Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minkä tason introvertti olet? Kuvaile!
10.08.2017 |
Tuli mieleen kun juttelin ystävieni kanssa. Hekin mieltävät itsensä introverteiksi, mutta viihtyvät paljon kavereidensa kanssa, on peli-iltaa, saunailtaa ja ties mitä kokoontumisia useasti isolla porukalla. Toinen kuvaili että saattaa olla jopa ambivertti(?), viihtyy paljon omissa oloissaan, mutta kun on kavereiden kanssa, saa siitä voimaa.
Minusta tuntuu että olen joku super-introvertti, ja tunnen oloni jotenkin ihan vääränlaiseksi ja vialliseksi. Väsyn ihan kaikista ihmissuhteista. Läheisten kanssa vähemmän, mutta silti väsyn. Jos olen outojen kanssa, olen jatkuvassa jännitystilassa ja pitää tsempata koko ajan että aivot suoltaisivat jotain järkevää. Päällepäin tätä ei moni huomaa, ja minua on kuvailtu sosiaalisesti ihan ok:ksi, rennoksi ja helposti lähestyttäväksi. Kotona jännittynyt olo jatkuu, ja en pysty keskittymään mihinkään ja lopulta väsähdän loppupäiväksi. Kavereiden kanssa kestän paremmin, mutta silloinkin on samanlaiset oireet enkä saa loppupäivästä enää mitään aikaiseksi.
Lisäksi moni ihminen haluaa ystävystyä kanssani, ja se taas on itselleni ihan painajainen kun en missään nimessä halua enempää ystäviä. Tuntuu että laiminlyön edellisiäkin. Eli sosiaalisissa tilanteissa saatan vaikuttaa jopa ekstrovertilta, kun ihmiset sitten herkästi tahtovat tehdä lähemmin tuttavuutta.
Puolison kanssa selviän paremmin, mutta jos on ollut rankka päivä, tai olen ollut pidemmän aikaa puolison kanssa, tarvitsen omaa rauhaa tai muuten alan väsyä ja tiuskia. Silloin tuntuu että jokainen äännähdys, liike ja tuhahdus kulkee jonkin megafonin läpi ja väsyttää entisestään. Silloin inhottaa jos telkkari pauhaa. Mietin että voisinko jopa olla erityisherkkä, mutta kaikki kohdat ei päde minuun. Tuntuu vaan että olen joku friikki, joka ei löydä omaa lokeroaan ja samaistumispintaa. :( Lisäksi ollaan terapeutin kanssa mietitty että traumatausta voisi vaikuttaa asiaan, mutta se on vasta työstön alla eikä ratkaisua löydy sieltäkään.
Kertokaa teidän kokemuksia. Millaisia introverttejä olette?
Kommentit (64)
Täällä yksi perheellinen introvertti. Olen vasta muutama vuosi sitten ns. hyväksynyt olevani introvertti, siihen asti pidin itseäni vääränlaisena. Voin paljon paremmin nyt, kun ymmärrän omat tarpeeni ja annan itseni olla juuri sellainen kuin olen.
Opettelin aikoinaan käyttäytymään kuin ekstrovertti, mistä johtuen monet eivät uskoisi minua introvertiksi. Voin nähdä ystäviäni kahden kesken vaikkapa kerran tai kaksi kuussa, se riittää mainiosti Ystävänikin taitavat olla introvertteja, ekstrovertit ovat pudonneet vuosien aikana kelkasta. Yhden tällaisen ystävän kanssa ystävyys kaatui siihen, että hän sopi tapaamisemme aina niin, että näimme kokonaisen porukan kesken. Nämä muut olivat usein minulle täysin tuntemattomia ihmisiä, joten olin tapaamisien jälkeen täysin puhki ja tuntui, etten saanut ystävyydestämme mitään irti.
Työelämästä: väsyn kaikesta vieraiden ihmisten kanssa kanssakäymisestä niin, että tarvitsisin normaalin työpäivän jälkeen ns. "lepopäivän". Onneksi teen nykyään yksin kotona töitä, normaalissa työelämässä kuluisin puhki.
Kestän perheenjäsenteni seuraa huomattavasti paremmin. Meillä on vielä kolme pientä lasta.. vaikka viikonloput tuntuvat joskus pitkiltä ja vain odotan, että saan olla edes tunnin tai kaksi yksin kotona, olen iloinen, että tein lapsia. Harmittelisin ehkä kuitenkin enemmän sitä, että jätin lapset tekemättä - tämä siis teille, jotka mietitte, onko teistä perheellisiksi. Vaikka he vievät voimaa, saan heistä niin paljon takaisin. Mutta vaikea sanoa, mitä mieltä olisin ollut lasten teosta jos olisin ennen heidän saamistaan ymmärtänyt itseäni paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taidan olla ambivertti. Viihdyn kyllä ihmisten kanssa (pienellä porukalla ja max pari tuntia kerrallaan), mutta rakastan yksin olemistakin ja en kaipaa kavereiden seuraa kuin kerran parissa kuukaudessa, viestittely on näppärämpää. Enkä kaipaa kavereitakaan paria enempää, vaikka tutustunkin helposti ihmisiin. Rakastan tietokoneella yksin näpräämistä/pelaamista ja hankin siitä ammatinkin itselleni. Ihmisten seura uuvuttaa.
Vierailija kirjoitti:
jatko edellisestä...
Kaikista sosiaalisista menoista haluan saada tiedon ennakkoon jo mieluiten viikkoa ennen. Parin päivän varoitusaikakin on jo aika ahdistavaa.
