisuudesta ja esikoisen sosiaalisesta taitavuudesta. Hän sanoo ettei koskaan luovu veljestään, toivon että asia on niin (ikää nyt 7v). AP n olisi hyvä nyt etsiä muita syitä elämänkululleen, kuin sisaruksettomuutta :)

Aikuisena tuli ongelmia. Isäni ja äitini sairastuivat vakavastiyhtäaikaa. Sukulaiset jo iäkkäitä hekin. Isäni, kun kuoli jouduin kaiken järjestelemään yksin ja samaan aikaan hoitamaan äidin hoitolaitoksia ja asioita. Siinä tuli katkerana mieleen, että kun olisi sisaruksia, joilta saisi tukea.

Olen ainoa lapsi, 34-vuotias. Olin aina lapsena iloinen, että sain vanhempieni jakamattoman huomion. Iloitsin usein siitä, ettei minulla ollut sisaruksia. kuitenkin itse haluaisin suurperheen. tällä hetkellä minulla on kolme pientä lasta. Haluaisin paljon rakkaita ihmisiä ympärilleni, siksi haluaisin paljon lapsia. Tosin järki sanoo, että en voi omistautua monelle, niin kuin voisin omistautua yhdelle. Vanhempani todella omistautuva sen eteen, että minulla olisi mahdollisimman hyvä elämä ja olen kiitollinen heille.

Myös ainoana lapsena, mutta sisarusten äitinä mietityttää erityisesti, että olisin varmasti oikeudenmukainen kaikille lapsilleni ja että he eivät kokisi, että jotain suositaan. En osannut ajatella tällaista ennen kuin minulla oli useita lapsia, koska vanhempien suosion jakamisesta ei ole ollut mitään kokemusta luonnollisestikaan. Nyt he auttavat omieni lasten hoidossa. Saan perinnön yksin, olen tyytyväinen.

Minulla on hyvä koulutus ja olen mielestäni ihan menestynyt ja onnellinen. Viihdyn hyvin yksin. Myös lapsena leikin mielikuvitusleikkejä yksin. En tiedä, miten se seikka on vaikuttanut elämääni, että olen ainoa lapsi. En tiedä, mitä se on, että olisi sisaruksia.

Kuule ap, sisaruksista ei ole mitään iloa. Itse olen niin viimesen päälle nyrjähtäneestä perheestä

Ainokaisetkin on persoonia, eli joukkoon mahtuu monenlaisia ihmisiä, mutta yhden asian olen huomannut yhdistävän useita ilman sisaruksia kasvaneita aikuisia.

Herkkänahkaisuus. Loukkaantuvat älyttömän herkästi, niin ettei itse ymmärrä miten siitä asiasta voi tulla mieleenkään loukkaantua.

Loukkaantumisherkkyys on tietysti inhimillistä, kun ei ole tottunut sisaruksille ominaiseen suoruuteen ja oppinut kasvattamaan paksumpaa nahkaa.

Ainokaiset myös tuntuvat useammin kuvittelevan asioiden liittyvän juuri heihin.

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmeessä se sisarus vaikuttaa siihen, että ei saa ikäisiään kavereita? Ei sisarukset yleensä samalla luokalla ole, jos edes koulussa samaan aikaan. Sisaruksilla on omat kaverinsa, jos ikäeroa alkaa olla vähänkin.

Olen ollut todella mustasukkainen, alati riidoissa ja erittäin haluton jakamaan omastani, kaikkein viimeisenä siskoni kanssa, joka piti minusta Ian yhtä vähän kuin minä hänestä. Kilpailu vanhempien huomiosta ja hyväksynnästä oli jatkuvaa. Emme nyt aikuisena ole missään tekemisissä.

Oma lapseni on ainoa ja tulee pysymään ainoana. Sosiaalisesti rohkea, epäitsekäs ja liiankin antelias lapsi. Luulen, että siihen vaikuttaa se, ettei hänen ole koskaan tarvinnut kilpailla resursseista, hyväksynnästä tai huomiosta. Sisarusten välillä voi olla mahtava suhde, tai se se voi olla todellakin jotain muuta.

Itse kuulun myös niihin, joiden sisarussuhde on "jotain ihan muuta" eli käytännössä olen aina ollut vähän niin kuin ainoa lapsi. Minulla on 2 kymmenisen vuotta vanhempaa sisarusta, joista toinen (isoveli) kuoli, kun olin 12-vuotias. Siskoni kanssa välit ovat aina olleet huonot, nyt jo täysin poikki, mihin syynä on isosiskoni loputon katkeruus ja kateus kaikesta, jopa suhteestani vanhempiimme.

