Lue keskustelun säännöt.
Minulla ei ole omaa identiteettiä, kun olen muiden seurassa
10.10.2017 |
Muutan käyttäytymistäni niiden ihmisten mukaan, keiden kanssa olen. Tämä on piinannut minua koko elämäni, ihan lapsuudesta saakka. Jotenkin vain muuntaudun aina muiden seurassa, en edes mitenkään automaattisesti samanlaiseksi kuin seurani, mutta johonkin sellaiseen moodiin, joka auttaa minua pärjäämään juuri siinä tilanteessa.
Olen nyt 34-vuotias ja olen menestynyt oikein hyvin. Itseasiassa minusta tuntuu, että tämä outo ominaisuuteni on aina pelastanut minut kaikissa tilanteissa. Olen perustanut perheen, olen saanut töitä, kun olen tullut hyvin juttuun haastattelijoiden kanssa, huumori on aina pelannut kaikkien kanssa ja myös myötätuntoa pystyn ainakin näennäisesti antamaan. Mutta "MINUA" ei ole. En tiedä kuka olen. Joskus mietin, että olenko psyykkisesti sairas, mutta koska tämä ei sinänsä aiheuta mitään haittavaikutuksia itselleni eikä muille, en ole mennyt psykologille tms.
Osaan käyttäytyä sosiaalisesti, mutta osaan olla myös introvertti. Osaan puhua suurelle joukolle tai kahdenkesken. Osaan luoda luottamussuhteen lähes kehen tahansa. Osaan olla tyhmä tai kuulostaa viisaalta. Teen yhtä hyvin hölmöyksiä vapaamielisesti kuin olen jämäkkä ja konservatiivinen.
Mikä oikein olen? Miksi pärjään niin hyvin vaikka sisälläni kaikki on sekaisin?
Muuntaudun ihan miksi tahansa, ihan milloin tahansa.
Kommentit (93)
Olet vaan luonnostaan tajunnut totuuden; minuus on harhaa. Ne vasta sekaisin ovatkin, jotka muuta kuvittelevat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olet vaan luonnostaan tajunnut totuuden; minuus on harhaa. Ne vasta sekaisin ovatkin, jotka muuta kuvittelevat.
Mielestäni suurimmalla osalla ympärilläni on joku minuus, tyyli ja tavat joista juuri heidät tunnistaa. Olen aina ihannoinut sitä, koska itseltäni puuttuu se.
Onko muuten yllätys, että olen tehnyt urani tehtävissä, joissa nimenomaan muutetaan asioita ja kehitetään työympäristöä? Onnistun näissä töissäkin muuntautumaan sellaiseksi, että ihmiset hyväksyvät kauttani kaikki muutokset ja olen aina ollut työpaikoissani erittäin pidetty ihminen.
Ap
Se minuus on harhaa, tai kuin näyteltyjä rooleja. Useimmat ovat muodostaneet roolin tai muutaman (eri tilanteissa käytettäväksi) ihan huomaamattaan elämän varrella, ja nyt kuvittelevat olevansa roolinsa.
Itselleni tämä valkeni kolmekymppisenä. Tajusin itselläni pari selkeää roolia joita esitin tietyissä tilanteissa. Pääroolini oli "temperamenttinen, tomera, tarmokas nainen joka tekee eikä meinaa". Sellainen suorasukainen mutta reilu justiina. Tämä rooli oli päällä erityisesti töissä, ja esim. pukeutumistyylini kuvasti sitä. Toisaalta tietyissä ihmissuhteissa yksityiselämässä heittäydyin elämän kolhiman marttyyrin valittajarooliin.
Kauhea oli huomata, että minä en tiedä yhtään kuka tai mikä minä olen roolieni alla. Lopulta huomasin sen mitä buddhalaisuus sanoo minuudesta: en mitään tai ketään. Vain tietoisuus, vain tila, vain oleminen, en keho tai mieli tai mikään persoonan ilmenemismuoto jotka menevät ja tulevat. En myöskään mikään vakaumus tai ajattelutapa, sillä vaikka vaihtaisin poliittisen näkemykseni tai uskontoni, silti yhtenäinen minuus jatkuisi. Se jatkuu myös vaikka alkaisin aivan erilaiseksi ihmiseksi tai muuttaisin kehoni eri näköiseksi. Se minuus on vain puhdas tietoisuus, vailla muotoa.
Kyllä sinussa on sinuus, eli minuus. Minusta vaikutat herkältä ihmiseltä, joka on elänyt näkymätöntä elämää ja on siksi vähän hukasa. Syy ei ole sinun, sua ois pitänyt nähdä enemmän! usko siihen näkymättömään lapseen sinussa, joka pyrkii pintaan. Ilmaise itseäsi uusissa tilanteissa, seuraa ja tarkkaile itseäsi lempeästi miten reagoit mitä tunnet mitä ajattelet.