Työpaikalla pystyn tsemppaamaan ne harvat palaverit ja muut tapahtumat, ja pystyn jopa olemaan ihan "normaali" ja rento, kykenen jopa tavalliseen small talkiin mutta tämän jälkeen aivot ovat aivan liian kuormittuneet ja loppupäivä takkuaa. Muita sosiaalisia tilanteita ei ole paitsi sukulaisten tapaaminen. Omia vanhempia tapaan muutaman kerran vuodessa, heidän seura ei niin väsytä mutta tähänkin riittää max. 8 tuntia ja sitten on päästävä kotiin. Miehen sukulaiset ovatkin sitten eri juttu. He asuvat kaukana, joten kyläilyyn menee koko päivä automatkoineen. Siellä onkin monta ihmistä samaan aikaan koolla ja tuntuu kuin pitäisi koko ajan pinnistellä jotta jaksaisi ottaa osaa keskusteluun ja vaikuttaa kiinnostuneelta asioista, vaikka oikeasti haluaisi vain olla kotona lukemassa kirjaa. Näiden kyläilyjen jälkeen tuntuu etten pysty edes muodostamaan selkeitä lauseita koska olen niin poikki. Toipumiseen menee helposti viikko. Onneksi vierailuja on vain kerran vuodessa, siitäkin joskus luistan tekosyyllä, tosin aina ei voi, muuten ihmetellään.
Kesälomat on ihanaa aikaa, saa olla monta viikkoa putkeen yksin kotona, eikä mitään suunnitelmia. Pää hajoaisi jos olisi joka päivälle jotain menoa. Saan aikani hyvin kulumaan omassa seurassa, katsellen sarjoja ja elokuvia, lukemalla, koneen äärellä ja kotona on yksin mukava siivoilla ja järjestellä tavaroita kaikessa rauhassa. Tällainen olen ollut jo ihan lapsesta saakka.
Kuullostaa ihan minulta! Ja tosiaan, introvertti ei tarkoita ujoa ja hiljaista. Olin sellainen kyllä lapsena tuntemattomien seurassa. Siinä kasvaessa opettelin sosiaalisia taitoja, kun hoksasin niiden tärkeyden. Sen takia olen nuissa kahvihuonekeskusteilussakin ollut mukana, vaikka aina ei millään jaksaisi ja jälkeenpäin olen ihan loppu. Lisäksi meillä on sellainen työkulttuuri että joku tulee heti kyselemään jos ei ole kahvilla muiden kanssa. Työpäivän jälkeen olenkin sitten ihan poikki, varsinkin jos on ollut jotain kokouksia tai muuta. Olen myös aina ollut sellainen, että koskaan ei ole tylsää, ihan lapsenakin. Aina on keksinyt tekemistä, ja sellaista jota tekee yksin. Olen onnellisimmillani ja rennoimmillani silloin kun voin touhuilla yksin keskittyneesti ilman häiriöitä. Töissä on ihan kamalaa kun keskeytyksiä tulee usein, ja aivot pitää aina uudelleen ohjelmoida siihen hommaan. Kotonakin olisi ihanaa miehen kanssa olla vaan hiljaa samassa tilassa, niin että molemmat keskittyy omaan juttuunsa. Mutta ei siinä voi mitää keskittynyttä tehdä, kun mies aina jossain vaiheessa kaipaa huomiota ja alkaa puhumaan ja vänkäämään lähelle.
Ap
En juuri halua viettää ihmisten kanssa aikaa, joudun töissä tekemään sitä ihan riittävästi. Ihmiset tuntuu syövän multa energiaa ja vastapainoksi tarvitsen yksinoloa. Onneksi on etäpäivämahdollisuus silloin tällöin. Inhoan soittamista, inhoan tuntemattomille puhumista, tykkään vaan olla itsekseni.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen ääri-introvertti. En ole koskaan lapsuuden jälkeen halunnut ystäviä enkä kavereita. Seurustelua kokeilin pari kertaa nuorena, totesin että se on liikaa sosiaalisuutta, uuvuttavaa, vaikka olisi kuinka mukava mies, joten päädyin jo 25-vuotiaana siihen etten koskaan halua myöskään parisuhdetta (enkä lapsia). Työtäni teen pääosin etänä yksin kotona (koodausta).
En ole koskaan aikuisena pitänyt itseäni mitenkään vääränlaisena ihmisenä. Ainahan on ollut "korpierakoita" ja muita yksin viihtyviä. Lapsena toki kun koulu ja opinnot pakotti sosiaalisuuteen välillä tuli surtua sitä miksi en voi olla kuten muut. Mutta nykyään pidän ominaisuuttani neutraalina tai jopa vahvuutena. Ainakin se on olennainen osa minua josta en haluaisi eroon.
Tässä olen hieman erilainen. :) Lapsena vietin paljon aikaa kavereiden kanssa, mutta silloinkin väsyin. En vain osannut kunnolla yhdistää niitä toisiinsa. Aikuiselämässä en ole halunnut tehdä uusia kavereita, mutta vanhat kaveruudet jotka minulla on, on tärkeitä (4kpl). Ja puoliso minulla on joka on myös tärkeä.
Minun pitäisi ammatin puolesta olla sosiaalinen, ja se ahdistaa. En jaksa pitää itsestäni mölyä sosiaalisessa mediassa. Luulen että urakehitykseni tökkää sen takia, joka on harmi. Joskus olen haaveillut yrittämisestä (niin että pääsisin työskentelemään yksin), mutta silloin pitäisi luoda paljon kontakteja ja olla sosiaalinen ja esillä, joten sekin on tökännyt siihen.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Käsittelen kaikki asiat ensin pääni sisällä, sitten muiden kanssa jos sille on tarvetta. Usein ei ole. Minulla on runsas mielikuvitusmaailma (olen 35) ja voin istua omissa ajatuksissani ikkunasta tuijotellen Helsingistä Utsjoelle saakka bussissa. Jatkuva kanssakäyminen tuntuu näännyttävältä. Jatkuva mieheni ja lapseni seura näännyttää. Kaipaan hiljaisuutta ja omaa rauhaa. En koskaan yksin ollessa pidä tv:tä tai radiota päällä. Minulla on harvoja ystäviä. Olen koko ikäni keksinyt valkoisia valheita, kun en ole jaksanut nähdä kavereita niin usein kuin he haluaisivat nähdä minua. Olen matkustanut paljon yksin, mikä on ihan parasta elämässä.
