Miltä tuntuu, kun oma vanhempi kuolee?

Kun isä kuoli, ei tuntunut miltään. Hän ei rakastanut minua ehdoitta. Ei kyennyt siihen.

Isäni on kuollut. Pahaltahan se tuntuu, mutta siitä selviää. Ikävä hellittää pikkuhiljaa, mutta voi toki hiipiä mieleen vuosienkin jälkeen. Oman lapsen tai puolison kuolema tuntuu kyllä ajatuksena paljon pahemmalta kuin vanhemman kuolema.

Isän kuolema ei ollut järkytys. Pitkän linjan alkoholisti, kuolema oli odotettavissa jo pitkän aikaa.

Isäni kuoli äskettäin, eikä tunnu oikein miltään. Kai siksi, että minulla ei ole tuota kuvaamaasi tunnetta, että hän olisi rakastanut minua koko elämäni ajan täysin ehdoitta. Tuntui että usen häntä vain harmittaa kun on tuollaisia mukuloita riesanaan. Tietääkseni olin vahinkolapsi, jonka takia hän myös joutui onnettomaan avioliittoon.

Ei nyt kaikki lapsuudessani ollut huonoa ja kyllä isäni jollakin tavalla välittikin - ainakin toisinaan - mutta en siis mitään ehdotonta rakkautta ole kokenut, vaan aika ristiriitaista suhtautumista. Ihn kuin olisi vain sattumalta pistetty kaksi ihmistä yhteen, kai sitä nyt useimpien kanssa jotenkin toimeen tulee, mutta ei siinä enempää ole.

Oma kokemukseni ehdoitta rakastaneen ihmisen kuolemasta on sellainen, että pääsin siitä yli kun ei jäänyt mitään selvittämättä ja tiedän näkeväni hänet uudelleen taivaassa. Enemmän ottaa koville sellaisen ihmisen kuolema, jonka kanssa asiat jotenkin kesken. Omat vanhempani eivät ole rakastaneet ja tukeneet minua niinkuin olisi pitänyt. Sain lapsena selkäsaunoja ja mitätöintiä osakseni, eikä suhde heihin siksi koskaan kehittynyt läheiseksi. Eli en usko, että se on niin kova paikka sitten aikanaan minun kohdallani.

Vierailija kirjoitti:

Minua pelottaa että kuinka tulen selviämään tuosta aikanaan. Vaikka ymmärrän tietenkin että kuolema tulee jokaisen kohdalle jossain vaiheessa, ja on täysin luonnollista. Mutta mitä sitten, kun maailmassa ei ole enää niitä ihmisiä, jotka ovat rakastaneet sinua KOKO elämäsi ajan, täysin ehdoitta. En pysty mitenkään vertaamaan mitään suhdetta siihen, mikä on omiin vanhempiin. Se on ainutlaatuinen ja tärkeä. Miten te olette selvinneet kun vanhempanne ovat menehtyneet? Miltä se on tuntunut, oletko muuttunut ihmisenä? Puoliso, lapset, sukulaiset, ystävät, mikään näistä ei ole sama, kuin se ihminen joka on sinusta huolehtinut, ja sinua rakastanut jo ennen syntymääsi.

Kuolemassa ei ole mitään luonnollista, eikä kukaan voi kuolla arvokkaasti. Elämä on luonnollista, ja vain elämä on arvokasta, sekä vain elää voi arvokkaasti. Totuuden kun ensin ymmärtää, on sen käsitteleminenkin paljon helpompaa. Jos kuolema olisi oikeasti luonnollista, ei sinäkään tätä kyselyä tänne kirjoittaisi.

Valheellisen evoluution näkövinkkelistä, kärsi nahoissasi. Raamatun näkövinkkelistä, Jumala loi koko maailman ja Hän määrää säännöt. Ota selville miten Hän haluaa sinun elävän, niin sen jälkeen kuolemaakaan et näe enää samalla tavalla. Eipä sinua oikein voi millään muulla tavalla lohduttaa. Evoluutio on siitä karmea oppi, että se tuo pohjattoman tyhjyyden ihmisen elämään.

Isän kuolema oli suuri helpotus, koska hän oli loukkaantunut vakavasti ja ei kyennyt mihinkään toimintaan. Vuoden joutui tuota seuraamaan. Lisäksi isästä oli tullut todella vittumainen ennen loukkantumista ja se taas johtui luultavasti parkinsonista joten helpotus oli tuossakin mielessä. Äidin osalta sitten onkin tylyä todeta että minun puolestani on kiva nähdä välillä mutta toivon oikeasti että hän kuolee ennenkuin menee oikeasti huonoon kuntoon. Nytkin välillä jo aika rasittava. Omasta mielestäni en ole mitenkään kylmä ihminen ja aikanaan välit vanhempiin olleet hyvinkin läheiset.

Äitini kuoli yllättäen ollessaan 60 v. Se tuntui todella pahalta; kaikista pahinta oli se että äiti kuoli yllättäen ja niin paljon jäi sanomatta, hyvästit jätin äidilleni heidän kotona lattialla ruumisautoa odottaessa. Silittelin äitiä ja kerroin kuinka paljon me häntä rakastamme. Sitten autoin äidin ruumisauton kyytiin ja toivotin hyvää matkaa. 😢

Se on kuitenkin itsellämmekin kaikilla joskus esissä.

Sinullahan nyt  kuitenkin on vielä molemmat vanhemmat elossa, joten mitä jos eläisit vaan ja pitäisit heihin aina hyvät välit .

Muuta et voi kuitenkaan asian hyväksi tehdä.

Niitä tietenkin heidän pois mentyään suree, joita on rakastanut, selvähän se.  Sellaista elämä vain  on.

