Lue keskustelun säännöt.
Minulla ei ole omaa identiteettiä, kun olen muiden seurassa
10.10.2017 |
Muutan käyttäytymistäni niiden ihmisten mukaan, keiden kanssa olen. Tämä on piinannut minua koko elämäni, ihan lapsuudesta saakka. Jotenkin vain muuntaudun aina muiden seurassa, en edes mitenkään automaattisesti samanlaiseksi kuin seurani, mutta johonkin sellaiseen moodiin, joka auttaa minua pärjäämään juuri siinä tilanteessa.
Olen nyt 34-vuotias ja olen menestynyt oikein hyvin. Itseasiassa minusta tuntuu, että tämä outo ominaisuuteni on aina pelastanut minut kaikissa tilanteissa. Olen perustanut perheen, olen saanut töitä, kun olen tullut hyvin juttuun haastattelijoiden kanssa, huumori on aina pelannut kaikkien kanssa ja myös myötätuntoa pystyn ainakin näennäisesti antamaan. Mutta "MINUA" ei ole. En tiedä kuka olen. Joskus mietin, että olenko psyykkisesti sairas, mutta koska tämä ei sinänsä aiheuta mitään haittavaikutuksia itselleni eikä muille, en ole mennyt psykologille tms.
Osaan käyttäytyä sosiaalisesti, mutta osaan olla myös introvertti. Osaan puhua suurelle joukolle tai kahdenkesken. Osaan luoda luottamussuhteen lähes kehen tahansa. Osaan olla tyhmä tai kuulostaa viisaalta. Teen yhtä hyvin hölmöyksiä vapaamielisesti kuin olen jämäkkä ja konservatiivinen.
Mikä oikein olen? Miksi pärjään niin hyvin vaikka sisälläni kaikki on sekaisin?
Muuntaudun ihan miksi tahansa, ihan milloin tahansa.
Kommentit (93)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni on vähän samanlainen juttu. Välillä olen ihan häkeltynyt, kun tulen kotiin ja tajuan taas, että olen ollut joku muu. Tuntuu, että sen takia en saa muihin kosketuspintaa. En vain voi sille mitään ja se menee automaattisesti päälle. Tuntuu vain niin tunteettomalta ja feikiltä.
Googlatkaa dissosiaatio/dissosiatiivinen identiteettihäiriö
Vierailija kirjoitti:
Se minuus on harhaa, tai kuin näyteltyjä rooleja. Useimmat ovat muodostaneet roolin tai muutaman (eri tilanteissa käytettäväksi) ihan huomaamattaan elämän varrella, ja nyt kuvittelevat olevansa roolinsa.
Itselleni tämä valkeni kolmekymppisenä. Tajusin itselläni pari selkeää roolia joita esitin tietyissä tilanteissa. Pääroolini oli "temperamenttinen, tomera, tarmokas nainen joka tekee eikä meinaa". Sellainen suorasukainen mutta reilu justiina. Tämä rooli oli päällä erityisesti töissä, ja esim. pukeutumistyylini kuvasti sitä. Toisaalta tietyissä ihmissuhteissa yksityiselämässä heittäydyin elämän kolhiman marttyyrin valittajarooliin.
Kauhea oli huomata, että minä en tiedä yhtään kuka tai mikä minä olen roolieni alla. Lopulta huomasin sen mitä buddhalaisuus sanoo minuudesta: en mitään tai ketään. Vain tietoisuus, vain tila, vain oleminen, en keho tai mieli tai mikään persoonan ilmenemismuoto jotka menevät ja tulevat. En myöskään mikään vakaumus tai ajattelutapa, sillä vaikka vaihtaisin poliittisen näkemykseni tai uskontoni, silti yhtenäinen minuus jatkuisi. Se jatkuu myös vaikka alkaisin aivan erilaiseksi ihmiseksi tai muuttaisin kehoni eri näköiseksi. Se minuus on vain puhdas tietoisuus, vailla muotoa.