Miten suhtaudut erilaisiin ihmisiin. SInulla on oma tahto, se ei ole keltään pois että sinä haluat.
Uskallusta sinä ihana!
Onko sinulla ollut ankara ja konservatiivinen kasvatus, joka sallii vain yksikulttuurisen toimintatavan eli että pitää toimia niin kuin auktoriteetit määräävät? Tiedän muutamia kaltaisiasi ihmisiä ja olen miettinyt juuri tuota asiaa, en tiedä mistä se johtuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä ovat hyviä ominaisuuksia. Myös minä osaan olla ihmisten kanssa ja osaan lukea muita. Osaan muuttaa toimintaani tilanteen vaatimaksi.
Silti koen että minulla on vahva identiteetti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla tuollainen tilanne päätyi nelikymppisenä sen tajuamiseen, ettei mulla oo tunteita, totaaliseen romahdukseen ja useamman vuoden psykoterapiaan. Minuuden kokemuksen kuuluu syntyä ihmiseen ennen kolmatta ikävuotta, jonka jälkeen sen suojelemisesta tulee persoonan tärkeimpiä tehtäviä. Ehkä sua ei ole nähty tarpeeksi pienenä. Olet ollut kiltti, näkymätön, pärjäävä.
Muistan joskus halveksineeni ihmisiä, jotka alkoivat seurassani käyttäytyä samalla tavalla kuin minä, jäljittelemään puhetapaani ja matkimaan mielipiteitäni. Pidin tuota suurena heikkoutena ja ärsyynnyin niin, että välttelin näiden ihmisten seuraa.
Kun myöhemmin mietin, mikä siinä niin ärsytti ja halveksutti, ajattelin, että se johtui siitä, että en kokenut olevani se henkilö. Olisin halunnut sillä vahvalla preesenssillä nimenomaan tuota minuuttani venytellä toisen ihmisen vuorovaikutuksen turvin, mutta noissa matkimistilanteissa se toinen päinvastoin alleviivasi itseäni. Koin ääretöntä turhautumista!
Niinpä aika lailla eristäydyin ja unohdin tuon minän. Koska en ollut samalla tavalla vuorovaikutuksessa muiden kanssa, sitä minuutta ei jatkuvasti esitelty minulle, joten saatoin aloittaa ikään kuin alusta. Tietysti tässä oli monenmoista vaihetta, mutta noin oikaisten asia eteni siihen, että minua ei enää ollut. Kuulostaa dramaattiselta ja kohtalokkaalta, mutta se on todellisuudessa juuri päinvastoin. Pelkkää suhteellisen seesteistä olemista. Olemista ilman mitään.
Kuitenkin jouduttuani tästä eristäytyneisyydestä jälleen sosiaalisiin tilanteisiin ja vuorovaikutussuhteisiin, huomasin alkaneeni itse matkia muita ihan jotenkin ällistyttävän hyvin. Toiset ovat suhtautuneet ihmetellen, toiset vaivaantuneesti, jotkut ajatelleet olevamme jotain sielunsiskoja, ja varsinkin vastakkaisen sukupuolen edustajista moni ottanut merkkinä kiinnostuksesta. Kyse on vain siitä, että mitään minua ei ole. En koe asiaa lainkaan hankakana tai identiteettikriisinä, vaan se vain on näin.
Ainut hetki ja tilanne, jolloin koen minuutta, on kirjallinen ilmaisu. Silloin voin venyttää itseäni minne tahansa, täysin häiriöttä, kenenkään huomaamatta tai ihmettelemättä. Se on minuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan kuin kaverini. Olet kameleontti ja people-pleaser :)
People pleaser XDDDDDD Kyllä on suomen kieli vaikeaa, mutta onneksi upea englanti luonnistuu paremmin :D
Mulla on myös noin ja ei ole kyse mistään henkisyydestä, vaan identiteettivaurioista. Ei ole pakko mennä psykologille tms mutta tod näk joskus kyllästyt siihen että vain "pärjäät seurassa kuin seurassa" etkä ole edes paikalla omassa elämässäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koen omalla kohdallani ankaralla ja rakkaudettomalla kasvatuksella olleen osansa, myöhemmin elämässä tekee kaikkensa etsien muiden hyväksyntää ja keino välttää konflikteaj on juurikin tuo mukautumisstrategia. Ehkä tämä ei sovi aloittajaan, mutta on totta omalla kohdallani. Nyt päälle kolmikymppisenä olen alkanut ymmärtää ettei muilla ja muiden mielipiteillä olekaan väliä.
