Lue keskustelun säännöt.
Minulla ei ole omaa identiteettiä, kun olen muiden seurassa
10.10.2017 |
Muutan käyttäytymistäni niiden ihmisten mukaan, keiden kanssa olen. Tämä on piinannut minua koko elämäni, ihan lapsuudesta saakka. Jotenkin vain muuntaudun aina muiden seurassa, en edes mitenkään automaattisesti samanlaiseksi kuin seurani, mutta johonkin sellaiseen moodiin, joka auttaa minua pärjäämään juuri siinä tilanteessa.
Olen nyt 34-vuotias ja olen menestynyt oikein hyvin. Itseasiassa minusta tuntuu, että tämä outo ominaisuuteni on aina pelastanut minut kaikissa tilanteissa. Olen perustanut perheen, olen saanut töitä, kun olen tullut hyvin juttuun haastattelijoiden kanssa, huumori on aina pelannut kaikkien kanssa ja myös myötätuntoa pystyn ainakin näennäisesti antamaan. Mutta "MINUA" ei ole. En tiedä kuka olen. Joskus mietin, että olenko psyykkisesti sairas, mutta koska tämä ei sinänsä aiheuta mitään haittavaikutuksia itselleni eikä muille, en ole mennyt psykologille tms.
Osaan käyttäytyä sosiaalisesti, mutta osaan olla myös introvertti. Osaan puhua suurelle joukolle tai kahdenkesken. Osaan luoda luottamussuhteen lähes kehen tahansa. Osaan olla tyhmä tai kuulostaa viisaalta. Teen yhtä hyvin hölmöyksiä vapaamielisesti kuin olen jämäkkä ja konservatiivinen.
Mikä oikein olen? Miksi pärjään niin hyvin vaikka sisälläni kaikki on sekaisin?
Muuntaudun ihan miksi tahansa, ihan milloin tahansa.
Kommentit (93)
Sana kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se minuus on harhaa, tai kuin näyteltyjä rooleja. Useimmat ovat muodostaneet roolin tai muutaman (eri tilanteissa käytettäväksi) ihan huomaamattaan elämän varrella, ja nyt kuvittelevat olevansa roolinsa.
Itselleni tämä valkeni kolmekymppisenä. Tajusin itselläni pari selkeää roolia joita esitin tietyissä tilanteissa. Pääroolini oli "temperamenttinen, tomera, tarmokas nainen joka tekee eikä meinaa". Sellainen suorasukainen mutta reilu justiina. Tämä rooli oli päällä erityisesti töissä, ja esim. pukeutumistyylini kuvasti sitä. Toisaalta tietyissä ihmissuhteissa yksityiselämässä heittäydyin elämän kolhiman marttyyrin valittajarooliin.
Kauhea oli huomata, että minä en tiedä yhtään kuka tai mikä minä olen roolieni alla. Lopulta huomasin sen mitä buddhalaisuus sanoo minuudesta: en mitään tai ketään. Vain tietoisuus, vain tila, vain oleminen, en keho tai mieli tai mikään persoonan ilmenemismuoto jotka menevät ja tulevat. En myöskään mikään vakaumus tai ajattelutapa, sillä vaikka vaihtaisin poliittisen näkemykseni tai uskontoni, silti yhtenäinen minuus jatkuisi. Se jatkuu myös vaikka alkaisin aivan erilaiseksi ihmiseksi tai muuttaisin kehoni eri näköiseksi. Se minuus on vain puhdas tietoisuus, vailla muotoa.
Kyllä jokaisella ihmisellä on ihan omanlaisensa, joskin kehittyvä, minuus. Sen määrää geenit, ympäristö ja kokemushistoria, ainakin.
Geneettisesti ohjelmoidut temperamenttipiirteet asettavat viitekehyksen, jonka sisällä voi tapahtua muuntelua käyttäytymisessä – kukaan ei voi ainakaan pitkäaikaisesti omaksua ihan minkälaista käyttäytymistä tahansa. Jokaisella on tavallaan se oma repertuaari, jonka puitteissa vaihtelua voi tapahtua. Joillain tapahtuu vaihtelua enemmän, joillain vähemmän.