Toisaalta, en ole pätkääkään ujo. Pystyn helposti small talkiin ja olen supliikki. Minun on helppo kaverustua. Välillä kaipaan ystävien seuraa ja yleensä nautin illanvietoista ja saan niistä voimaa. Pahin on ehkä suuret kemut esim työkavereiden kanssa, jossa pitäisi puolituttujen kanssa verkostoitua, sellaista inhoan.
Olen ehdottomasti introvertti. Se, että minussa on sosiaalinen puoli ja olen sosiaalisesti taitava ei sulje pois voimakasta sisäänpäinkääntyneisyyttäni.
Näinpä! Minäkin yleensä viihdyn sosiaalisissa tilanteissa, tiettyyn pisteeseen asti. Sitten alkaa väsyminen jota torjutaan ja kulutetaan kaikki energiat siihen hetkeen. Odottelut ja matkustelut sujuu helposti, kun voi uppoutua oman pään sisälle. Ja välillä tuntuu että jos ei ole hetkeen päässyt uppoutumaan, niin tuskastuu. On pakko välillä vaan olla omien ajatusten kanssa ja purkaa tuota sisäistä kuhinaa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Täällä yksi perheellinen introvertti. Olen vasta muutama vuosi sitten ns. hyväksynyt olevani introvertti, siihen asti pidin itseäni vääränlaisena. Voin paljon paremmin nyt, kun ymmärrän omat tarpeeni ja annan itseni olla juuri sellainen kuin olen.
Opettelin aikoinaan käyttäytymään kuin ekstrovertti, mistä johtuen monet eivät uskoisi minua introvertiksi. Voin nähdä ystäviäni kahden kesken vaikkapa kerran tai kaksi kuussa, se riittää mainiosti Ystävänikin taitavat olla introvertteja, ekstrovertit ovat pudonneet vuosien aikana kelkasta. Yhden tällaisen ystävän kanssa ystävyys kaatui siihen, että hän sopi tapaamisemme aina niin, että näimme kokonaisen porukan kesken. Nämä muut olivat usein minulle täysin tuntemattomia ihmisiä, joten olin tapaamisien jälkeen täysin puhki ja tuntui, etten saanut ystävyydestämme mitään irti.
Työelämästä: väsyn kaikesta vieraiden ihmisten kanssa kanssakäymisestä niin, että tarvitsisin normaalin työpäivän jälkeen ns. "lepopäivän". Onneksi teen nykyään yksin kotona töitä, normaalissa työelämässä kuluisin puhki.
Kestän perheenjäsenteni seuraa huomattavasti paremmin. Meillä on vielä kolme pientä lasta.. vaikka viikonloput tuntuvat joskus pitkiltä ja vain odotan, että saan olla edes tunnin tai kaksi yksin kotona, olen iloinen, että tein lapsia. Harmittelisin ehkä kuitenkin enemmän sitä, että jätin lapset tekemättä - tämä siis teille, jotka mietitte, onko teistä perheellisiksi. Vaikka he vievät voimaa, saan heistä niin paljon takaisin. Mutta vaikea sanoa, mitä mieltä olisin ollut lasten teosta jos olisin ennen heidän saamistaan ymmärtänyt itseäni paremmin.
Onko sinulla antaa jotain vinkkejä miten jaksaa lapsiperheessä paremmin? Mitkä olet todennut toimiviksi? Itse mietin että toimiiko sellaiset että jättää lapsen muutamaksi tunniksi puolison vastuulle, ja saisi itse hengähtää. Miten realistista sellaisen toteutuminen on? Pelkään että uupuisin ja masentuisin täysin, jos en saisikaan hengähdystaukoja. Tai jos lapsi olisikin ekstroverti, joka haluaisi ihan jatkuvasti huomiota, enkä sitä hänelle voisi antaa siinä määrin kuin olisi tarve, olisin ihan kamala äiti?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
jatko edellisestä...
Kaikista sosiaalisista menoista haluan saada tiedon ennakkoon jo mieluiten viikkoa ennen. Parin päivän varoitusaikakin on jo aika ahdistavaa.
Työpaikalla pystyn tsemppaamaan ne harvat palaverit ja muut tapahtumat, ja pystyn jopa olemaan ihan "normaali" ja rento, kykenen jopa tavalliseen small talkiin mutta tämän jälkeen aivot ovat aivan liian kuormittuneet ja loppupäivä takkuaa. Muita sosiaalisia tilanteita ei ole paitsi sukulaisten tapaaminen. Omia vanhempia tapaan muutaman kerran vuodessa, heidän seura ei niin väsytä mutta tähänkin riittää max. 8 tuntia ja sitten on päästävä kotiin. Miehen sukulaiset ovatkin sitten eri juttu. He asuvat kaukana, joten kyläilyyn menee koko päivä automatkoineen. Siellä onkin monta ihmistä samaan aikaan koolla ja tuntuu kuin pitäisi koko ajan pinnistellä jotta jaksaisi ottaa osaa keskusteluun ja vaikuttaa kiinnostuneelta asioista, vaikka oikeasti haluaisi vain olla kotona lukemassa kirjaa. Näiden kyläilyjen jälkeen tuntuu etten pysty edes muodostamaan selkeitä lauseita koska olen niin poikki. Toipumiseen menee helposti viikko. Onneksi vierailuja on vain kerran vuodessa, siitäkin joskus luistan tekosyyllä, tosin aina ei voi, muuten ihmetellään.
Kesälomat on ihanaa aikaa, saa olla monta viikkoa putkeen yksin kotona, eikä mitään suunnitelmia. Pää hajoaisi jos olisi joka päivälle jotain menoa. Saan aikani hyvin kulumaan omassa seurassa, katsellen sarjoja ja elokuvia, lukemalla, koneen äärellä ja kotona on yksin mukava siivoilla ja järjestellä tavaroita kaikessa rauhassa. Tällainen olen ollut jo ihan lapsesta saakka.