Identiteetin muodostaminen on teini-iän kehitystehtävä. Silloin muodostuu käsitys itsestä, tavoitteista ym.
Olin itse nuorena kova pohtimaan itseäni, maailmaa ja ihmisiä.
Jotenkin tuntuu näin viiskymppisenä, ettei aikuisena enää jaksa ottaa itseään niin vakavasti. Minä olen tekoni. Sanat ei merkitse mitään
Olen kyllä ajattelija ja lukija. Olen varma omista arvoistani. Niistä suurin on usko ihmisiin. Ehkä tästä syystä osaan myös olla ihmisten kanssa ja saada heidät tekemään asioita.
Samanlaista kuin ap. Mutta minule nämä ovat merkki vahvasta identiteetistä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla tuollainen tilanne päätyi nelikymppisenä sen tajuamiseen, ettei mulla oo tunteita, totaaliseen romahdukseen ja useamman vuoden psykoterapiaan. Minuuden kokemuksen kuuluu syntyä ihmiseen ennen kolmatta ikävuotta, jonka jälkeen sen suojelemisesta tulee persoonan tärkeimpiä tehtäviä. Ehkä sua ei ole nähty tarpeeksi pienenä. Olet ollut kiltti, näkymätön, pärjäävä.
Ois kiva kuulla tästä tarkemmin ja lopputuloksesta.
Itse olen kolmekymppinen, ja olen aina kopioinut. Omasta mielestäni se johtuu lähinnä siitä, ettei minulla ole tarpeeksi "omia" juttuja. Joten kopioin toisten, jos ne on hauskoja.
Jotain mätää minussakin saattaa kyllä olla, koska minulle on todella vaikeaa tuntea mitään erityistä halua tehdä yhtään mitään. Rakkauden ja suhteidenkin kaipuu vain hävisi, puff. Nykyään vain olen. Saas nähdä mihin tästä.
Siinä, että tulee toimeen monenlaisten ihmisten kanssa ei ole mitään väärää. Mutta jos omat mielipiteetkin vaihtuvat täysin sen mukaan kenen kanssa on tekemisissä, niin sitten kannattaa huolestua. Eli meneekö tämä muuntautumiskyky siihen pisteeseen, että Annan ja Juhan kanssa keskusteltaessa ollaan huolissaan naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta, mutta Jaren ja Irman kanssa naureskellaan, kuinka joku horatsu taas pukeutumisellaan oikein kerjää sitä... Eli osaatko kuitenkin pitää näkemyksistäsi ja omasta arvomaailmastasi kiinni, vai muuttuvatko nekin sen mukaan, kenen seurassa olet?
Se on sosiaalisen taitavuuden osa-alue, että osaa sopeuttaa ilmaisunsa ja elekielensä sen mukaan, kenen kanssa keskustelee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla tuollainen tilanne päätyi nelikymppisenä sen tajuamiseen, ettei mulla oo tunteita, totaaliseen romahdukseen ja useamman vuoden psykoterapiaan. Minuuden kokemuksen kuuluu syntyä ihmiseen ennen kolmatta ikävuotta, jonka jälkeen sen suojelemisesta tulee persoonan tärkeimpiä tehtäviä. Ehkä sua ei ole nähty tarpeeksi pienenä. Olet ollut kiltti, näkymätön, pärjäävä.
Ois kiva kuulla tästä tarkemmin ja lopputuloksesta.
No käytännössä aloin psykoterapiassa rakentaa omaa tarinaani. En ollut saanut koskaan puhua mistään omista asioistani, joten ne ei olleet tavallaan "totta". Tajusin vasta terapiassa, että minua oli esim koulukiusattu koko peruskoulun ajan - lapsuudessa kun siihen oli vaan hymähdetty ja käsketty olla välittämättä tuommoisista, niin yritin sitten olla välittämättä. Se ei ollut mitään. Pikkuhiljaa aloin erottaa huonon olon, kaltoinkohtelun tai huonon käytöksen. Ja sen ettei kaikki ollut aina minun vikaa, ja ettei kaikkea tarvitse vaan sietää ja sietää ja muokata itseään sietämään.
Tästä voisi pitkästikin kirjoittaa, mutta ehkä pointti on se, että ihminen kyllä oppii elämään näkymättömissä rikottuna, kun ei muusta tiedä. Jos sen tunnetyön valitsee ja haluaa tehdä, voi elämästä nähdä ihan uudet värit kumminkin.
Jos tuo ahdistaa niin ssri-kuuria vaan syömään?
Ihan kuin kaverini. Olet kameleontti ja people-pleaser :)