Minulla ei ole omaa identiteettiä, kun olen muiden seurassa

Ap korostaa itseään. Kaikissa viesteissä latelee itsestään ylisanoja. Muita sitten väheksyy.

Kaikki menee täydellisesti ja hän osaa taitavasti kaiken.

Yksi pieni puute vain on. Ei tiedä mitä tämä täydellinen minä on

" Hmm. Jännää, miten yksinkertaisena näet vastaavan tyyppisen "ongelman". Minä koen, että en käyttäydy muuntautuvasti siksi, että teidän tulevani hyväksytyksi. En hae sitä, enkä monesti tilanteissa siinä onnistukaan. Monesti vaan huomaan ajautuvani tilanteeseen, jossa toinen löytää keskusteltavaa kanssani vaikka meillä ei mielestäni ole mitään sanottavaa toisillemme ja jotenkin hämmästyttävästi huomaan saavani arvostusta näiltä ihmisiltä.

Jatkuvasti koen seurassa olevan vapautunut ja juuri sellainen kuin olen, eli oma itseni. Varsinkin ystävien kanssa. Mutta se itseys tai minuus ei ole mielestäni yhtään mikään tai mitään. En tavallaan tiedä olenko silloin(kaan) minä?

Ap"

Väheksyt muita. Nostat itseäsi. Olet oma itsesi... Mutta mitä tämä maailman napa MINÄ on?????

Ap:lla taitaa tosiaan olla päässä vikaa. Filosofisista pohdinnoistsan en olisi huolissaan, mutta harhaiset kuvitelmat siitä, että kaikki palvovat häntä, ovat aika huolestuttavia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan kuin kaverini. Olet kameleontti ja people-pleaser :)

People pleaser XDDDDDD Kyllä on suomen kieli vaikeaa, mutta onneksi upea englanti luonnistuu paremmin :D

Tuota, olen puoliksi usalainen toisen vanhempani kautta, joten en tiedä kaikkia suomenkielen vastineita, etenkin kun tuo kaverinikin on usalainen.

Vai onko tämä palsta vain 100% suomalaisille tarkoitettu ja niille jotka puhuu täydellistä suomea?

Tietenkin olet.

Kade, vai miksi jankutat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan kuin kaverini. Olet kameleontti ja people-pleaser :)

People pleaser XDDDDDD Kyllä on suomen kieli vaikeaa, mutta onneksi upea englanti luonnistuu paremmin :D

Tuota, olen puoliksi usalainen toisen vanhempani kautta, joten en tiedä kaikkia suomenkielen vastineita, etenkin kun tuo kaverinikin on usalainen.

Vai onko tämä palsta vain 100% suomalaisille tarkoitettu ja niille jotka puhuu täydellistä suomea?

Tietenkin olet.

Kade, vai miksi jankutat?

Lapsellinen hätäselitys naurattaa.

PS Ei kateuskorttia nyt ihan kaikkeen mahdolliseen voi heilauttaa

Olen saanut melko ankaran kasvatuksen, kodin arvot olivat kyllä melko liberaalit, mutta kuri tiukkaa ja erityisesti isä hyvin kontrolloiva ja impulsiivinen. Opin toimimaan siten, etten toimillani aiheuttaisi riitoja tai muita hankaluuksia, usein myös toimin muiden perheenjäsenien välisenä sovittelijana ja pyrin lepyttelemään vihaista isää veljen kapinoidessa. Opin päästelemään sopivia valkoisia valheita asioista, joista lapsen / nuoren olisi pitänyt pystyä kertomaan vanhemmilleen, sekä peittelemään mokaamisia ja epäonnistumisia, koska en jaksanut isäni voimakkaita reaktioita. Olen tajunnut tämän vasta aikuisiällä, olin pitkään varma, ettei lapsuudellani voisi olla vaikutusta nykyisiin ongelmiini, sillä eihän mulle ole tapahtunut mitään traumaattista. Monet selviävät paljon kamalammistakin perheoloista, saavat itsensä kasaan ja elämänsä järjestykseen.

