Miltä tuntuu, kun oma vanhempi kuolee?

Minä olen 24- vuotias ja käynyt vasta kahdesti hautajaisissa. Molemmat isovanhemmat elää vielä, samoin omat vanhemmat. Kuolema on ehkä osaksi tästä syystä jotenkin vieras ajatus itselle, melkein epätodellinen. Minulla on erittäin läheiset välit omiin vanhempiin ja totta puhuen on vaikeaa ajatella elämää ilman heitä. Kauhistuttaa myös ajatus heidän vanhenemisestaan, koska sitten on minun vuoroni pitää huolta heistä. Pelottaa etten pysty antamaan tarpeeksi tai jos sairastuvat pahasti.

Mietin myös isovanhempien kuolemaa, koska he ovat omille vanhemmille todella tärkeitä. Tuntuu, että on todella surullisia vuosia edessäpäin. Mietin myös, että kasaantuukohan kaikki lyhyelle aikavälille kun vanhukset on pitkälti samaa ikäluokkaa.

Äitin kuolema oli kova paikka, sillä jäi tunne siitä, että olisi voinut auttaa. Isän kuolema oli ok, sillä hän korosti kuoleman olevan osa elämää ja sureminen on turhaa. Käytännössä puoli vuotta kuolemasta menee niin, että muisti temppuilee ja muisteluissa palaa puhelinkeskusteluihin. Puhelinkeskusteluista muistaa tavan sanoa "no minä täällä hei, mitä sulle kuuluu?" yms ja myös äänen. Sitten kun ääni ja kasvot alkavat pikkuhiljaa hävitä mielestä, alkaa pääkin selvitä surusta. Kannattaa muistaa, että surun jokainen kokee eri tavalla. Toiset voivat olla hyvinkin inhottavia ja ärsyttäviä ihmisiä suruaikana, toiset taas ovat pohtivia ja heistä ei ulospäin näe mitään eroa.

Menetin teini-iässä isäni sairauskohtaukseen.

Oli pahin isku ikinä. Kauheinta oli tajuta se että se toinen on yhtäkkiä vain lakannut olemasta ja vasta sen jälkeen tajuta mitä kaikkea se edustaa. Fiilis muistutti samaa kuin tippuu portaat (kummallista kyllä): se itse tippuminen ei ota kipeää, mutta vasta kun kaikki on ohi tulee se pahin kipu.

20 vuotta myöhemmin edelleen kaipaan isääni, mutta se on ehkä enemmän sitä että jossain tilanteissa tulee mieleen että  isä sanois varmaan tähän ja tähän nyt näin. Lohdottuvaa, vaikkakin vaikeina päivinä mietin kuinka epäreilua se on että en voi soittaa tai puhua.

Äiti on yks kusipää, ei oikein olla väleissä.

Ei se tunnu miltään, lähinnä vapauttavalta. Jos olet ollut pahoinpidelty alkoholinhuuruisen kodin lapsi, niin kuolema on suuri helpotus. Myöhemmin tulee ikävä, ei vanhempaa, vaan sitä, että joku olisi rakastanut ja käynyt kanssasi vaikka puistossa tai jotain. Ajoittain tätä ei-toivottuna lapsena olemista on sietämätöntä kestää. Haavat ei parane, vaikka tuskaa ei näytäkään ulospäin. Olen jo keski-ikäinen. Onneksi en ole lapseton vaan minulla on oma ihana perhe.