Kuullostaa ihan minulta! Ja tosiaan, introvertti ei tarkoita ujoa ja hiljaista. Olin sellainen kyllä lapsena tuntemattomien seurassa. Siinä kasvaessa opettelin sosiaalisia taitoja, kun hoksasin niiden tärkeyden. Sen takia olen nuissa kahvihuonekeskusteilussakin ollut mukana, vaikka aina ei millään jaksaisi ja jälkeenpäin olen ihan loppu.
Olisi ihanaa pystyä osallistumaan täysipainoisesti keskusteluihin introverttiydestä huolimatta. Minulla on aina ollut se ongelma, että olen introverttiyden lisäksi hiljainen ja (osittain sen seurauksena) vähän ujokin. Olen saanut psykologilta arvion, että sosiaaliset taitoni ovat hyvät, mutta jostain syystä pystyn käyttämään taitojani vain kahdenkeskisissä keskusteluissa. Useamman ihmisen keskustelut tuntuvat minusta ihan liian vaikeilta. Muut vievät suunvuoron ja tuntuu, että haluaisin keskustella liian "asiallisista" jutuista, joita muut välttelevät tai eivät pidä kiinnostavina. Useimmiten minulla ei edes ole yhtään halua keskustella enkä tiedä, mistä sellainen halu muille tulee. Humalassa tulee joskus sellainen olo, että saa juttelusta mielihyvää, mutta en osaa silloin useamman osallistujan keskusteluja yhtään sen paremmin.
Surettaa, kun en pysty tämän takia tutustumaan ihmisiin. Koko elämä menee sosiaalisia tilanteita harjoitellessa enkä siltikään opi niitä.
Monille tutuille näyttäydyn erakkona. En kuitenkaan pidä itseäni sellaisena.
Näen kavereita noin kaksi kertaa vuodessa ja olen usein tapaamisen jälkeen henkisesti väsynyt. Toki meidän tapaamiset onkin pitkiä, eivätkä mitään parin minuutin pikakahvitteluja. Pidän enemmän siitä, että voimme keskustella koko illan, katsoa leffan ja syödä kunnolla. Tämä tapahtuu yleensä joulun alla tai juhannuksena, jolloin meillä kaikilla on vapaata ja aikaa jäädä vaikka yöksi.
Arkena taas en tapaa ketään työpäivän jälkeen. Työpaikallakin olen suurimman osan ajasta itsekseen, mutta en kaipaa illaksi seuraa - olen niin uupunut kaikesta suorittamisesta.
Uusien ihmisten kanssa (varsinkin, jos ovat ikäisiäni) olen puhelias ja suorastaan kärsin puheripulista. Siksi joku saattaa erehtyä luulemaan ulospäinsuuntautuneeksi. Olen huomannut, että monesti uusissa opiskelupaikoissa olen ensimmäisen viikon hölöttämässä, sitten väsyn ja hiljennyn hieman. En tiedä, mistä tämä ilmiö johtuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on kaksi ystävää. Toinen asuu 3 km:n ja toinen 300 kilometrin päässä. Näen heitä yhtä usein eli muutaman kuukauden-puolen vuoden välein. Yhteyttä pidetään viesteillä vaihtelevin väliajoin. Joskus viikoittain, joskus saattaa mennä kuukausikin.
Sisko minulla on ja hänen kanssaan vietän aikaa yhtä harvoin. Äitini on läheisriippuvainen ja hänen seuransa ahdistaa jo pienen hetken jälkeen. Äiti puhuu koko ajan ja vaatii kuuntelua/keskustelua. Ihan koko ajan. En tiedä mitään rasittavampaa kuin se, että täysin vähäpätöisistä asioista pitää puhua. Kuten "vaihtaisinko syksyksi vihreät vai ne raidalliset verhot". Ja tätä samaa vielä puhelimessakin 😠
En käy missään juhlissa. En ollut edes ystäväni häissä enkä siskon lapsien ristiäisissä. En vaan jaksa enkä halua pilata muiden päivää mököttämällä. Tuollaisista tilaisuuksista palautuminen vie minulta pari päivää, joten se ei ole sen arvoista.
Hassua kyllä; olen varsin puhelias ja juttelen mielelläni tuntemattomien kanssa. Se riittää minulle. Niistä kohtaamisista saan myös energiaa. Se on jännä juttu. Hyvin hyvin harvoin kaipaan seuraa. Ymmärrän myös että se tarve on minulla itsekäs; haluan vain että minua kuunnellaan. En ole niinkään kiinnostunut toisen asioista ellei se liity omaani. Siksipä tämä av on ehkä parasta mitä voi olla. Seuraa ja keskustelua ilman yhtään ihmistä 🙄
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
jatko edellisestä...
Kaikista sosiaalisista menoista haluan saada tiedon ennakkoon jo mieluiten viikkoa ennen. Parin päivän varoitusaikakin on jo aika ahdistavaa.
Työpaikalla pystyn tsemppaamaan ne harvat palaverit ja muut tapahtumat, ja pystyn jopa olemaan ihan "normaali" ja rento, kykenen jopa tavalliseen small talkiin mutta tämän jälkeen aivot ovat aivan liian kuormittuneet ja loppupäivä takkuaa. Muita sosiaalisia tilanteita ei ole paitsi sukulaisten tapaaminen. Omia vanhempia tapaan muutaman kerran vuodessa, heidän seura ei niin väsytä mutta tähänkin riittää max. 8 tuntia ja sitten on päästävä kotiin. Miehen sukulaiset ovatkin sitten eri juttu. He asuvat kaukana, joten kyläilyyn menee koko päivä automatkoineen. Siellä onkin monta ihmistä samaan aikaan koolla ja tuntuu kuin pitäisi koko ajan pinnistellä jotta jaksaisi ottaa osaa keskusteluun ja vaikuttaa kiinnostuneelta asioista, vaikka oikeasti haluaisi vain olla kotona lukemassa kirjaa. Näiden kyläilyjen jälkeen tuntuu etten pysty edes muodostamaan selkeitä lauseita koska olen niin poikki. Toipumiseen menee helposti viikko. Onneksi vierailuja on vain kerran vuodessa, siitäkin joskus luistan tekosyyllä, tosin aina ei voi, muuten ihmetellään.