Kyllä jokaisella ihmisellä on ihan omanlaisensa, joskin kehittyvä, minuus. Sen määrää geenit, ympäristö ja kokemushistoria, ainakin.
Geneettisesti ohjelmoidut temperamenttipiirteet asettavat viitekehyksen, jonka sisällä voi tapahtua muuntelua käyttäytymisessä – kukaan ei voi ainakaan pitkäaikaisesti omaksua ihan minkälaista käyttäytymistä tahansa. Jokaisella on tavallaan se oma repertuaari, jonka puitteissa vaihtelua voi tapahtua. Joillain tapahtuu vaihtelua enemmän, joillain vähemmän.
Kenelläkään toisella (paitsi käytännössä identtisillä kaksosilla keskenään) ei ole samanlaista geeniyhdistelmää. Se rajaa jo hyvin paljon, antaa muotoa jokaisen minuudelle, lähtien temperamenttipiirteiden lisäksi esim. ulkonäöstä.
Kenelläkään toisella ei myöskään ole samanlaista kokemushistoriaa, tavallaan elämänpolkua. Kokemushistoria muotoutuu sellaiseksi kuin muotoutuu. Ihminen voi siihen aavistuksen vaikuttaa itse, mutta ei kukaan pysty hallitsemaan sitä, mitä havaitsee, miten kokee havaitsemansa ja miten esim. muut ihmiset, joiden kanssa vuorovaikuttaa, vaikuttavat häneen.
En usko buddhalaiseen ihmiskuvaan metafyysisellä tasolla, mutta se onkin enemmän uskon asia. Psykologisesti buddhalainen ihmiskuva ei yksiselitteisesti pidä paikkaansa, ja tämä on osoitettu tutkimuksin.
Jokainen ihminen on ainutlaatuinen yksilö ja persoona, ja sen puitteissa tapahtuu kehitystä ja vaihtelua.
Muut ihmiset ovat tärkeämpiä kuin sinä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ap luulee, että muut ovat aitoja omia itsejään? Kyllä muilla varmasti on jonkinlaista yhteneväisyyttäkin siinä, millaiseksi ihmiseksi ap:n kokee, vaikka itse sitä kuvittelee sopeutuvansa toisiin hyvin mukaillen. Mutta kun toiset tekee sitä samaa.
Mieti jos olisit näyttelijä. Kokisitko balanssia sisäisen ja ulkoisen todellisuuden välillä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi ap luulee, että muut ovat aitoja omia itsejään? Kyllä muilla varmasti on jonkinlaista yhteneväisyyttäkin siinä, millaiseksi ihmiseksi ap:n kokee, vaikka itse sitä kuvittelee sopeutuvansa toisiin hyvin mukaillen. Mutta kun toiset tekee sitä samaa.
Koska normaalilla ihmisellä on "itse", vaikka se itse olisikin erilainen eri tilanteissa. Se millaiseksi muut ihmiset jonkun kokee ei tarkoita ettei ko henkilö voi silti kokea ettei hänellä ole minää. Tai että on useita eri minuuksia (dissosiatiivinen identiteettihäiriö) , ja samaan aikaan on silti tyhjä. Sen itsen jatkuvaa puuttumisen kokemusta on mahdotonta selittää sanoilla..esim dissosiatiivinen identiteettihäiriö voi näkyä ulospäin arkuutena, vakavuutena ja hiljaisuutena muttei tarkoita että henkilö kokee että hänellä on minää, joka on arka ja ujo tai mitään muutakaan. On vain tyhjää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ap luulee, että muut ovat aitoja omia itsejään? Kyllä muilla varmasti on jonkinlaista yhteneväisyyttäkin siinä, millaiseksi ihmiseksi ap:n kokee, vaikka itse sitä kuvittelee sopeutuvansa toisiin hyvin mukaillen. Mutta kun toiset tekee sitä samaa.