Kenelläkään toisella (paitsi käytännössä identtisillä kaksosilla keskenään) ei ole samanlaista geeniyhdistelmää. Se rajaa jo hyvin paljon, antaa muotoa jokaisen minuudelle, lähtien temperamenttipiirteiden lisäksi esim. ulkonäöstä.
Kenelläkään toisella ei myöskään ole samanlaista kokemushistoriaa, tavallaan elämänpolkua. Kokemushistoria muotoutuu sellaiseksi kuin muotoutuu. Ihminen voi siihen aavistuksen vaikuttaa itse, mutta ei kukaan pysty hallitsemaan sitä, mitä havaitsee, miten kokee havaitsemansa ja miten esim. muut ihmiset, joiden kanssa vuorovaikuttaa, vaikuttavat häneen.
En usko buddhalaiseen ihmiskuvaan metafyysisellä tasolla, mutta se onkin enemmän uskon asia. Psykologisesti buddhalainen ihmiskuva ei yksiselitteisesti pidä paikkaansa, ja tämä on osoitettu tutkimuksin.
Jokainen ihminen on ainutlaatuinen yksilö ja persoona, ja sen puitteissa tapahtuu kehitystä ja vaihtelua.
Materialistinen maailman- ja tieteenkuvasi on aikaan sidottua, ihmisten sopimuksia. Sinä kiellät universaalit totuudet ja laitat ihmisten sopimukset niiden edelle. Ikävintä kaltaisissasi on se, että materialistinen tieteenkuva on teille kuin uskonto ja olette sokea millekään muulle. Universumi on mysteeri, miljardeja vuosia vanha, materialistinen tiede vain satoja vuosia vanhoa ja uskot siihen kuin Jumalan sanaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sana kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se minuus on harhaa, tai kuin näyteltyjä rooleja. Useimmat ovat muodostaneet roolin tai muutaman (eri tilanteissa käytettäväksi) ihan huomaamattaan elämän varrella, ja nyt kuvittelevat olevansa roolinsa.
Itselleni tämä valkeni kolmekymppisenä. Tajusin itselläni pari selkeää roolia joita esitin tietyissä tilanteissa. Pääroolini oli "temperamenttinen, tomera, tarmokas nainen joka tekee eikä meinaa". Sellainen suorasukainen mutta reilu justiina. Tämä rooli oli päällä erityisesti töissä, ja esim. pukeutumistyylini kuvasti sitä. Toisaalta tietyissä ihmissuhteissa yksityiselämässä heittäydyin elämän kolhiman marttyyrin valittajarooliin.
Kauhea oli huomata, että minä en tiedä yhtään kuka tai mikä minä olen roolieni alla. Lopulta huomasin sen mitä buddhalaisuus sanoo minuudesta: en mitään tai ketään. Vain tietoisuus, vain tila, vain oleminen, en keho tai mieli tai mikään persoonan ilmenemismuoto jotka menevät ja tulevat. En myöskään mikään vakaumus tai ajattelutapa, sillä vaikka vaihtaisin poliittisen näkemykseni tai uskontoni, silti yhtenäinen minuus jatkuisi. Se jatkuu myös vaikka alkaisin aivan erilaiseksi ihmiseksi tai muuttaisin kehoni eri näköiseksi. Se minuus on vain puhdas tietoisuus, vailla muotoa.
Kyllä jokaisella ihmisellä on ihan omanlaisensa, joskin kehittyvä, minuus. Sen määrää geenit, ympäristö ja kokemushistoria, ainakin.
Geneettisesti ohjelmoidut temperamenttipiirteet asettavat viitekehyksen, jonka sisällä voi tapahtua muuntelua käyttäytymisessä – kukaan ei voi ainakaan pitkäaikaisesti omaksua ihan minkälaista käyttäytymistä tahansa. Jokaisella on tavallaan se oma repertuaari, jonka puitteissa vaihtelua voi tapahtua. Joillain tapahtuu vaihtelua enemmän, joillain vähemmän.