Kesälomat on ihanaa aikaa, saa olla monta viikkoa putkeen yksin kotona, eikä mitään suunnitelmia. Pää hajoaisi jos olisi joka päivälle jotain menoa. Saan aikani hyvin kulumaan omassa seurassa, katsellen sarjoja ja elokuvia, lukemalla, koneen äärellä ja kotona on yksin mukava siivoilla ja järjestellä tavaroita kaikessa rauhassa. Tällainen olen ollut jo ihan lapsesta saakka.
Kuullostaa ihan minulta! Ja tosiaan, introvertti ei tarkoita ujoa ja hiljaista. Olin sellainen kyllä lapsena tuntemattomien seurassa. Siinä kasvaessa opettelin sosiaalisia taitoja, kun hoksasin niiden tärkeyden. Sen takia olen nuissa kahvihuonekeskusteilussakin ollut mukana, vaikka aina ei millään jaksaisi ja jälkeenpäin olen ihan loppu.
Olisi ihanaa pystyä osallistumaan täysipainoisesti keskusteluihin introverttiydestä huolimatta. Minulla on aina ollut se ongelma, että olen introverttiyden lisäksi hiljainen ja (osittain sen seurauksena) vähän ujokin. Olen saanut psykologilta arvion, että sosiaaliset taitoni ovat hyvät, mutta jostain syystä pystyn käyttämään taitojani vain kahdenkeskisissä keskusteluissa. Useamman ihmisen keskustelut tuntuvat minusta ihan liian vaikeilta. Muut vievät suunvuoron ja tuntuu, että haluaisin keskustella liian "asiallisista" jutuista, joita muut välttelevät tai eivät pidä kiinnostavina. Useimmiten minulla ei edes ole yhtään halua keskustella enkä tiedä, mistä sellainen halu muille tulee. Humalassa tulee joskus sellainen olo, että saa juttelusta mielihyvää, mutta en osaa silloin useamman osallistujan keskusteluja yhtään sen paremmin.
Surettaa, kun en pysty tämän takia tutustumaan ihmisiin. Koko elämä menee sosiaalisia tilanteita harjoitellessa enkä siltikään opi niitä.
Minullakin oli aluksi noin, että yhden kanssa helpompi keskustella ja olin ujompi. Nykyisessä työssä on ollut pakko olla sosiaalisempi, joten olen pakko-oppinut. Itselläni on halu keskustella, silloin kun olen ihan voimissani. Sitten taas kun olen väsähtänyt, niin tuntemattomien seurassa silti pakotan keräämään voimiani, jotta pysyisin jotenkin matkassa. Puolisolle sanon ihan suoraan että nyt väsähdin ja pitää olla yksin. Itselläni jutut on sellaisia "turhanpäiväisiä", ja jos puhutaan politiikasta, niin olen suosiolla hiljaa ja vetäydyn, vaikka seurassa olisi tuntemattomia.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Monille tutuille näyttäydyn erakkona. En kuitenkaan pidä itseäni sellaisena.
Näen kavereita noin kaksi kertaa vuodessa ja olen usein tapaamisen jälkeen henkisesti väsynyt. Toki meidän tapaamiset onkin pitkiä, eivätkä mitään parin minuutin pikakahvitteluja. Pidän enemmän siitä, että voimme keskustella koko illan, katsoa leffan ja syödä kunnolla. Tämä tapahtuu yleensä joulun alla tai juhannuksena, jolloin meillä kaikilla on vapaata ja aikaa jäädä vaikka yöksi.
Arkena taas en tapaa ketään työpäivän jälkeen. Työpaikallakin olen suurimman osan ajasta itsekseen, mutta en kaipaa illaksi seuraa - olen niin uupunut kaikesta suorittamisesta.
Uusien ihmisten kanssa (varsinkin, jos ovat ikäisiäni) olen puhelias ja suorastaan kärsin puheripulista. Siksi joku saattaa erehtyä luulemaan ulospäinsuuntautuneeksi. Olen huomannut, että monesti uusissa opiskelupaikoissa olen ensimmäisen viikon hölöttämässä, sitten väsyn ja hiljennyn hieman. En tiedä, mistä tämä ilmiö johtuu.
Itsellä taas vaihtelee hieman miten käyttäydyn uudessa seurassa. Joskus olen todella hitaasti lämpenevä, enkä oiken uskalla juttuun mukaan, ja joskus olen heti täysillä mukana, ja käytän kaikki energiani kerralla.
Lisäksi, ideaaliaika nähdä kavereita on pari tuntia, ei enempää, kun sitten alan jo väsyä siinä hetkessä. Väsyn joka tapauksessa jälkikäteen, mutta haluan yrittää siinä hetkessä olla läsnä kaikilla ruumiin ja sielun voimilla.
Ap
Onpa mahtavaa lukea, että en ole ainoa, jolla on samoja ajatuksia. Hyväksyin vasta jokin aika sitten, että olen introvertti - toki aiemminkin olen tiennyt, että viihdyn yksikseni ajatusteni ja omien puuhieni kanssa kaikkein parhaiten, mutta pidin itseäni vain huonona ja viallisena, kun en halunnut ja jaksanut kouhottaa jatkuvasti kavereiden kanssa kylillä. Olen aina kadehtinut sosiaalisesti lahjakkaita ihmisiä, jotka on rentoja isossakin seurassa ja joiden ympärillä on kiva olla, koska he ovat avoimia ja iloisia. Itse voin ehkä tunnin-pari esittää ekstroverttiä, sitten väsähdän ja möyrötän ja vetäydyn. Olen siis suurimman osan elämästäni vain pitänyt itseäni epäkelpona ihmisenä.