Tietenkin monet ovat nuorena vähän hukassa, etsivät itseään ja kokeilevat erilaisia rooleja. Itse en jotenkin päässyt siitä koskaan yli, ehkä mulla ei ollut silloin tilaa ja mahdollisuutta työstää tätä kasvuvaihetta. Porukkaan mukautuminen tapahtuu osittain ihan tiedostamatta, tuntuu jotenkin ettei mulla ole tarpeeksi vahvaa minuutta ollakseni oma itseni, vaan turvallisinta on yrittää sopeutua mahdollisimman hyvin. Mulla ei ole mitään "omaa", mistä pitää kiinni. Olen harmiton, ystävällinen ja ihan pidetty, mutta varmasti myös aika väritön, joskus huomaamaton ja tylsä. Koen itseni usein sosiaalisissa tilanteissa epäaidoksi. Peilaan itseäni liikaa muihin ja toisten vahvat näkemykset, arvot tai mielipiteet saavat minut hätääntyneenä epäilemään omiani.

Nykyään sentään tilanne on vähän lievittynyt, mutta oman itseni kanssa olen edelleen aika hukassa. Olen myös jäänyt vähän sosiaalisten piirien ulkopuolelle. En oikein tunne löytäväni paikkaani mistään. En jaksa olla se myötäilijä ja sopeutuja.

Vierailija kirjoitti:

Ap:lla taitaa tosiaan olla päässä vikaa. Filosofisista pohdinnoistsan en olisi huolissaan, mutta harhaiset kuvitelmat siitä, että kaikki palvovat häntä, ovat aika huolestuttavia.

Tältä ajatukseni varmasti äkkiseltään kuulostavat. En kuitenkaan koe olevani mitenkään parempi kuin muut enkä todellakaan usko, että muut palvovat minua. Jostain syystä kuitenkin, tämä epämääräinen minä selviytyy hyvin monenlaisten ihmisten kanssa, joka on auttanut minua aina elämässä eteenpäin.

Tätä on hyvin hankala selittää niin, että en kuulostaisi ylimieliseltä ja muita väheksyvältä. Kuten aiemmin jo kirjoitin, ihailen muiden minuutta ja enemmänkin tunnen itseni ihan pöhlöksi. En varmasti ole se kaikkein fiksuin ihminen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

" Hmm. Jännää, miten yksinkertaisena näet vastaavan tyyppisen "ongelman". Minä koen, että en käyttäydy muuntautuvasti siksi, että teidän tulevani hyväksytyksi. En hae sitä, enkä monesti tilanteissa siinä onnistukaan. Monesti vaan huomaan ajautuvani tilanteeseen, jossa toinen löytää keskusteltavaa kanssani vaikka meillä ei mielestäni ole mitään sanottavaa toisillemme ja jotenkin hämmästyttävästi huomaan saavani arvostusta näiltä ihmisiltä.

Jatkuvasti koen seurassa olevan vapautunut ja juuri sellainen kuin olen, eli oma itseni. Varsinkin ystävien kanssa. Mutta se itseys tai minuus ei ole mielestäni yhtään mikään tai mitään. En tavallaan tiedä olenko silloin(kaan) minä?

Ap"

Väheksyt muita. Nostat itseäsi. Olet oma itsesi... Mutta mitä tämä maailman napa MINÄ on?????

En oikein ymmärrä. Miksi väheksyn muita em. kirjoituksen perusteella? Itsestäni tässä kirjoitan, koska pohdiskelen minuuttani. Ei se kuitenkaan tee muita vähemmän arvokkaiksi tai minusta maailman napaa.

Voisin yhtä hyvin aloittaa ketjun myös muista ihmisistä, mutta tässä aloituksessa avasin tuntemuksiani siitä, miten itse itseni koen, tai pikemminkin siitä, että en oikein tiedä miten itseni koen.

Paljon mielenkiintoisia vastauksia olen saanut, kiitos niistä. Elämä on mysteeristä.