Kenelläkään toisella (paitsi käytännössä identtisillä kaksosilla keskenään) ei ole samanlaista geeniyhdistelmää. Se rajaa jo hyvin paljon, antaa muotoa jokaisen minuudelle, lähtien temperamenttipiirteiden lisäksi esim. ulkonäöstä.
Kenelläkään toisella ei myöskään ole samanlaista kokemushistoriaa, tavallaan elämänpolkua. Kokemushistoria muotoutuu sellaiseksi kuin muotoutuu. Ihminen voi siihen aavistuksen vaikuttaa itse, mutta ei kukaan pysty hallitsemaan sitä, mitä havaitsee, miten kokee havaitsemansa ja miten esim. muut ihmiset, joiden kanssa vuorovaikuttaa, vaikuttavat häneen.
En usko buddhalaiseen ihmiskuvaan metafyysisellä tasolla, mutta se onkin enemmän uskon asia. Psykologisesti buddhalainen ihmiskuva ei yksiselitteisesti pidä paikkaansa, ja tämä on osoitettu tutkimuksin.
Jokainen ihminen on ainutlaatuinen yksilö ja persoona, ja sen puitteissa tapahtuu kehitystä ja vaihtelua.
Materialistinen maailman- ja tieteenkuvasi on aikaan sidottua, ihmisten sopimuksia. Sinä kiellät universaalit totuudet ja laitat ihmisten sopimukset niiden edelle. Ikävintä kaltaisissasi on se, että materialistinen tieteenkuva on teille kuin uskonto ja olette sokea millekään muulle. Universumi on mysteeri, miljardeja vuosia vanha, materialistinen tiede vain satoja vuosia vanhoa ja uskot siihen kuin Jumalan sanaan.
En ole materialisti, mutten myöskään kiellä ihmisen ruumiillista ulottuvuutta geeneineen. Todellisuus ei siis ole "joko tai", vaan "sekä että". Me kristityt uskomme, että ihminen on henki, sielu ja ruumis.
Siinä lienet oikeassa, että kiellän "universaalit totuudet" (en kylläkään ole varma, mitä sanapari tarkoittaa). On vain yksi totuus, ja se on Jeesus.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikki saavat vapaasti hahmottaa todellisuuden omalla tavallaan ja kuvata käsityksiään muille.
Omastani en luovu :)
Eikö kaikki muka tee noin? Minusta on ihan luonnollista mukautua kulloiseenkin seuraan ja tilanteeseen. Vai onko joku muka täysin samanlainen töissä, lapsen kanssa, kaverin tai toisen kaverin kanssa jne.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin inhoan kaikkia itseni versioita. Mikä ei ole yllättävää koska lapsena ja nuorena sain 90 % negatiivista palautetta muilta ihmisiltä ja nykyään ei ole mitään ihmissuhteita koska olen niin huonoa seuraa kaiketi. Eikä mikään enää oikein kiinnosta. Mietin että onneksi jossain maassa saa eutanasian myös jos ei näe elämässä mieltä.
Älä käsitä väärin. En inhoani itseäni, enkä koe, että minusta olisi eri versioita. En vaan tunne itseäni ja käyttäydyn täysin ympäristöni mukaan. Koen silti, että minulla menee hyvin ja pidän itsestäni ja tavastani elää.
Olen kiinnostunut TODELLA monesta asiasta. Käyttäydyn ajoittain kuin hullu keksijä = kun saan päähäni jotain, niin se on menoa. Impulsiivisuutta ja spontaaniuutta siis minusta kyllä löytyy. Masennella osaan, jos siitä on hyötyä sosiaalisessa tilanteessa.
Ap
Mulla sama, tiedän ap täsmälleen mistä puhut. Olen eri seurassa ihan erilainen. En osaa sanoa, mikä on se "oikea rooli" ja eniten minua.
Olen saanut suht vapaamielisen kasvatuksen, mitä nyt tunteista ei puhuttu eikä hirveästi annettu läheisyyttä. Mutta on kannustettu ja ohjattu hyville raiteille olematta kuitenkaan liian ankaria. Olen aikuisena havahtunut ajattelemaan, että olisin tarvinnut tunne-elämän ohjausta lapsena. Eli miten näytetään ja käsitellään tunteita. No, eipä kai kukaan ikäiseni sellaista ole saanut, mutta minä olisin sitä kaivannut. En oikein osaa näyttää tunteita, edes iloisia. Halailu ym on todella vaikeaa.