Selvästi väsyn sosiaalisista kanssakäymisistä. Mitä vieraampia ihmisiä, sitä uuvuttavampaa se on. Mutta kavereidenkin kanssa on kuluttavaa olla, kun jotenkin koko ajan pitää pinnistää, että on sosiaalinen, keksii jotain sanottavaa, osaa reagoida toisen juttuihin "oikein" jne. Introverttiys selittää senkin, miksi töiden jälkeen oon ihan poikki, vaikka työtehtävät ei olis fyysisesti (eikä nyt henkisestikään) mitenkään erityisen raskaita. Jotkut valittaa, miten raskasta on istua koneella tuntikaupalla naputtelemassa vaikka jotain exceliä - no, mun mielestä se on taivaallista verrattuna vaikka pakolliseen kahvitaukoon, jolloin kaikki kerääntyy kahvihuoneeseen kälättämään epärelevantteja asioita. Työrytmi keskeytyy ihan turhaan, eikä mua kiinnosta työkavereiden kissojen ja koirien kommellukset yms. kahvipöytäjutut. En osaa edes reagoida niihin oikein, tai jotenkin tuntuu, että mun reaktiot on riittämättömiä, ja olen huono pitämään keskustelua elossa. Pitää siis väkisin pinnistellä, ja se imee mehut.
Bileet on hankalia. Toki tykkään joskus viettää iltaa tutulla porukalla, ja alkoholi tekee musta heti noin 80% sosiaalisemman ja luontevamman sosiaalisissa tilanteissa. Mutta sitten seuraavana päivänä saan sekä normaalikrapulan että sosiaalisen krapulan, mä en halua nähdä yhtään ketään enkä jutella kellekään, ja pyörittelen kauhukuvina päässä, miten juttelin sille ja tuollekin eilen (vaikken olisi mitään oikeasti tyhmää sanonutkaan). Festareille en pysty lainkaan, ja senkin hyväksyminen vei multa aikaa. Tuhansien tuntemattomien ympäröimänä teltassa kaiken mölinän ja metelin keskellä... juu ei kiitos. Mulla täytyy olla aina mahdollisuus vetäytyä tilanteista, siksikin festarit on ulkona laskuista, kun sieltä ei pääse äkkiä pois, jos niin yhtäkkiä haluaa. Toisin päin myös sekin on tärkeää, että voin lähteä kotoa johonkin, jos yhtäkkiä haluan - vaihtoehdot on avoinna. Pakon edestä lähteminen harmittaa. Vaikka olis varannu puoli vuotta etukäteen teatteriliput ja olisi hieno näytelmä tiedossa, sinne lähteminen kuitenkin harmittaa sitten, kun se päivä tulee.
Jatkuu...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...jatkuu.
Tutuilta kuulostaa myös nuo aiempien kirjoittajien ajatukset puolison kanssa olemisesta. Jaksan aika hyvin puolison seuraa kyllä, mutta en voi kyllä kotona tehdä mitään keskittymistä vaativaa (kuten luovaa kirjoittamista, mitä harrastan), jos hänkin on kotona. Vaikka olisi kaksi suljettua ovea välissä niin mä tiedän, että se saattaa kohta tulla koputtelemaan tai ryhtyä siirtämään jotain kaappia seinän takana, mikä häiritsee jne.
Olen ylivirittyneisyystilassa muiden ihmisten kanssa ollessani. En vain saa sitä pois päältä, vaikka sen tiedostan. Yksin ollessa hengityskin tuntuu kulkevan paljon paremmin, samoin ajatukset. Puolisoni on jo ennen tapaamistamme ja koko elämänsä ajan tottunut käymään usein vanhemmillaan, ja mulle henkireiäksi on nyt osoittautuneet ne viikonloput, kun puoliso lähtee lapsen kanssa viikonlopuksi anoppilaan. Tuntuu tosi karulta, mutta mä saan aivan järjettömästi virtaa, kun saan latautua kaikessa rauhassa kotona. Enkä edes tee mitään kummallista, samoja juttuja kuin muutoinkin (pelailen, teen palapelejä, kirjoitan, luen, katon telkkaria jne.), mutta kun ei tartte koko ajan olla valmiudessa huomioimaan muita, se on ihanaa.
Tällä hetkellä haaveilen työstä, joka tehdään tietokoneella keskittyen. Työkavereita ei tarttisi olla ollenkaan, tai sitten kaikki tajuaisivat olla häiritsemättä toisiaan turhilla keskeytyksillä. Etätyökin kävisi kyllä loistavasti.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kaksi ystävää. Toinen asuu 3 km:n ja toinen 300 kilometrin päässä. Näen heitä yhtä usein eli muutaman kuukauden-puolen vuoden välein. Yhteyttä pidetään viesteillä vaihtelevin väliajoin. Joskus viikoittain, joskus saattaa mennä kuukausikin.
Sisko minulla on ja hänen kanssaan vietän aikaa yhtä harvoin. Äitini on läheisriippuvainen ja hänen seuransa ahdistaa jo pienen hetken jälkeen. Äiti puhuu koko ajan ja vaatii kuuntelua/keskustelua. Ihan koko ajan. En tiedä mitään rasittavampaa kuin se, että täysin vähäpätöisistä asioista pitää puhua. Kuten "vaihtaisinko syksyksi vihreät vai ne raidalliset verhot". Ja tätä samaa vielä puhelimessakin 😠
En käy missään juhlissa. En ollut edes ystäväni häissä enkä siskon lapsien ristiäisissä. En vaan jaksa enkä halua pilata muiden päivää mököttämällä. Tuollaisista tilaisuuksista palautuminen vie minulta pari päivää, joten se ei ole sen arvoista.