Ap

Minä olen myös samanlainen kameleontti kuin moni muu tässä ketjussa. Itse pidän suurimpana syynä miellyttämisen haluuni huonoja kokemuksia läheisten ihmisten kanssa. Minulla oli varhaislapsuudesta lähes parikymppiseksi yksi todella vahva persoona parhaana ystävänä, jolle en voinut sanoa kaikkia omia mielipiteitäni tai edes yksinkertaisimpia halujani. Sain vähättelyä tai suuttumista sanomisistani ja teoistani. Kaverini saattoi pitää pitkäänkin mykkäkoulua. Ja koska en ollut suosittu, minulla ei ollut muita yhtä läheisiä kavereita joiden seuraan olisin mennyt. Muistan ala-asteelta moniakin tapauksia, kun olen kaverini kanssa ollut isommassa porukassa tai jonkun kolmannen lapsen seurassa, miten hän sai muut kääntymään minua vastaan ja he "ajoivat" minut pois leikeistään ja seurastaan. Vanhempani eivät ikinä ottaneet kantaa ja pitivät tuommoista normaalina lastenvälisenä kinasteluna. Opin siis olemaan ärsyttämättä ystävääni ja muokkaamaan käytökseni häntä miellyttääkseni. Myöhemminkin olen saanut vahvoja persoonia kavereikseni, joiden luonteen mukaan muokkaan omaa käyttäytymistäni. Tämän takia minusta nykyään pidetään paljon, koska ihmiset pitävät minua kovinkin samanhenkisenä ihmisenä itsensä kanssa. Olen siis persoonaltani jonkinlainen myötäileva sidekick. Joissain tilanteissa esim. työpaikoilla, joissa ilmapiiri on huono tuo myötäily on todella raskasta itselleni ja saatan uupua täysin.

Vierailija kirjoitti:

 Jotenkin vain muuntaudun aina muiden seurassa, en edes mitenkään automaattisesti samanlaiseksi kuin seurani, mutta johonkin sellaiseen moodiin, joka auttaa minua pärjäämään juuri siinä tilanteessa.

 Itseasiassa minusta tuntuu, että tämä outo ominaisuuteni on aina pelastanut minut kaikissa tilanteissa. Olen perustanut perheen, olen saanut töitä, kun olen tullut hyvin juttuun haastattelijoiden kanssa, huumori on aina pelannut kaikkien kanssa 

.

Entä jos joukossa on joku, jota kiusataan / syrjitään. Käytätkö taitoasi pelastaaksesi itsesi, vai auttaaksesi huonommin pärjäävää. 

Vierailija kirjoitti:

Nämä ovat hyviä ominaisuuksia. Myös minä osaan olla ihmisten kanssa ja osaan lukea muita. Osaan muuttaa toimintaani tilanteen vaatimaksi.

Silti koen että minulla on vahva identiteetti.

On hyviä, kunhan ei heitetä heikompia junan alle saadakseen itsensä hyväksytyksi. Ei sillä, että juuri sinä olisit sellainen, sulla on vahva identiteetti. Satun vain tuntemaan lähipiirissä sellaisen ihmisen, ja huomautan että näinkin voi olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa ongelmaa Itselläni. Se ärsyttää, kun koen että alan automaattisesti ja alitajuisesti muuttamaan käytöstäni ja sanomisiani eri ihmisten seurassa. Enkä nyt tarkoita tällä, että olisin tosiaankaan mikään kynnysmatto tai että haluaisin muita miellyttääkseni näin tehdä, minulla on erittäin vahvat mielipiteet, enkä pelkää sanoa sitä mitä haluan.

Jotenkaan en silti tunne itseäni omaksi itsekseni muiden seurassa, poislukien oma perhe. Sosiaalisissa tilanteissa vain menee semmoinen ihme analysointimoodi päälle, että alan automaattisesti käyttäytyä siten, jotta tiedän tulevani hyväksytyksi tai jotain tuollaista.

Hmm. Jännää, miten yksinkertaisena näet vastaavan tyyppisen "ongelman". Minä koen, että en käyttäydy muuntautuvasti siksi, että teidän tulevani hyväksytyksi. En hae sitä, enkä monesti tilanteissa siinä onnistukaan. Monesti vaan huomaan ajautuvani tilanteeseen, jossa toinen löytää keskusteltavaa kanssani vaikka meillä ei mielestäni ole mitään sanottavaa toisillemme ja jotenkin hämmästyttävästi huomaan saavani arvostusta näiltä ihmisiltä.

Jatkuvasti koen seurassa olevan vapautunut ja juuri sellainen kuin olen, eli oma itseni. Varsinkin ystävien kanssa. Mutta se itseys tai minuus ei ole mielestäni yhtään mikään tai mitään. En tavallaan tiedä olenko silloin(kaan) minä?