Olen aina ihaillut heitä, jotka ovat vahvasti aina sitä mitä ovat, seurasta riippumatta. Minä olen sen verran ujo ja estoinen, että on vaikeaa vapautua. Enkä osaa oikein olla vapaasti kuin oman perheen seurassa. Tosin sekään vapautuminen ei taida enää olla ihan sitä, mitä todella olen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samaa ongelmaa Itselläni. Se ärsyttää, kun koen että alan automaattisesti ja alitajuisesti muuttamaan käytöstäni ja sanomisiani eri ihmisten seurassa. Enkä nyt tarkoita tällä, että olisin tosiaankaan mikään kynnysmatto tai että haluaisin muita miellyttääkseni näin tehdä, minulla on erittäin vahvat mielipiteet, enkä pelkää sanoa sitä mitä haluan.
Jotenkaan en silti tunne itseäni omaksi itsekseni muiden seurassa, poislukien oma perhe. Sosiaalisissa tilanteissa vain menee semmoinen ihme analysointimoodi päälle, että alan automaattisesti käyttäytyä siten, jotta tiedän tulevani hyväksytyksi tai jotain tuollaista.
Hmm. Jännää, miten yksinkertaisena näet vastaavan tyyppisen "ongelman". Minä koen, että en käyttäydy muuntautuvasti siksi, että teidän tulevani hyväksytyksi. En hae sitä, enkä monesti tilanteissa siinä onnistukaan. Monesti vaan huomaan ajautuvani tilanteeseen, jossa toinen löytää keskusteltavaa kanssani vaikka meillä ei mielestäni ole mitään sanottavaa toisillemme ja jotenkin hämmästyttävästi huomaan saavani arvostusta näiltä ihmisiltä.
Jatkuvasti koen seurassa olevan vapautunut ja juuri sellainen kuin olen, eli oma itseni. Varsinkin ystävien kanssa. Mutta se itseys tai minuus ei ole mielestäni yhtään mikään tai mitään. En tavallaan tiedä olenko silloin(kaan) minä?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Sana kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se minuus on harhaa, tai kuin näyteltyjä rooleja. Useimmat ovat muodostaneet roolin tai muutaman (eri tilanteissa käytettäväksi) ihan huomaamattaan elämän varrella, ja nyt kuvittelevat olevansa roolinsa.
Itselleni tämä valkeni kolmekymppisenä. Tajusin itselläni pari selkeää roolia joita esitin tietyissä tilanteissa. Pääroolini oli "temperamenttinen, tomera, tarmokas nainen joka tekee eikä meinaa". Sellainen suorasukainen mutta reilu justiina. Tämä rooli oli päällä erityisesti töissä, ja esim. pukeutumistyylini kuvasti sitä. Toisaalta tietyissä ihmissuhteissa yksityiselämässä heittäydyin elämän kolhiman marttyyrin valittajarooliin.
Kauhea oli huomata, että minä en tiedä yhtään kuka tai mikä minä olen roolieni alla. Lopulta huomasin sen mitä buddhalaisuus sanoo minuudesta: en mitään tai ketään. Vain tietoisuus, vain tila, vain oleminen, en keho tai mieli tai mikään persoonan ilmenemismuoto jotka menevät ja tulevat. En myöskään mikään vakaumus tai ajattelutapa, sillä vaikka vaihtaisin poliittisen näkemykseni tai uskontoni, silti yhtenäinen minuus jatkuisi. Se jatkuu myös vaikka alkaisin aivan erilaiseksi ihmiseksi tai muuttaisin kehoni eri näköiseksi. Se minuus on vain puhdas tietoisuus, vailla muotoa.
Kyllä jokaisella ihmisellä on ihan omanlaisensa, joskin kehittyvä, minuus. Sen määrää geenit, ympäristö ja kokemushistoria, ainakin.
