Minkä tason introvertti olet? Kuvaile!

Jäinkö nyt yksin tämän asiani kanssa?

Ap

Asun parhaan ystäväni kanssa samalla kadulla, 5 minuutin kävelymatka vain välissämme. Näemme kaksi kertaa vuodessa keskimäärin :D ja molemmat ovat tyytyväisiä. Viestitellään vähän useammin toki, muttei edes joka kuukausi. Ollaan tosi introvertteja molemmat.

Kaikki av-mammat ovat erityisherkkiä introverttejä. Kaikki työpaikalla ovat sitten ekstroverttejä. Eli normaaleja ihmisiä.

No kaverisi eivät ainakaan ole introverttejä, ilmeisesti se on taas joku trendi-villitys, että "haluttais olla introverttejä kun se on nyt niin hot ja in" -mutta kun ei olla koska: peli-iltamat, saunaillat, kokoontumiset.. Ei oikeasti introvertti näihin lähde, jos vain suinkin voi ne välttää. Itse olen introvertti ja tuollainen peli-iltama, on hyvä esimerkki ekstroverttien teennäisestä toiminnasta sosialiseerata. Heille se on hauskaa ajankulua, minulle se edustaa täysin tyhjänpäiväistä henkisesti raskasta diipadaapa-toimintaa josta en välitä tuon taivaallista. Mitä kerrot itsestäsi, niin näen paljon samoja piirteitä itsessäni. Kannattaa kertoa puolisolle introverttipiirteistä niin hän ymmärtää paremmin, jos ymmärtää.. elämmehän ekstroverttien maailmassa. Turhaan sä terapeutilla käyt. Meitä nyt vaan on erilaisia ihmisiä, toiset on intrompia kuin toiset ja that's it. Turha yrittää tehdä siitä mitenkään ongelmaa tai erikoistilannetta. Terapeutti tietenkin tykkää kun se saa palkkansa. Ei muuta kuin tsemppiä!

No minä voi kertoa itsestäni. Viihdyn yksin ja minulla on paljon omia juttujani, mutta on kiva nähdä aina kavereita. Nään heitä lähes päivittäin, mutta alan heti ahdistua jos on jotkut suuremmat juhlat tai ja en pääsekään kotiin livistämään heti jos siltä tuntuu. Eniten vihaan yökerhoja ja baareja.

Vierailija kirjoitti:

Asun parhaan ystäväni kanssa samalla kadulla, 5 minuutin kävelymatka vain välissämme. Näemme kaksi kertaa vuodessa keskimäärin :D ja molemmat ovat tyytyväisiä. Viestitellään vähän useammin toki, muttei edes joka kuukausi. Ollaan tosi introvertteja molemmat.

Kuullostaa minun ystävyysuhteiltani. :D Useamman ystävän kanssa nähdään se pari kertaa vuodessa. Ja viestitellään ehkä kerran kolmessa kuussa. Jos sitäkään. Olen ollut useammat vuodet (kymmenet jo?) heidän kanssaan kavereita, joten hyvin on meillä toiminut ja heti saa jutut luistamaan kun nähdään.

Yksi asuu ihan lähelläni, joten hänen kanssaan saatetaan nähdä kerran kahdessa kuussa, joka tuntuu jo paljolta. :D

Ap

Toiset ihmiset vaan tarvii enemmän palautumisaikaa kuin toiset. Se varmaan johtuu siitä, että helposti väsyvä on jatkuvasti tarkkaavainen ja havainnoi paljon sellaisia asioita, mitä vähemmän herkkä ei havaitse. Sitten, jos on vielä hyvä muisti, asiat jäävät helposti kummittelemaan mieleen. Tällöin aivot pitää tavallaan nollata lepäämällä.

No aika voimakkaasti introvertti. Mulla ei ole ystäviä, enkä sellaisia kaipaa, viihdyn erittäin hyvin yksin. Kuorimitun ja uuvun aivan hirveästi ihmisten seurasta, enkä koskaan jaksaisi tavata ketään, sukulaisia tms. Työelämässä pärjään jotenkuten, koska työskentelen yksin ja/tai yhden ihmisen kanssa kerraallaan suurimman osan työajasta.