Ap

No sä ainakin viestejesi perusteella kuulostat aika ylimieliseltä. Vrt. yllä oleva lainaus. Ehkä se on osa sinun todellista "minuutta"? Mun on vaikea nähdä, että kaikki ihmiset tulevat niin upeasti toimeen kanssasi kuin väität, jos puhut heille yhtä alentuvaan sävyyn. Ehkä se on vain sinun omaa kuvitelmaasi...

Vierailija kirjoitti:

Ap ottaa itsensä aivan liian vakavasti

Vähän kuulostaa joo siltä, että tekee itsestään erikoisempaa kuin onkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla Ap, (tai muutkin "identiteettitömät") omissa valinnoissa ja päätöksissä taustalla omat arvot ja ajatukset, vai muuttuvatko ne seuran mukaan?

Vaikea selittää, mutta siis kaikissa omissa valinnoissani vaikuttaa omat aiemmat kokemukseni/ystävien kokemukset, arvoni, lukemani kirjallisuus/tutkimukset, oma päättely, koulutus yms. Siis se oma identiteetti.:)

Huonona esimerkkinä nyt vaikka jonkun villahuovan hankinta. Sen on tehnyt vaikka joku käsityöläinen, josta olen lukenut lehdestä, arvostan henkilön osaamista, kotimaisuus on äärimmäisen tärkeää minulle, materiaali on laadukasta, eli tavallaan kyseessä ei ole vain se tuote vaan oma arvovalintani.

Sellainen samaa mieltä oleva ihminen on tiettyyn pisteeseen asti ihan mukavaa seuraa, mutta pidemmän päälle tällainen alkaa ainakin itseäni ahdistamaan. Ja siis alkaa mietityttämään, että onko tuolla ihmisellä mitään omaa?

Olen ehkä ollut selityksissäni epäselvä, koska olet ymmärtänyt, että jotenkin myötäilisin muita tai olisin heidän kanssaan samaa mieltä. Näin en tee. Olen usein aivan eri mieltä, kuin vastapelurini.

Arvomaailmani ei ole minulle täysin selvä. Voin olla melko sydämetön ja olla välittämättä juuri esimerkiksi kotimaisuudesta tai muusta monelle tärkeästä. Toisaalta ymmärrän tällaisia arvoja erittäin hyvin. En vaan käsitä, miksi arvoja pidetään niin usein itseisarvoina. Miksi arvot eivät voisi vaihdella ajan ja tilanteen mukaan? Jos jossain kotimaisuus on hyvä asia, ja jossain huono, niin miksi kotimaisuudesta pitää tehdä itseisarvo?

Ap

Ööh, anteeks mitäh? Pidätkö kanssakäymisiä muiden ihmisten kanssa jonakin pelinä? Omituinen asenne...

Vierailija kirjoitti:

Sana kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se minuus on harhaa, tai kuin näyteltyjä rooleja. Useimmat ovat muodostaneet roolin tai muutaman (eri tilanteissa käytettäväksi) ihan huomaamattaan elämän varrella, ja nyt kuvittelevat olevansa roolinsa. 

Itselleni tämä valkeni kolmekymppisenä. Tajusin itselläni pari selkeää roolia joita esitin tietyissä tilanteissa. Pääroolini oli "temperamenttinen, tomera, tarmokas nainen joka tekee eikä meinaa". Sellainen suorasukainen mutta reilu justiina. Tämä rooli oli päällä erityisesti töissä, ja esim. pukeutumistyylini kuvasti sitä. Toisaalta tietyissä ihmissuhteissa yksityiselämässä heittäydyin elämän kolhiman marttyyrin valittajarooliin. 

Kauhea oli huomata, että minä en tiedä yhtään kuka tai mikä minä olen roolieni alla. Lopulta huomasin sen mitä buddhalaisuus sanoo minuudesta: en mitään tai ketään. Vain tietoisuus, vain tila, vain oleminen, en keho tai mieli tai mikään persoonan ilmenemismuoto jotka menevät ja tulevat. En myöskään mikään vakaumus tai ajattelutapa, sillä vaikka vaihtaisin poliittisen näkemykseni tai uskontoni, silti yhtenäinen minuus jatkuisi. Se jatkuu myös vaikka alkaisin aivan erilaiseksi ihmiseksi tai muuttaisin kehoni eri näköiseksi. Se minuus on vain puhdas tietoisuus, vailla muotoa.