Koska normaalilla ihmisellä on "itse", vaikka se itse olisikin erilainen eri tilanteissa. Se millaiseksi muut ihmiset jonkun kokee ei tarkoita ettei ko henkilö voi silti kokea ettei hänellä ole minää. Tai että on useita eri minuuksia (dissosiatiivinen identiteettihäiriö) , ja samaan aikaan on silti tyhjä. Sen itsen jatkuvaa puuttumisen kokemusta on mahdotonta selittää sanoilla..esim dissosiatiivinen identiteettihäiriö voi näkyä ulospäin arkuutena, vakavuutena ja hiljaisuutena muttei tarkoita että henkilö kokee että hänellä on minää, joka on arka ja ujo tai mitään muutakaan. On vain tyhjää.
Olen ollut käsityksessä, että jokaisella ihmisellä on sellainen lilluva ja muokkaantuva tyhjyys ja minuus on "kuori" joka vedetään päälle aina ihmisten kanssa oltaessa, ja että tiedostavat, ajattelevat ihmiset tajuavat tämän eron, mutta joillekin se ei ikinä paljon tule mieleen ja heillä on vahva käsitys omasta minuudesta ja persoonallisuudesta. Tarkoitan, että ei ole mitään omana itsenään olemista kenelläkään, koska vuorovaikutus on teeskentelyä ja sen takana on aina motiivi. Jos eläisin robottien kanssa ainoana ihmisenä, painelisin niiden nappeja, mutta ihmisten kanssa eläessä kaikki toteutuu vuorovaikutuksen säännöillä. En ymmärrä että minuuden tunne joko on tai ei ole - jokaisella on jonkinlainen persoonallisuus, halusi tai ei, ja minuuden kokemus vaihtelee aaltoilevasti. Ethän esimerkiksi nukkuessasi muista olevasi olemassa, mutta herättyäsi se ei hirveästi huolestuta että olit kadoksissa, koska jonkinasteinen minuus on aina palannut kyllä takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos yllättävänkin monesta vastauksesta. Aika moni tuntuu luulevan, että kopioin muita ihmisiä tai käyttäydyn heidän laillaan, mutta näin en toimi. Liekkö yleistäkin tuollainen sitten? Olen kyllä ikään kuin oma itseni, mutta oma itseyteni on hyvin erilainen eri tilanteissa eri ihmisten läsnäollessa. Lapsena esimerkiksi synttärini olivat hankalia tilanteita, koska tilanteeseen ei meinannut löytyä oikeaa minua.
Näkemykseni ovat myös samat seurasta riippumatta. Uskon, että vaikutan hyvin tasapainoiselta ulospäin.
Tuo dissosiatiivinen identiteettikään ei oikein kuvaukseltaan osu.
En tiedä, mikä minä olen, mutta joskus tätä tulee mietittyä paljonkin. Joku ehdotti konservatiivistä kasvatusta, tai että minua ei huomattu lapsena. Ei oikein istu nekään, mielestäni oli lapsena rakastettu ja suht vapaa. Ja olen edelleen.
Nuorena olin todella kova ajattelemaan ja kävin läpi varmaan kaikki mahdolliset vaihtoehdot sille, mikä mielestäni on oikein ja väärin. Olen nykyään perheellinen ja työelämään vakiintunut, mutta voisin yhtä hyvin olla reppuselässä erakkona maailmaa kiertämässä. Tuntuu, että minusta on mihin tahansa. Mutta tietenkään näin ei ole.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Miksi ap luulee, että muut ovat aitoja omia itsejään? Kyllä muilla varmasti on jonkinlaista yhteneväisyyttäkin siinä, millaiseksi ihmiseksi ap:n kokee, vaikka itse sitä kuvittelee sopeutuvansa toisiin hyvin mukaillen. Mutta kun toiset tekee sitä samaa.