Elän  avoliitossa, mutta välillä tukahdun kuoliaaksi, kun en saa olla riittävästi yksin. Loma-ajat on aina yhtä helvettiä, kun on oltava vielä normaalia enemmän toisen seurassa. Olen ajoittain harkinnut muuttavani omaan asuntoon. Silloin, kun vielä seurustelimme ja kummallakin oli omat asunnot, olin paljon onnellisempi. Silloin pystyin säätelemään sitä, kuinka pajon jaksan puolisoni seuraa. Toinen vaihtoehto on hankkia joskus tulevaisuudessa niin iso asunto, että saan vetäytyä omiin oloihini, jopa aivan omaan kerrokseeni, aina tarpeen vaatiessa, vaikka ei se nyt sama ole kuin olla aivan yksin...

Lapsista pidän ja olen niitä aina halunnut, mutta viime vuosina olen paremmin tiedostanut tämän voimakkaan tarpeeni olla yksin (ja hiljaisuudessa), joten järki-ihmisenä taidan jättää lapset hankkimatta. Voimakkaasti introvertille ihmiselle äitiyden läsnäolovaatimukset ym.  olisivat takuulla todella tuskallista. 

Olen introvertti. Jaksan kyllä ystävieni (muutama) ja aviomieheni seuraa, mutta kaikki muu on liikaa. Ystävien kanssa on niin samalla aaltopituudella eikä heille tarvitse esittää mitään (sosiaalista...). Tällöin ei kuormitukaan. Samoin hiljaiset hetketkin ovat ihan ok eikä se häiritse kumpaakaan osapuolta.

Miehestä taas saa silloin tällöin extravapaata, kun työvuorot menevät ristiin.

Lähden kyllä silloin tällöin illanviettoihin ynnä muihin kissanristiäisiin. Onneksi niitä on todella harvoin. Jos yksi viikonloppu "ollaan menossa" niin seuraava on pakko olla "koti-iltaviikonloppu".

Vierailija kirjoitti:

Kaikki av-mammat ovat erityisherkkiä introverttejä. Kaikki työpaikalla ovat sitten ekstroverttejä. Eli normaaleja ihmisiä.

No niinpä niin. Huoh.

Niinkuin tuossa sanoin niin sosiaalisissa tilanteissa saatan antaa itsestäni kuvan ekstroverttinä. Osallistun keskusteluihin tuntemattomienkin kanssa, heitän läppää, kerron omia ajatuksiani tms. Ja viihdyn niin, se on minulle luontainen tapa olla läsnä. Sosiaalisissa tilanteissa en vetäydy ujosti nurkkaan ja kyhjötä siellä, vaikka aluksi saatankin lämmetä hitaasti. Eli päällepäin ei välttämättä arvaisi miten paljon väsyn nuissa tilanteissa. Kuitenkin silloin kun olen kavereiden kanssa, niin viihdyn ja olen läsnä. Vaikka aloitustekstistä voisi päätellä että olen jotenkin flegmaattinen tai poissaoleva.

Töissä teetettiin kaikista asiantuntijalla analyysit, ja moni yllättyi kun kerroin että olen introvertti. Eli ei se aina näy päälle.

Ap

Aloittajan teksti oli kuin omalta näppikseltäni. Joskus tullut jonkun kanssa puheeksi introverttiys tai facebookissa kommenttien perusteella joku sellaiseksi itsensä luokitellut, mutta todellisuudessa näillä tyypeillä on koko ajan jotain menoa ja meininkiä ja sosiaalisia tapahtumia arkisin ja viikonloppuisin. Ymmärtävätkö he edes mitä introvertti tarkoittaa? Yleensä introvertti tulkitaan ujoksi ja hiljaiseksi ihmiseksi, eikä ymmärretä että se ei ole sitä, vaan että sosiaaliset tilanteet vievät voimat.