Geneettisesti ohjelmoidut temperamenttipiirteet asettavat viitekehyksen, jonka sisällä voi tapahtua muuntelua käyttäytymisessä – kukaan ei voi ainakaan pitkäaikaisesti omaksua ihan minkälaista käyttäytymistä tahansa. Jokaisella on tavallaan se oma repertuaari, jonka puitteissa vaihtelua voi tapahtua. Joillain tapahtuu vaihtelua enemmän, joillain vähemmän.
Kenelläkään toisella (paitsi käytännössä identtisillä kaksosilla keskenään) ei ole samanlaista geeniyhdistelmää. Se rajaa jo hyvin paljon, antaa muotoa jokaisen minuudelle, lähtien temperamenttipiirteiden lisäksi esim. ulkonäöstä.
Kenelläkään toisella ei myöskään ole samanlaista kokemushistoriaa, tavallaan elämänpolkua. Kokemushistoria muotoutuu sellaiseksi kuin muotoutuu. Ihminen voi siihen aavistuksen vaikuttaa itse, mutta ei kukaan pysty hallitsemaan sitä, mitä havaitsee, miten kokee havaitsemansa ja miten esim. muut ihmiset, joiden kanssa vuorovaikuttaa, vaikuttavat häneen.
En usko buddhalaiseen ihmiskuvaan metafyysisellä tasolla, mutta se onkin enemmän uskon asia. Psykologisesti buddhalainen ihmiskuva ei yksiselitteisesti pidä paikkaansa, ja tämä on osoitettu tutkimuksin.
Jokainen ihminen on ainutlaatuinen yksilö ja persoona, ja sen puitteissa tapahtuu kehitystä ja vaihtelua.
Materialistinen maailman- ja tieteenkuvasi on aikaan sidottua, ihmisten sopimuksia. Sinä kiellät universaalit totuudet ja laitat ihmisten sopimukset niiden edelle. Ikävintä kaltaisissasi on se, että materialistinen tieteenkuva on teille kuin uskonto ja olette sokea millekään muulle. Universumi on mysteeri, miljardeja vuosia vanha, materialistinen tiede vain satoja vuosia vanhoa ja uskot siihen kuin Jumalan sanaan.
Mitä ovat mainitsemasi universaalit totuudet? Kirjoitit, että universumi on mysteeri, mutta kirjoitit myös, että on olemassa universaaleja totuuksia: eivätkö nuo kaksi väitettäsi kumoa toisensa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En usko mihinkään tuollaiseen humpuukkiin.
Vierailija kirjoitti:
Mulla sama, tiedän ap täsmälleen mistä puhut. Olen eri seurassa ihan erilainen. En osaa sanoa, mikä on se "oikea rooli" ja eniten minua.
Olen saanut suht vapaamielisen kasvatuksen, mitä nyt tunteista ei puhuttu eikä hirveästi annettu läheisyyttä. Mutta on kannustettu ja ohjattu hyville raiteille olematta kuitenkaan liian ankaria. Olen aikuisena havahtunut ajattelemaan, että olisin tarvinnut tunne-elämän ohjausta lapsena. Eli miten näytetään ja käsitellään tunteita. No, eipä kai kukaan ikäiseni sellaista ole saanut, mutta minä olisin sitä kaivannut. En oikein osaa näyttää tunteita, edes iloisia. Halailu ym on todella vaikeaa.
Olen aina ihaillut heitä, jotka ovat vahvasti aina sitä mitä ovat, seurasta riippumatta. Minä olen sen verran ujo ja estoinen, että on vaikeaa vapautua. Enkä osaa oikein olla vapaasti kuin oman perheen seurassa. Tosin sekään vapautuminen ei taida enää olla ihan sitä, mitä todella olen.
Minäkin olen kai jotenkin sisimmissäni ujo ja estoinen, mutta osaan täysin murtaa tämän arkipäivän elämässä. En varmasti ollenkaan vaikuta sellaiselta kenenkään silmissä. Olen saanut lapsena näyttää tunteeni ja ehkä jopa päinvastoin, minua siihen on kannustettu ja olen jotenkin itse sitä taas arkaillut. Tunteita pystyn näyttämään, mutta pidän niitä jotenkin ajoittain turhina näyttää. Jotenkin rationalisoin niitä, koska ajattelen tunteen tupsahduksen hetkeä pidemmälle, aikaan jolloin kyseinen tunne on jo historiaa. Laskelmoinko tai ennakoinko tässä jotain? Nämä ovat juuri sellaisia asioita, joissa koen olevani ajoittain jopa psyykkisesti sairas.