Kaikilla.

MInula oli hyvä isä, joka rakasti minua ehdoitta ja teki sen aina täysin selväksi.

Surin tietenkin, ja suren edelleen, mutta kyllä surusta olisi selvinnyt. Suru on sentään tavallaan kaunis ja eräällä tavalla peruuttamattomaan alistuva tunne. (Tai ainakin minulla se oli alistuva, koska enhän minä isän kuolemalle mitään voinut, vaikka koinkin syyllisyyttä, koska juuri edellisenä iltana olin kuormittanut isääni omilla ongelmillani ja uskoin stressin vaikuttaneen kuolemaan.)  Eräällä tapaa suru oli siis rauhallista.

Kestämätöntä sen sijaan oli isän kuoleman aiheuttama pelko äidin puolesta. Äitini luisui syvään masennukseen, uskoi, ettei selviä taloudellisesti, vuorotellen "järjesti" hysteerisesti asioita ja tavaroita (ja ennen kaikkea tavaroiden hävitystä) ja vuorotellen käveli kotona - sisätiloissa, koska ulos ei voinut mennä kun siellä olisi nähnyt ihmisiä - pesemättömänä ja apattisena. Tässä taas ei ollut mitään, mihin olisin voinut rauhallisena alistua, koska minähän olin nyt vastuussa siitä, että äiti selviää.

Tähän jollain tapaa konkretisoituu myös se, että isän kuoleman myötä tiedän, että minä en enää koskaan tule olemaan se, jota tuetaan. Minun tehtäväni on nyt tukea muita.

Yleensä se napanuora on katkaistu jo aiemmin, niinkuin joku kirjoittikin vanhempien kuolema jossain välissä aikuisen elämää on osa elämän kulkua.

Teillä ämmillå ei varmaan oman äidin kuolema ole kuin ilojuhla. Sen verran huonoissa väleissä näytte niiden kanssa olevan!

Kas, en ole yllättynyt että lähes kaikki kommentit on isän kuolemasta. Miksi se äiti on teille naisille niin vaikea pala???

Vierailija kirjoitti:

Yleensä se napanuora on katkaistu jo aiemmin, niinkuin joku kirjoittikin vanhempien kuolema jossain välissä aikuisen elämää on osa elämän kulkua.

Mutta kyllähän se rakastamansa ihmisen kuolema aina koskee.

Itselläni meni monta vuotta selvitä äidin kuolemasta. Ei siinä hirveästi katkenneet napanuorat auttaneet, kun äidin luona sinne mennessäni oli paniikissa oleva 15-vuotias juuri koulusta tullut nuorempi sisarukseni ovella vastassa, että äitillä on joku vikana ja mennessäni katsomaan, sohvalla makasi sairauskohtaukseen täysin yllättäen kuollut viisikymppinen äitimme. Muuten juuri siltä päivältä juuri mitään muista, mutta vielä kahdentoista vuoden jälkenkään en ole saanut sitä näkyä lopullisesti pois, noin kahdeksan tuntia kuolleena ollut ihminen näyttää jo... No, todella kuolleelta.

Toki kuolema on luonnollinen osa jokaisen elämää, mutta ei se siinä itse tilanteessa sitä ole.

Vierailija kirjoitti:

Kas, en ole yllättynyt että lähes kaikki kommentit on isän kuolemasta. Miksi se äiti on teille naisille niin vaikea pala???

No jos se äiti on edelleen elävien kirjoissa niin miksi pitäisi kommentoida?

Minkä ikäinen ap olet?

Alle 30-vuotiaalle kuolema on pahin.

Isä ei kuollut vaan poistui. Se oli ja on vaikeaa ja ristiriitaista.

Äiti kuoli kuusikymppisenä, olisin todella tarvinnut häntä ja halunnut pitää luonani vanhukseksi asti.

Kaikesta selviää tavalla tai toisella, kun ei ole vaihtoehtoja.

Äitini kuoli alzheimeriin, joten prosessi oli pitkähkö, vaikka kuolema tulikin aika äkkiä. Kyllä sitä vakavoituu loppuelämäkseen, ei siitä mihinkään pääsee. Ajatuksiin tulee, että jokin isompi aikakausi omassa elämässä on päättynyt ja tästä se hautajaisissa ramppaaminen nyt sitten alkaa.

Ei miltään, ei yhtään miltään, vaikka molempiin oli ok välit. Kaikki kuolee joskus.

Minä olen ollut siinä mielessä onnekas, että molempien vanhempien kuolemaan on ollut aikaa valmistautua. Isäni sairasteli pitkään ja muistan jo lukiolaisena miettineeni miten pärjätään, jos hän kuolee. Olin lopulta kuitenkin jo 31-vuotias hänen kuollessaan. Viimeiset vuodet hän oli vuoroviikon kotona ja vuoroviikoin sairaalassa (että äiti sai levätä hoitovastuusta) ja joku influenssa tai mikä lie, joka nosti tulehdusarvot pilviin, vei hänet hautaan. 

Äidillä puolestaan oli Altzheimerin tauti, joten äiti lähti tavallaan pois jo ennen kuin kuoli. Viimeiset kerrat kun näin hänet elossa ja katsoin hänen silmiinsä, muistan vain ajatelleeni ettei siellä ole enää ketään ja kunpa äiti pääsisi jo pois. Sitten joku munuaistulehduksen jälkitauti vei äidin ja olin lähinnä helpottunut. Olin jo muutaman vuoden ehtinyt tehdä surutyötä ja se suru oli ennen kaikkea sitä, että hänen viimeiset vuodet meni sellaisen sairauden kourissa. Olin vain iloinen, ettei hänen tarvinnut olla vuosikausia tiedottomana vuodepotilaana.