Luulevatko ihmiset että ovat introvertteja kun joskus tulee oman ajan tarve ja se on kuitattu jollain puolen tunnin kävelylenkillä?

Itse ajattelen olevani myös siellä introverttiyden ääripäässä. Töissä joudun pakosta olemaan joskus ruokatunnin ihmisten seurassa, tosin aina kun mahdollisuus, syön eväät töissä omassa huoneessa ja se on parasta! Joku tätä aina ihmettelee että mikäs tauko se sellainen on jos koneen ääressä ollaan. Se että saan yksin selailla nettiä rauhassa sen puoli tuntia on paljon palauttavampi tauko kun kuunnella kälätystä yhteisessä taukohuoneessa.  Kehityskeskusteluissa olen kyllä esimieheltä kuullut että olen kaikkien mielestä mukava työkaveri ja kanssani on helppo tulla toimeen. Aika hyvin siis tietynlainen "näytteleminen" ja tsemppaaminen sosiaalisissa tilanteissa onnistuu. Joskus joku työkaveri on ehdottanut vapaa-ajan tapaamisia, mutta näihin olen keksinyt aina jonkin tekosyyn koska en todellakaan halua lisää kavereita tai menoja. Työpäivän jälkeen se pienikin määrä sosiaalista kanssakäymistä vaatii loppupäivän palautumiseen.

Asun miehen kanssa, hän on myös paras kaverini ja hänen kanssaan pystyn olemaan kuormittumatta. Meillä on myös molemmilla omat huoneet joissa saa olla rauhassa. Pitkät yhdessäoloajat ovat toki rasittavia ja oman ajan tarve tulee todella suureksi, esim. jos on lomat samaan aikaan ja mies on myös paljon kotona. Olemme jo vuosia ottaneet lomat täysin eri aikaan, kumpikin saa siten hyvin omaa aikaa silloin kun toinen on töissä päivän ajan. Täytyy myöntää että kaikista mieluiten haluaisin asua yksin vaikka tästä suhteesta en ole valmis luopumaan.

Minulla on oikeastaan vain yksi kaveri, jonka kanssa joskus vietän aikaa. Asumme aika lähekkäin (n. 2km väliä) ja tämä kaverini on sellainen että laittaa usein viestiä "olen nyt tässä lähellä, lähdetkö mukaan" tai "ollaan vartin päästä lähdössä sinne ja sinne, tuutko mukaan". Nämä on tosi ahdistavia tilanteita, näin pienellä varoitusajalla en todellakaan ole valmis yhtään mihinkään ja usein keksin jonkun tekosyyn ettei tarvitsisi lähteä. Tiedän kyllä että pitäisi vain suoraan sanoa omat tuntemukset näihin äkkilähtöihin ja siihen suuntaan olen viime aikoina mennytkin, sanonut suoraan etten jaksa nyt.

Lisäksi hänellä on pieniä lapsia, en jaksa sitä lapsiperhehulinaa ja ääniä ollenkaan.

Koen kuitenkin, että silloin tällöin kaveria on nähtävä jotta edes jonkinlainen yhteys säilyy, mutta koitan pitää tapaamiset n. kerran 1-2 kuussa, usein menee monta kuukauttakin ettei nähdä, ja olen tästä vain tyytyväinen. Puhelimeni saattaa olla viikkoja soimatta, tämä on vain positiivista.

Tykkään hoitaa kaiken asioinnin sähköpostilla ja facebookissa viestitellä joskus muiden tuttavien kanssa ja ajatustasolla vanhojen kavereiden näkeminen olisi kyllä mukavaa, mutta tiedän että sitten ahdistaa kun se hetki tulisi että pitäisi lähteä johonkin tapaamiseen.

Kaverini on kyllä ihan mukava, ja sopivan lyhyinä (n. muutaman tunnin kestoisina max.) tapaamisina minulla on kyllä ihan hauskaa hänen seurassaan, mutta niiden kaikkien kivoimpien ja arvokkaimpienkin hetkien jälkeen olen aivan poikki ja tarvitsen monta päivää yksinoloa sen jälkeen.

jatkuu..

jatko edellisestä...