En luule näin, mutta muilla on enemmän kykyä olla samanlainen tilanteessa kuin tilanteessa. Eivät he välttämättä aitoja olekaan. Sen olen kyllä lyhyen elämäni varrella havainnut.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei muuta kun kehität oman identiteettisi. Vaikkapa transpoliittinen ovolaktojalankulkija josta on kehittymässä delfiini. Muut ovat sitten natsifasistirasisteja jos eivät uutta identiteettiäsi suostu ymmärtämään, hyväksymään ja hyväksi kiittelemään.
Vierailija kirjoitti:
Se on sosiaalisen taitavuuden osa-alue, että osaa sopeuttaa ilmaisunsa ja elekielensä sen mukaan, kenen kanssa keskustelee.
Kyllä, se on auttanut minua uskomattoman paljon elämässä. Toisaalta olen sen vanki, en mitenkään pääse eroon siitä. Joskus olen miettinyt, että onko koko avioliittoni pelkkää huijausta, mutta toisaalta olen täysin luonnollinen, rehellinen ja nautin elämästä puolisoni kanssa. Ei siis ole mitään salailua tai valehtelua. Sellaista olen joskus miettinyt, että jos syystä tai toisesta pettäisin, niin osaisin varmaan salata sen maailman ääriin. Mutta en usko, että petän.
Joku puhui valehtelusta. Kun olin hyvin nuori, minulla oli tapana valehdella hankalissa tilanteissa. Rötöstelin myös jonkun verran, vaikka tiesin aina sen olevan väärin (varmaan jotain kapinaa). En kuitenkaan tuntenut koskaan huonoa omaatuntoa. Mietin silloin aina, että voisinko olla mestaririkollinen, koska pystyn häpeilemättä valehtelemaan ja muuttumaan.
Valehtelusta olen kuitenkin viisastunut. Toisaalta sellaisia tilanteita ei vanhempana ole niin paljon, joista valheella pitäisi selviytyä. Pelkään, että turvaudun vielä jonain päivänä elämässä siihenkin korttiin. Työnhaussa tietyllä tavalla olenkin valehdellut, mutta ne ovat olleet enemmänkin aiempien tehtävien liioittelua.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toki käyttäytymisen jonkinasteinen sääteleminen ympäristön mukaan kuuluu aikuisen ihmisen käytökseen, mutta joillakuilla se menee aivan liiallisuuksiin. Olin itse ihan samanlainen "kameleontti" vielä muutama vuosi sitten kunnes aloin tietoisesti pyrkiä tuollaisesta käytöksestä eroon. Syyksi aikaisempaan käytökseeni arvioin kiltteyskasvatusta ja epävakaata kotiympäristöä. En saanut lapsena näyttää tunteitani, en saanut edes itkeä. Meillä kotona oli kaikenlaisia ongelmia ja meidän lastenkin käskettiin esittää ulospäin normaalia ettei kukaan vain olisi saanut totuutta selville. Näin opin piilottamaan omat todelliset tunteeni. Koin, ettei mulla ole edes "lupa" reagoida spontaanisti tai olla täysin oma itseni vaan aina ensin piti tuntosarvet pystyssä laskelmoida miten päin missäkin tilanteessa ja kenenkin seurassa kuuluu olla.
Koska en ollut oma itseni niin ihmissuhteet jäivät nuoruudessa melko epäaidoiksi ja pinnalliksi, eihän kukaan mua tietenkään voinutkaan oppia tuntemaan kun kätkin itseni niin hyvin. Olin todella teennäinen sitä itsekään oikein tajuamatta. Teennäisyys vaan tuppaa näkymään ja jälkikäteen vähän hävettääkin se että taisin suhtautua muihin jopa vähän alentuvasti kun kuvittelin että pystyn näyttämään kaikkien silmissä niin hyvältä ja kiltiltä. Kyllä mulle rivien välistä joku joskus sanoikin tuosta teeskentelystä ja miellyttämisestä.