Hassua kyllä; olen varsin puhelias ja juttelen mielelläni tuntemattomien kanssa. Se riittää minulle. Niistä kohtaamisista saan myös energiaa. Se on jännä juttu. Hyvin hyvin harvoin kaipaan seuraa. Ymmärrän myös että se tarve on minulla itsekäs; haluan vain että minua kuunnellaan. En ole niinkään kiinnostunut toisen asioista ellei se liity omaani. Siksipä tämä av on ehkä parasta mitä voi olla. Seuraa ja keskustelua ilman yhtään ihmistä 🙄
Av ja viestittely ylipäätään on hyvä. Pääsee pois siitä hetkestä kun on tarvis, ja voi rauhassa lukea ja miettiä asian.
Ap
Introvertin ja erakon puolivälissä. Minulla on kolme ystävää, joita ei ole mitään tarvetta tavata, ellei mitään merkittävää ole tapahtunut. Vaihdetaan puhelimessa kuulumiset pari kertaa vuodessa. Somessa en ole, paitsi täällä. Vanhempiani näen säännöllisesti, he ovat vanhoja ja tarvitsevat apua. Oman veljeni tapasin kesällä ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen, ei ollut mitään merkittävää tapahtunut siinäkään suhteessa. Jatkettiin siitä, mihin jäätiin. Perheeseeni kuuluu introverttimies ja yksi kohta aikuistuva lapsi, jonka kasvattaminen on ollut, no, työtä. Rakkaita ovat, mutten ole mikään lapsi-ihminen, ja aidosti olen nauttinut äitiydestä vasta teinivuosina, murrosiän mentyä.
En myöskään halua kotiini ketään edellämainittujen lisäksi. Kotini on linnani, ja linnani ympärillä on vallihauta. Muiden kuin edellisten olemassaololla tai mielipiteillä ei myöskään ole juuri merkitystä. Mahdutaan samalle planeetalle, mutta muut ihmiset ovat lähinnä surinaa, johon ei kiinnitä huomiota, ellei se ole erityisen rasittavaa - niinpä en myöskään ole esim. tietoinen trendeistä, ja huomaan ne (jos huomaan) yleensä jälkikäteen. Joku peli-ilta tai kutsut olisivat painajainen. Se ei ole mikään rangaistus, jos ei kutsuta mihinkään, se on helpotus ;)
Vierailija kirjoitti:
Onpa mahtavaa lukea, että en ole ainoa, jolla on samoja ajatuksia. Hyväksyin vasta jokin aika sitten, että olen introvertti - toki aiemminkin olen tiennyt, että viihdyn yksikseni ajatusteni ja omien puuhieni kanssa kaikkein parhaiten, mutta pidin itseäni vain huonona ja viallisena, kun en halunnut ja jaksanut kouhottaa jatkuvasti kavereiden kanssa kylillä. Olen aina kadehtinut sosiaalisesti lahjakkaita ihmisiä, jotka on rentoja isossakin seurassa ja joiden ympärillä on kiva olla, koska he ovat avoimia ja iloisia. Itse voin ehkä tunnin-pari esittää ekstroverttiä, sitten väsähdän ja möyrötän ja vetäydyn. Olen siis suurimman osan elämästäni vain pitänyt itseäni epäkelpona ihmisenä.
Selvästi väsyn sosiaalisista kanssakäymisistä. Mitä vieraampia ihmisiä, sitä uuvuttavampaa se on. Mutta kavereidenkin kanssa on kuluttavaa olla, kun jotenkin koko ajan pitää pinnistää, että on sosiaalinen, keksii jotain sanottavaa, osaa reagoida toisen juttuihin "oikein" jne. Introverttiys selittää senkin, miksi töiden jälkeen oon ihan poikki, vaikka työtehtävät ei olis fyysisesti (eikä nyt henkisestikään) mitenkään erityisen raskaita. Jotkut valittaa, miten raskasta on istua koneella tuntikaupalla naputtelemassa vaikka jotain exceliä - no, mun mielestä se on taivaallista verrattuna vaikka pakolliseen kahvitaukoon, jolloin kaikki kerääntyy kahvihuoneeseen kälättämään epärelevantteja asioita. Työrytmi keskeytyy ihan turhaan, eikä mua kiinnosta työkavereiden kissojen ja koirien kommellukset yms. kahvipöytäjutut. En osaa edes reagoida niihin oikein, tai jotenkin tuntuu, että mun reaktiot on riittämättömiä, ja olen huono pitämään keskustelua elossa. Pitää siis väkisin pinnistellä, ja se imee mehut.
Bileet on hankalia. Toki tykkään joskus viettää iltaa tutulla porukalla, ja alkoholi tekee musta heti noin 80% sosiaalisemman ja luontevamman sosiaalisissa tilanteissa. Mutta sitten seuraavana päivänä saan sekä normaalikrapulan että sosiaalisen krapulan, mä en halua nähdä yhtään ketään enkä jutella kellekään, ja pyörittelen kauhukuvina päässä, miten juttelin sille ja tuollekin eilen (vaikken olisi mitään oikeasti tyhmää sanonutkaan). Festareille en pysty lainkaan, ja senkin hyväksyminen vei multa aikaa. Tuhansien tuntemattomien ympäröimänä teltassa kaiken mölinän ja metelin keskellä... juu ei kiitos. Mulla täytyy olla aina mahdollisuus vetäytyä tilanteista, siksikin festarit on ulkona laskuista, kun sieltä ei pääse äkkiä pois, jos niin yhtäkkiä haluaa. Toisin päin myös sekin on tärkeää, että voin lähteä kotoa johonkin, jos yhtäkkiä haluan - vaihtoehdot on avoinna. Pakon edestä lähteminen harmittaa. Vaikka olis varannu puoli vuotta etukäteen teatteriliput ja olisi hieno näytelmä tiedossa, sinne lähteminen kuitenkin harmittaa sitten, kun se päivä tulee.
Jatkuu...