Kaikista sosiaalisista menoista haluan saada tiedon ennakkoon jo mieluiten viikkoa ennen. Parin päivän varoitusaikakin on jo aika ahdistavaa.

Työpaikalla pystyn tsemppaamaan ne harvat palaverit ja muut tapahtumat, ja pystyn jopa olemaan ihan "normaali" ja rento, kykenen jopa tavalliseen small talkiin mutta tämän jälkeen aivot ovat aivan liian kuormittuneet ja loppupäivä takkuaa.  Muita sosiaalisia tilanteita ei ole paitsi sukulaisten tapaaminen. Omia vanhempia tapaan muutaman kerran vuodessa, heidän seura ei niin väsytä mutta tähänkin riittää max. 8 tuntia ja sitten on päästävä kotiin. Miehen sukulaiset ovatkin sitten eri juttu. He asuvat kaukana, joten kyläilyyn menee koko päivä automatkoineen. Siellä onkin monta ihmistä samaan aikaan koolla ja  tuntuu kuin pitäisi koko ajan pinnistellä jotta jaksaisi ottaa osaa keskusteluun ja vaikuttaa kiinnostuneelta asioista, vaikka oikeasti haluaisi vain olla kotona lukemassa kirjaa. Näiden kyläilyjen jälkeen tuntuu etten pysty edes muodostamaan selkeitä lauseita koska olen niin poikki. Toipumiseen menee helposti viikko. Onneksi vierailuja on vain kerran vuodessa, siitäkin joskus luistan tekosyyllä, tosin aina ei voi, muuten ihmetellään.

Kesälomat on ihanaa aikaa, saa olla monta viikkoa putkeen yksin kotona, eikä mitään suunnitelmia. Pää hajoaisi jos olisi joka päivälle jotain menoa. Saan aikani hyvin kulumaan omassa seurassa, katsellen sarjoja ja elokuvia, lukemalla, koneen äärellä ja kotona on yksin mukava siivoilla ja järjestellä tavaroita kaikessa rauhassa. Tällainen olen ollut jo ihan lapsesta saakka.

Niin työpäivän jälkeen en voi kuvitella tekeväni mitään muuta kuin lepääväni. Viikonloppuisinkin olen mielelläni omissa oloissani.

Kun olen kavereideni kanssa, seuraavana päivänä haluan olla rauhassa, muuten väsyn :D

toinen introvertti kirjoitti:

No kaverisi eivät ainakaan ole introverttejä, ilmeisesti se on taas joku trendi-villitys, että "haluttais olla introverttejä kun se on nyt niin hot ja in" -mutta kun ei olla koska: peli-iltamat, saunaillat, kokoontumiset.. Ei oikeasti introvertti näihin lähde, jos vain suinkin voi ne välttää. Itse olen introvertti ja tuollainen peli-iltama, on hyvä esimerkki ekstroverttien teennäisestä toiminnasta sosialiseerata. Heille se on hauskaa ajankulua, minulle se edustaa täysin tyhjänpäiväistä henkisesti raskasta diipadaapa-toimintaa josta en välitä tuon taivaallista. Mitä kerrot itsestäsi, niin näen paljon samoja piirteitä itsessäni. Kannattaa kertoa puolisolle introverttipiirteistä niin hän ymmärtää paremmin, jos ymmärtää.. elämmehän ekstroverttien maailmassa. Turhaan sä terapeutilla käyt. Meitä nyt vaan on erilaisia ihmisiä, toiset on intrompia kuin toiset ja that's it. Turha yrittää tehdä siitä mitenkään ongelmaa tai erikoistilannetta. Terapeutti tietenkin tykkää kun se saa palkkansa. Ei muuta kuin tsemppiä!