Olen normaali, mutta en sitten kuitenkaan ole. Tai voin olla, jos päätän olla.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko sinulla Ap, (tai muutkin "identiteettitömät") omissa valinnoissa ja päätöksissä taustalla omat arvot ja ajatukset, vai muuttuvatko ne seuran mukaan?
Vaikea selittää, mutta siis kaikissa omissa valinnoissani vaikuttaa omat aiemmat kokemukseni/ystävien kokemukset, arvoni, lukemani kirjallisuus/tutkimukset, oma päättely, koulutus yms. Siis se oma identiteetti.:)
Huonona esimerkkinä nyt vaikka jonkun villahuovan hankinta. Sen on tehnyt vaikka joku käsityöläinen, josta olen lukenut lehdestä, arvostan henkilön osaamista, kotimaisuus on äärimmäisen tärkeää minulle, materiaali on laadukasta, eli tavallaan kyseessä ei ole vain se tuote vaan oma arvovalintani.
Sellainen samaa mieltä oleva ihminen on tiettyyn pisteeseen asti ihan mukavaa seuraa, mutta pidemmän päälle tällainen alkaa ainakin itseäni ahdistamaan. Ja siis alkaa mietityttämään, että onko tuolla ihmisellä mitään omaa?
Ap ottaa itsensä aivan liian vakavasti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko sinulla Ap, (tai muutkin "identiteettitömät") omissa valinnoissa ja päätöksissä taustalla omat arvot ja ajatukset, vai muuttuvatko ne seuran mukaan?
Vaikea selittää, mutta siis kaikissa omissa valinnoissani vaikuttaa omat aiemmat kokemukseni/ystävien kokemukset, arvoni, lukemani kirjallisuus/tutkimukset, oma päättely, koulutus yms. Siis se oma identiteetti.:)
Huonona esimerkkinä nyt vaikka jonkun villahuovan hankinta. Sen on tehnyt vaikka joku käsityöläinen, josta olen lukenut lehdestä, arvostan henkilön osaamista, kotimaisuus on äärimmäisen tärkeää minulle, materiaali on laadukasta, eli tavallaan kyseessä ei ole vain se tuote vaan oma arvovalintani.
Sellainen samaa mieltä oleva ihminen on tiettyyn pisteeseen asti ihan mukavaa seuraa, mutta pidemmän päälle tällainen alkaa ainakin itseäni ahdistamaan. Ja siis alkaa mietityttämään, että onko tuolla ihmisellä mitään omaa?
Olen ehkä ollut selityksissäni epäselvä, koska olet ymmärtänyt, että jotenkin myötäilisin muita tai olisin heidän kanssaan samaa mieltä. Näin en tee. Olen usein aivan eri mieltä, kuin vastapelurini.
Arvomaailmani ei ole minulle täysin selvä. Voin olla melko sydämetön ja olla välittämättä juuri esimerkiksi kotimaisuudesta tai muusta monelle tärkeästä. Toisaalta ymmärrän tällaisia arvoja erittäin hyvin. En vaan käsitä, miksi arvoja pidetään niin usein itseisarvoina. Miksi arvot eivät voisi vaihdella ajan ja tilanteen mukaan? Jos jossain kotimaisuus on hyvä asia, ja jossain huono, niin miksi kotimaisuudesta pitää tehdä itseisarvo?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan kuin kaverini. Olet kameleontti ja people-pleaser :)
People pleaser XDDDDDD Kyllä on suomen kieli vaikeaa, mutta onneksi upea englanti luonnistuu paremmin :D
Tuota, olen puoliksi usalainen toisen vanhempani kautta, joten en tiedä kaikkia suomenkielen vastineita, etenkin kun tuo kaverinikin on usalainen.