Muutos alkoi tapahtua kun huomasin ympärilläni hyväksikäyttäjiä jotka käyttivät miellyttämishaluani hyväksi ja aloin kaivata aidompia ihmissuhteita. Sain pelastettua itseni sen verran ajoissa etten ollut hukannut minuuttani kokonaan. En osaa sanoa mikä sua auttaisi ap mutta halusin vain sanoa että kohtalotovereita on!
Minä olen 65-vuotias. Olen koko ikäni muuntunut muiden seurassa ihmiseksi, joka "kelpaa kaikille". Omia mielipiteitä minulla kyllä on, mutta harvoin saan niitä suustani ulostettua. En myöskään osaa itkeä, enkä muitakaan tunteita pysty näyttämään.
Aika usein mietin, kuka olen. Mulla ei ole tavallaan omaa persoonaa lainkaan. En ole mitään. Lapsena minulle usein sanottiin: suu tukkoon! Jostain syystä en ole päässyt yrityksistäni huolimatta irti tuosta asiasiasta.
Töissä olin pidetty ja rauhallinen ihminen. Ongelmani oli ja on edelleen, että inhoan itseäni. Mulla ei ole persoonaa.
Mun mielestä kuulostat vaan sosiaalisesti taitavalta ihmiseltä, joka lukee herkästi ympäristöään ja havaitsee helposti, millainen käyttäytyminen on missäkin seurassa luontevaa. Kunhan et unohda omia tarpeitasi/fiiliksiäsi siinä sivussa ja uskallat tuoda niitäkin esille, kaikki on hyvin.
Minäkin inhoan kaikkia itseni versioita. Mikä ei ole yllättävää koska lapsena ja nuorena sain 90 % negatiivista palautetta muilta ihmisiltä ja nykyään ei ole mitään ihmissuhteita koska olen niin huonoa seuraa kaiketi. Eikä mikään enää oikein kiinnosta. Mietin että onneksi jossain maassa saa eutanasian myös jos ei näe elämässä mieltä.
Samaa ongelmaa Itselläni. Se ärsyttää, kun koen että alan automaattisesti ja alitajuisesti muuttamaan käytöstäni ja sanomisiani eri ihmisten seurassa. Enkä nyt tarkoita tällä, että olisin tosiaankaan mikään kynnysmatto tai että haluaisin muita miellyttääkseni näin tehdä, minulla on erittäin vahvat mielipiteet, enkä pelkää sanoa sitä mitä haluan.
Jotenkaan en silti tunne itseäni omaksi itsekseni muiden seurassa, poislukien oma perhe. Sosiaalisissa tilanteissa vain menee semmoinen ihme analysointimoodi päälle, että alan automaattisesti käyttäytyä siten, jotta tiedän tulevani hyväksytyksi tai jotain tuollaista.
Samaa ongelmaa Itselläni. Se ärsyttää, kun koen että alan automaattisesti ja alitajuisesti muuttamaan käytöstäni ja sanomisiani eri ihmisten seurassa. Enkä nyt tarkoita tällä, että olisin tosiaankaan mikään kynnysmatto tai että haluaisin muita miellyttääkseni näin tehdä, minulla on erittäin vahvat mielipiteet, enkä pelkää sanoa sitä mitä haluan.
Jotenkaan en silti tunne itseäni omaksi itsekseni muiden seurassa, poislukien oma perhe. Sosiaalisissa tilanteissa vain menee semmoinen ihme analysointimoodi päälle, että alan automaattisesti käyttäytyä siten, jotta tiedän tulevani hyväksytyksi tai jotain tuollaista.
Aloitus kuulostaa aika paljon exältäni. Hänelle oli lisäksi luonteenomaista valehtelu ja todellisen empatian täydellinen puuttuminen. Valehtelu oli osa mukautumista, sitä hän sujuvasti teki pienimmistä asioista pienimpiin nimenomaan mukautuakseen mielipiteiltään ympäristöönsä.
Eihän exällä mitään diagnoosia ole, mutta hänen käytöksensä viittaa kyllä kaikkineen narsistiseen psykopatiaan.