Yllätyin kun tämä ystäväni kertoi että kokee itsensä introvertiksi, ja kuitenkin on aina joka viikonloppu jotain menoa ja isolla porukalla. Olen saanut kutsuja niihin ja silmääkään räpäyttämättä kieltäytynyt, kun näen ne ihan painajaisena. Puolisolle olen kertonut, ja aina välillä ymmärtää. Ei kuitenkaan osaa samaistua niihin ihan hirveimpiin väsymisiin, kun keho surisee jännitystä, ja väsymyksessä jokainen äännähdys kertautuu ja iskee tärykalvoihin voimalla. Terapiassa en käy introverttiyden takia, vaan trauman. Joten käyn ihan aiheesta. :) Siellä vaan pohdittiin miten paljon trauma on muokannut minua, ja olisinko tämän tason introvertti, jos traumaa ei olisi. Ja olenko myös erityisherkkä. Terapian myötä tämä väsymystaipumukseni vaan lisääntyy ja jaksan vähemmän, mutta se kuulemma kuuluu asiaan näin aluksi.

Ap

Mä olen ääri-introvertti. En ole koskaan lapsuuden jälkeen halunnut ystäviä enkä kavereita. Seurustelua kokeilin pari kertaa nuorena, totesin että se on liikaa sosiaalisuutta, uuvuttavaa, vaikka olisi kuinka mukava mies, joten päädyin jo 25-vuotiaana siihen etten koskaan halua myöskään parisuhdetta (enkä lapsia). Työtäni teen pääosin etänä yksin kotona (koodausta). 

En ole koskaan aikuisena pitänyt itseäni mitenkään vääränlaisena ihmisenä. Ainahan on ollut "korpierakoita" ja muita yksin viihtyviä. Lapsena toki kun koulu ja opinnot pakotti sosiaalisuuteen välillä tuli surtua sitä miksi en voi olla kuten muut. Mutta nykyään pidän ominaisuuttani neutraalina tai jopa vahvuutena. Ainakin se on olennainen osa minua josta en haluaisi eroon.

Vierailija kirjoitti:

No minä voi kertoa itsestäni. Viihdyn yksin ja minulla on paljon omia juttujani, mutta on kiva nähdä aina kavereita. Nään heitä lähes päivittäin, mutta alan heti ahdistua jos on jotkut suuremmat juhlat tai ja en pääsekään kotiin livistämään heti jos siltä tuntuu. Eniten vihaan yökerhoja ja baareja.

Suuret juhlat on ihan kamalia. Olkootkin paikalla tuttuja ihmisiä, mutta silti. Siinä on vaan liikaa ihmisiä ketä huomioida ja hälinää. Varsinkin jos juhlat on sellaiset että välillä ei kehtaa vetäytyä omiin oloihinsa ja kestävät pitkään niin yh. Oman suvun juhlissa saatan toikkaroida hetkeksi pihalle hengähtämään, mutta miehen suvun juhlissa on niin paljon tuntemattomia, että olen koko ajan iskuvalmiudessa että antaisin itsestäni täysjärkisen ja läsänolevan kuvan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Toiset ihmiset vaan tarvii enemmän palautumisaikaa kuin toiset. Se varmaan johtuu siitä, että helposti väsyvä on jatkuvasti tarkkaavainen ja havainnoi paljon sellaisia asioita, mitä vähemmän herkkä ei havaitse. Sitten, jos on vielä hyvä muisti, asiat jäävät helposti kummittelemaan mieleen. Tällöin aivot pitää tavallaan nollata lepäämällä.

Nämä. Ja itsellä traumataustan takia miellyttämisenhalu on kova, joten olen sosiaalisissa tilanteissa läsnä täysillä, ja kommentoin ja juttelen. Käytän kaiken energiani siihen hetkeen, ja väsyn sitten myöhemmin. Sitten myöhemmin analysoin että sanoinko jotain tyhmää, ja huomioinko kaikki oikein. Tämä on ihan automaattista, enkä voi sille mitään. Ja se käy ihan kaikkien seurassa, oli sitten tuntemattomampi tai läheisempi henkilö kyseessä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

No aika voimakkaasti introvertti. Mulla ei ole ystäviä, enkä sellaisia kaipaa, viihdyn erittäin hyvin yksin. Kuorimitun ja uuvun aivan hirveästi ihmisten seurasta, enkä koskaan jaksaisi tavata ketään, sukulaisia tms. Työelämässä pärjään jotenkuten, koska työskentelen yksin ja/tai yhden ihmisen kanssa kerraallaan suurimman osan työajasta.