Vai onko tämä palsta vain 100% suomalaisille tarkoitettu ja niille jotka puhuu täydellistä suomea?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli ilmeisesti monien mielestä niin vahva ja itsevarman oloinen identiteetti, että sain matkijoita.
Eräs pahin noista tapauksista osti samat vaatteet ja asusteet kuin mitä minulla ihan kokonaisuuksina, laitatti samanlaisen kampauksen malleineen, väreineen ja pituuksineen, alkoi meikata samalla tavalla, hiippaili meidän talon ympärillä ja yritti kurkkia sisään. Uteli sisustuksestani. Viimeinen niitti oli se kun esiintyi baarissa minun nimelläni vieraille miehille, paikalle osunut työkaverini kuvasi tilanteen!
Lopulta ahdistuin tuosta itse ja sain ahdistuneisuushäiriö-diagnoosin ja lääkityksen. Olen tavallinen ihminen enkä mikään julkkis tai edes nettijulkkis. :( Se joka on joskus sanonut että matkiminen on imartelun paras muoto, on idiootti.
Naiset olemme persoonattomia. Ei se ole mikään vika, ominaisuus vain.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan kuin kaverini. Olet kameleontti ja people-pleaser :)
People pleaser XDDDDDD Kyllä on suomen kieli vaikeaa, mutta onneksi upea englanti luonnistuu paremmin :D
Tuota, olen puoliksi usalainen toisen vanhempani kautta, joten en tiedä kaikkia suomenkielen vastineita, etenkin kun tuo kaverinikin on usalainen.
Vai onko tämä palsta vain 100% suomalaisille tarkoitettu ja niille jotka puhuu täydellistä suomea?
Tietenkin olet.
Ihmiset rakastaa, täydellinen muutosjohtaja, vapautunut, assertiivinen, karismaattinen esiintyjä, luotettava ystävä, menestynyt, fiksu keskustelija... ja tässä vain osa ap:n kuvauksista.
Jos ap:n arviot itsestään pitävät paikkansa puoliksikaan, niin sanoisin, että ei ole syytä huoleen. Olet enemmän kaikkea hyvää ja haluttuakuin kukaan tapaamani ihminen missään.
Olet ymmärtänyt arvot väärin.
Missään ei puhuta ehdottomiidesta. Vain ihmisarvo on itseisarvo
Sana kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se minuus on harhaa, tai kuin näyteltyjä rooleja. Useimmat ovat muodostaneet roolin tai muutaman (eri tilanteissa käytettäväksi) ihan huomaamattaan elämän varrella, ja nyt kuvittelevat olevansa roolinsa.
Itselleni tämä valkeni kolmekymppisenä. Tajusin itselläni pari selkeää roolia joita esitin tietyissä tilanteissa. Pääroolini oli "temperamenttinen, tomera, tarmokas nainen joka tekee eikä meinaa". Sellainen suorasukainen mutta reilu justiina. Tämä rooli oli päällä erityisesti töissä, ja esim. pukeutumistyylini kuvasti sitä. Toisaalta tietyissä ihmissuhteissa yksityiselämässä heittäydyin elämän kolhiman marttyyrin valittajarooliin.
Kauhea oli huomata, että minä en tiedä yhtään kuka tai mikä minä olen roolieni alla. Lopulta huomasin sen mitä buddhalaisuus sanoo minuudesta: en mitään tai ketään. Vain tietoisuus, vain tila, vain oleminen, en keho tai mieli tai mikään persoonan ilmenemismuoto jotka menevät ja tulevat. En myöskään mikään vakaumus tai ajattelutapa, sillä vaikka vaihtaisin poliittisen näkemykseni tai uskontoni, silti yhtenäinen minuus jatkuisi. Se jatkuu myös vaikka alkaisin aivan erilaiseksi ihmiseksi tai muuttaisin kehoni eri näköiseksi. Se minuus on vain puhdas tietoisuus, vailla muotoa.
Kyllä jokaisella ihmisellä on ihan omanlaisensa, joskin kehittyvä, minuus. Sen määrää geenit, ympäristö ja kokemushistoria, ainakin.