Kyllä jokaisella ihmisellä on ihan omanlaisensa, joskin kehittyvä, minuus. Sen määrää geenit, ympäristö ja kokemushistoria, ainakin.

Geneettisesti ohjelmoidut temperamenttipiirteet asettavat viitekehyksen, jonka sisällä voi tapahtua muuntelua käyttäytymisessä – kukaan ei voi ainakaan pitkäaikaisesti omaksua ihan minkälaista käyttäytymistä tahansa. Jokaisella on tavallaan se oma repertuaari, jonka puitteissa vaihtelua voi tapahtua. Joillain tapahtuu vaihtelua enemmän, joillain vähemmän.

Kenelläkään toisella (paitsi käytännössä identtisillä kaksosilla keskenään) ei ole samanlaista geeniyhdistelmää. Se rajaa jo hyvin paljon, antaa muotoa jokaisen minuudelle, lähtien temperamenttipiirteiden lisäksi esim. ulkonäöstä.

Kenelläkään toisella ei myöskään ole samanlaista kokemushistoriaa, tavallaan elämänpolkua. Kokemushistoria muotoutuu sellaiseksi kuin muotoutuu. Ihminen voi siihen aavistuksen vaikuttaa itse, mutta ei kukaan pysty hallitsemaan sitä, mitä havaitsee, miten kokee havaitsemansa ja miten esim. muut ihmiset, joiden kanssa vuorovaikuttaa, vaikuttavat häneen.

En usko buddhalaiseen ihmiskuvaan metafyysisellä tasolla, mutta se onkin enemmän uskon asia. Psykologisesti buddhalainen ihmiskuva ei yksiselitteisesti pidä paikkaansa, ja tämä on osoitettu tutkimuksin.

Jokainen ihminen on ainutlaatuinen yksilö ja persoona, ja sen puitteissa tapahtuu kehitystä ja vaihtelua.

Materialistinen maailman- ja tieteenkuvasi on aikaan sidottua, ihmisten sopimuksia. Sinä kiellät universaalit totuudet ja laitat ihmisten sopimukset niiden edelle. Ikävintä kaltaisissasi on se, että materialistinen tieteenkuva on teille kuin uskonto ja olette sokea millekään muulle. Universumi on mysteeri, miljardeja vuosia vanha, materialistinen tiede vain satoja vuosia vanhoa ja uskot siihen kuin Jumalan sanaan.

Mitkä totuudet tässä tarkalleen ottaen on kielletty? Kyllä, universumi on käsittämättömän vanha, mutta se ei tarkoita että siinä olisi jotain yliluonnollista. On vain fyysinen todellisuus ja sitten on ihmisen päässä tapahtuvat asiat, joista saa halutessaan veistettyä mitä haluaa.

AP:lla jokin persoonallisuushäiriö. Mikäköhän voisi olla?

Kuka oikeasti tietää kuka itse on, niin paljon muuttuvia tekijöitä elämässä, jos et muutu tilanteiden mukaan olet muiden mielestä asennevammainen. Yhteiskunta jopa vaatii muuttumaan tai muuttamaan itseään.

Psykopatia. (Älä säikähdä termiä, ihmisillä on täysin väärä käsitys psykopaateista. Kannattaa ottaa aiheesta selvää, erityisesti muiden psykopaattien kertomukset ovat mielenkiintoisia ja silmiä avaavia.)

Olen itsekin vasta tajunnut tämän, se mullisti koko maailmani. Yhtäkkiä tajusin miksi olen niin erilainen kuin muut, en kykene samaistumaan heihin koska en koe tunteita samallalailla kuten he. Minua kummastuttaa tietyt ihmisten tunteelliset reaktiot. Lapsesta lähtien olen ollut villi ja impulsiivinen. Huomasin kuitenkin nopeasti millaista käytöstä muut eivät siedä, ja mukauduin. Halusin vain tulla hyväksytyksi. 

 Olen periaatteessa kuin tyhjä kuori joka peilaa toista ihmistä. Saan ihmisen kuin ihmisen pitämään minusta ja tuntemaan heidän olonsa mukavaksi. Periaatteessa ns. hyväntahtoista manipulaatiota. Kukaan ei ikinä uskoisi että olen psykopaatti, varmaan nauraisivat päin naamaa jos kertoisin. 

Tulee mieleen leffa Morsian karkuteillä.

Vanha ketju, mutta: INFJ?