Elän  avoliitossa, mutta välillä tukahdun kuoliaaksi, kun en saa olla riittävästi yksin. Loma-ajat on aina yhtä helvettiä, kun on oltava vielä normaalia enemmän toisen seurassa. Olen ajoittain harkinnut muuttavani omaan asuntoon. Silloin, kun vielä seurustelimme ja kummallakin oli omat asunnot, olin paljon onnellisempi. Silloin pystyin säätelemään sitä, kuinka pajon jaksan puolisoni seuraa. Toinen vaihtoehto on hankkia joskus tulevaisuudessa niin iso asunto, että saan vetäytyä omiin oloihini, jopa aivan omaan kerrokseeni, aina tarpeen vaatiessa, vaikka ei se nyt sama ole kuin olla aivan yksin...

Lapsista pidän ja olen niitä aina halunnut, mutta viime vuosina olen paremmin tiedostanut tämän voimakkaan tarpeeni olla yksin (ja hiljaisuudessa), joten järki-ihmisenä taidan jättää lapset hankkimatta. Voimakkaasti introvertille ihmiselle äitiyden läsnäolovaatimukset ym.  olisivat takuulla todella tuskallista. 

Loma-ajat on kyllä mielettömän uuvuttavia. Minullakin mies tahtoisi olla vieressä koko ajan, ja itse tarvitsen niitä omia hetkiä kun voi vaan olla ja tehdä omaan rytmiin jotain. Ja hiljaisuutta! Meillä on onneksi yksi huone jonne voin eristäytyä tarvittaessa, mutta ei se tosiaan ole sama asia kuin olla ihan yksin. Sitä on kuitenkin hieman varpaillaan, että milloin se toinen mölyää tuolta jotain ja se pitää huomioida. Kuullostaa niinkuin en välittäisi puolisostani, mutta oikeasti välitän. Tarvitsen vain omat hetkeni tai muuten halkean.

Laspiasiaa olen minäkin miettinyt ja lykännyt tämän introverttiuden takia. Välillä harjoittelen sukulaisten lapsilla, otan yökylään, mutta olen ihan loppu sen jälkeen. Jos lapsia joskus hankin, niin tasan yhden. Tiedän että introvertitkin voi hankkia lapsia, mutta jotain vippaskonsteja täytyy silloin olla hihassa että selviää.

Ap

Käsittelen kaikki asiat ensin pääni sisällä, sitten muiden kanssa jos sille on tarvetta. Usein ei ole. Minulla on runsas mielikuvitusmaailma (olen 35) ja voin istua omissa ajatuksissani ikkunasta tuijotellen Helsingistä Utsjoelle saakka bussissa. Jatkuva kanssakäyminen tuntuu näännyttävältä. Jatkuva mieheni ja lapseni seura näännyttää. Kaipaan hiljaisuutta ja omaa rauhaa. En koskaan yksin ollessa pidä tv:tä tai radiota päällä. Minulla on harvoja ystäviä. Olen koko ikäni keksinyt valkoisia valheita, kun en ole jaksanut nähdä kavereita niin usein kuin he haluaisivat nähdä minua. Olen matkustanut paljon yksin, mikä on ihan parasta elämässä.

Toisaalta, en ole pätkääkään ujo. Pystyn helposti small talkiin ja olen supliikki. Minun on helppo kaverustua. Välillä kaipaan ystävien seuraa ja yleensä nautin illanvietoista ja saan niistä voimaa. Pahin on ehkä suuret kemut esim työkavereiden kanssa, jossa pitäisi puolituttujen kanssa verkostoitua, sellaista inhoan.

Olen ehdottomasti introvertti. Se, että minussa on sosiaalinen puoli ja olen sosiaalisesti taitava ei sulje pois voimakasta sisäänpäinkääntyneisyyttäni.