Itsekin toivoin aina että jaksaisin olla paremmin ihmisten kanssa. Moni työ vaatii nykyään sosiaalisuutta, ekstroverttiyttä ja itsensä jatkuvaa esilletuontia. Toivoin että jaksaisin olla sellainen joka solmii uusia tuttavuuksia, ja siten edistyisi urallaan. Vaan kai tästä introverttiydestäkin jotain hyviä puolia keksii? Itse kokisin ihan taivaana sellaisen, että saisi työn jossa voi yksin keskittyä ja puuhailla. Yksi työ oli, melko monotonista ja pienessä kopissa eristettynä muista. Se oli kiva, eikä haitannut sotkuisus. Vaan siihen koppiin oli pitänyt tunkea toinen työkaveri, joka oli ekstrovertti ja suu kävi koko ajan. Onneksi se oli vaan kesälomansijaisuus, en olisi jaksanut kauempaa.
Ap
Kutsun itseäni vartti-introvertiksi. Viihdyn yksin ja lataan näin "akkuja" mutta viihdyn myös ryhmässä varsinkin jos tunnen ryhmään kuuluvat ihmiset. Työnkin puolesta olen jopa ns tiiminvetäjä. Olen kaukosuhteessa, kumppani on töissä ulkomailla. En usko että kyseinen seurustelumuoto sopisikaan extrovertille.
Mun neuvolakortissa lukee: "hiljainen mutta fiksu poika". Piirteet tuntuu säilyvän ihmisessä läpi vuosien :))
Olen sosiaalisesti heikkolahjainen mutta vuosien myötä oppinut myös small talkia ja ihmisten seurassa oleskelu on helpompaa. Silti vieraiden keskellä oleminen kuluttaa sitä akkua ihan reippaasti. Sitten pitää mennä taas vaikka kalaan. Mieluiten yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä yksi perheellinen introvertti. Olen vasta muutama vuosi sitten ns. hyväksynyt olevani introvertti, siihen asti pidin itseäni vääränlaisena. Voin paljon paremmin nyt, kun ymmärrän omat tarpeeni ja annan itseni olla juuri sellainen kuin olen.
Opettelin aikoinaan käyttäytymään kuin ekstrovertti, mistä johtuen monet eivät uskoisi minua introvertiksi. Voin nähdä ystäviäni kahden kesken vaikkapa kerran tai kaksi kuussa, se riittää mainiosti Ystävänikin taitavat olla introvertteja, ekstrovertit ovat pudonneet vuosien aikana kelkasta. Yhden tällaisen ystävän kanssa ystävyys kaatui siihen, että hän sopi tapaamisemme aina niin, että näimme kokonaisen porukan kesken. Nämä muut olivat usein minulle täysin tuntemattomia ihmisiä, joten olin tapaamisien jälkeen täysin puhki ja tuntui, etten saanut ystävyydestämme mitään irti.
Työelämästä: väsyn kaikesta vieraiden ihmisten kanssa kanssakäymisestä niin, että tarvitsisin normaalin työpäivän jälkeen ns. "lepopäivän". Onneksi teen nykyään yksin kotona töitä, normaalissa työelämässä kuluisin puhki.
Kestän perheenjäsenteni seuraa huomattavasti paremmin. Meillä on vielä kolme pientä lasta.. vaikka viikonloput tuntuvat joskus pitkiltä ja vain odotan, että saan olla edes tunnin tai kaksi yksin kotona, olen iloinen, että tein lapsia. Harmittelisin ehkä kuitenkin enemmän sitä, että jätin lapset tekemättä - tämä siis teille, jotka mietitte, onko teistä perheellisiksi. Vaikka he vievät voimaa, saan heistä niin paljon takaisin. Mutta vaikea sanoa, mitä mieltä olisin ollut lasten teosta jos olisin ennen heidän saamistaan ymmärtänyt itseäni paremmin.
Onko sinulla antaa jotain vinkkejä miten jaksaa lapsiperheessä paremmin? Mitkä olet todennut toimiviksi? Itse mietin että toimiiko sellaiset että jättää lapsen muutamaksi tunniksi puolison vastuulle, ja saisi itse hengähtää. Miten realistista sellaisen toteutuminen on? Pelkään että uupuisin ja masentuisin täysin, jos en saisikaan hengähdystaukoja. Tai jos lapsi olisikin ekstroverti, joka haluaisi ihan jatkuvasti huomiota, enkä sitä hänelle voisi antaa siinä määrin kuin olisi tarve, olisin ihan kamala äiti?
Ap
Meillä ainakin puoliso ymmärtää oman ajan tarvettani ja saattaa viedä lapset muutamaksi tunniksi puistoon tai jopa kokonaiseksi viikonlopuksi mummolaan (tämä on henkireikäni muutaman kerran vuodessa). Minua aina huvitti nämä vinkit tuoreille äideille, joissa äitejä kehotettiin lähtemään lenkille iltaisin ja ottamaan omaa aikaa kahviloissa ja niin edelleen. Mikä painajainen tällaiselle introvertille äidille, että pitäisi vielä raskaan päivän päätteeksi lähteä ulos ihmisten ilmoille! Kun haluaisit vain olla omassa kodissasi _yksin_. Kannattaa tehdä parhaansa, että tällaisia omia hetkiä itsekseen saa niin usein kuin mahdollista.
Mitä taas lasten huomioimiseen, niin ei varmaan ekstrovertti äitikään jaksa koko ajan huomioida lastaan sataprosenttisesti. Meillä tosin lapsetkin ovat aika rauhallisia ja omissa oloissaan viihtyviä, joten en tiedä miltä todella vilkkaiden ja puheliaiden lasten äitinä tuntuisi olla.
Alue: Aihe vapaa
Yksi "tapahtumaviikonloppu" kuussa on jo ihan tarpeeksi. Jos on useampaa tapaamista, niin sitten kuormitun ja väsähdän jo vähemmästäkin.
Ap