Geneettisesti ohjelmoidut temperamenttipiirteet asettavat viitekehyksen, jonka sisällä voi tapahtua muuntelua käyttäytymisessä – kukaan ei voi ainakaan pitkäaikaisesti omaksua ihan minkälaista käyttäytymistä tahansa. Jokaisella on tavallaan se oma repertuaari, jonka puitteissa vaihtelua voi tapahtua. Joillain tapahtuu vaihtelua enemmän, joillain vähemmän.
Kenelläkään toisella (paitsi käytännössä identtisillä kaksosilla keskenään) ei ole samanlaista geeniyhdistelmää. Se rajaa jo hyvin paljon, antaa muotoa jokaisen minuudelle, lähtien temperamenttipiirteiden lisäksi esim. ulkonäöstä.
Kenelläkään toisella ei myöskään ole samanlaista kokemushistoriaa, tavallaan elämänpolkua. Kokemushistoria muotoutuu sellaiseksi kuin muotoutuu. Ihminen voi siihen aavistuksen vaikuttaa itse, mutta ei kukaan pysty hallitsemaan sitä, mitä havaitsee, miten kokee havaitsemansa ja miten esim. muut ihmiset, joiden kanssa vuorovaikuttaa, vaikuttavat häneen.
En usko buddhalaiseen ihmiskuvaan metafyysisellä tasolla, mutta se onkin enemmän uskon asia. Psykologisesti buddhalainen ihmiskuva ei yksiselitteisesti pidä paikkaansa, ja tämä on osoitettu tutkimuksin.
Jokainen ihminen on ainutlaatuinen yksilö ja persoona, ja sen puitteissa tapahtuu kehitystä ja vaihtelua.
Se ihmiskuva ei puhukaan psykologian tasosta vaan siitä mikä on sekä mielen että ruumiin "takana". On selvää, että kehojen ja mielten (jotka nekin ovat kehon, aivo- ja hermostotoiminnan tuottamia) tasolla on tietynlaisia lainalaisuuksia ja säännönmukaisuuksia. Jos synnyn ruskeasilmäisenä, en muutu sinisilmäiseksi. Ja jos olen luonnostani hyvin varovainen, on varsin epätodennäköistä että minusta tulee seikkailunhaluista rämäpäätä aikuisenakaan.
Buddhalainen ihmiskuva lähtee enemmänkin siitä, että ok, ruumiiillani ja mielelläni on tietyt ominaisuudet joista osa voi olla tässä elämässä varsin vakaita, mutta onko se silti minä? Jos nyt luonnonlakien vastaisesti vihreät silmäni muuttuisivat sinisiksi, olisiko jotain minän ydinolemuksesta muuttunut - enkö kokisi enää sisäisesti itseäni itsekseni? Tai jos menetän raajan onnettomuudessa - enkö edelleen koe saman minuuden jatkuvan? Tai kuten itselleni on käynyt, että iän myötä olen muuttunut menevästä ekstrovertista pohdiskelevaksi introvertiksi, ja sosiaalisten tilanteiden pelkoisesta pelottomaksi, mutta edelleen minä olen minä. Koska MINÄ ei pohjimmiltaan ole mitään tuollaista. Se ei liity kehoon eikä ajatuksiin, noita voi tulla ja mennä. Minä olen se tietoisuus, joka havaitsee kaikki muutokset, jossa ne tapahtuu.
Ap, kuulut siihen selviytyjien ryhmään jotka selviytyvät esim muuntuvissa poliittisissa ja yhteiskunnallisissa olosuhteissa. Esim, ne poliitikot tai muuten hallintoa jollain tavalla lähellä olevat vaikkapa pohjois-korean kaltaisessa diktatuurissa, heidän on oltava uskomattoman muuntautumiskykyisiä ja ilmapiiriä ja diktaattorin mielialoja vaistoavia jos meinaavat selvitä hengissä. Stalinin ajan Neuvostoliitossa, suurimmassa hengenvaarassa olivat korkeassa asemassa olevat, eikä suinkaan tavallinen köyhä kansalainen.
Oman mielipiteensä kaikissa tilanteissa pitävät ja ehdottomat ihmiset eivät selviydy hengissä kuin länsimaisessa demokratiassa, niin väärältä kuin se ehkä tuntuukin.