Eipä se "ainoana" lapsena oleminen ole pahalta tuntunut, koska olen luonteeltani erakkotyyppiä eli viihdyn hyvin itsekseni ja oman perheeni kanssa. Minullakin on itselläni vain yksi lapsi, poika. Joskus kylläkin mietin (ja olen pojaltani siitä kysynytkin), miltä pojastani tuntuu olla ainoa lapsi ja onko poikani onnellinen. On mukavaa lukea täältä muiden "ainokaisten" kokemuksia siitä, ettei se "ainokaisuus" aina välttämättä negatiivinenkaan asia ole. Paljon riippuu niin vanhemmista kuin omasta luonteestakin.

Haluaisin muistuttaa että sisarukset eivät ole mikään autuaaksi tekevä asia. Olen itse aina haaveillut olevani ainoa lapsi.

Meitä oli perheessäni kolme lasta, pienellä ikäerolla. Olen itse esikoinen. Aivan pikkulapsina leikimme nätisti yhdessä jos kuvia on uskominen, mutta se mitä itse muistan tuosta ajasta on lähinnä nahistelut, jos joku tuhosi toisen leikit jne.

Sitten lähempänä kouluikää on jo enemmän muistoja, ainaista tappelua vanhempien huomiosta, leluista, karkeista, kaikesta mitä piti jakaa. Vanhempamme eivät olleet hyviä pitämään kuria, hokivat vain "se joka on viisas lopettaa ensin", millä seurauksella lapsuus oli järkyttävää tappelua, puremista, kynsimistä, painimista, ilman että aikuinen toimi reiluna tuomarina välissä. 

Teini-iässä riidat muuttuivat rumiksi. Olemme kaikki sisarukset hyvin erilaisia, meillä ei ole mitään yhdistävää tekijää, erilaiset huumorintajut, erilaiset harrastukset ja yms kiinnostuksen kohteet. Ei myöskään edes lapsena ollut samoja ystäviä, kaikilla oli omat piirit.

Nykyään erilaisuus näkyy siinä, että poliittinen kantamme on erilainen, arvomaailmamme eivät kohtaa. Olemme eri aloilla ja elämäntilateemme ovat kaikilla erilaiset. Me sisarukset emme pidä mitään yhteyttä toisiimme, pakolliset joulusyömiset vahempien luona ovat ihan ok, siellä vaihdetaan pintapuolisesti kuulumiset, se on ihan mukava illan istuminen, mutta se siitä.

Minulle läheisempiä ihmisiä ovat serkkuni ja ystäväni, voin rehellisesti myöntää etten edes tunne sisaruksiani kovin hyvin. Asumme kaikki 40 kilometrin säteellä toisistamme, mutta en muista edes heidän osoitteitaan, suurin piirtein tiedän missä päin asuvat. Kylässä en ole käynyt.

Äitini joskus harmittelee miksei hänen lapsistaan tullut läheisiä, kuten esimerkiksi serkkuni perheessä on 4 lasta ja he ovat yhä aikuisenakin toistensa parhaita ystäviä. En oikein osaa sanoa syytä tähän, ehkä olimme vain niin erilaisia persoonia sisarusteni kanssa, ehkä kasvatus vaikutti myös. Mutta toisaalta jos olisi vain kiinni siitä, ettei lapsuudessa ollut "kuria", niin luulisi että aikuisena välit sisarusten kanssa olisivat lähentyneet. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. 

En kuitenkaan harmittele asiaa ollenkaan. Sisarukseni eivät kuulu elämääni, toivon, että heillä menee hyvin, mutta toisaalta he ovat minulle vain tuntemattomia ihmisiä, joiden kanssa lapsena asuin. Minulle läheisiä ovat ystäväni, kummilapseni perheineen ja omat vanhempani ja yksi elossa oleva isovanhempi. Sisarukset kuuluvat verisiteen kautta perheeseen, mutta muuta roolia heillä ei ole. Rakkaimmat ystäväni joiden kanssa olen tekemisissä viikottain ovat ajalta ennen kouluikää, joten koen heidät enemmän sisaruksikseni kuin nämä "oikeat sisarukset".

Olen 25-vuotias ja ainut lapsi. Uskon että näihin kokemuksiin vaikuttaa paljon mm. vanhempien suhtautuminen ja oma temperamentti. Vaikka olen ainut lapsi, niin vietin paljon aikaa serkkujen ja pihan lasten kanssa. Päiväkodissa oppisin hyvin ryhmätyöskentelyä ja asioiden jakamista. Vanhempani olivat myös menevää sorttia ja pääsin usein kaikenlaisiin teemapuistoihin, kylpylöihin ym. Monesti oli joku serkku mukana ja jos ei ollut, niin löysin aina kaverin itselleni jostakusta tuntemattomasta. Sain myös ajan hyvin kulumaan yksikseni. En osaa sanoa, olisinko kaivannut sisarusta. En ainakaan koe, että elämästäni puuttuisi jotakin.