Oli elämäni suurin virhe tehdä lapsia

Oot saanut elämäsi suurimman lahjan ja saat toistamiseen ja itket. Maailma on täynnä naisia jotka ei saa ensimmäistäkään vaikka itkisivät ja rukoilisivat. Anna lapsesi heille jos et kykene kasvamaan aikuiseksi. Voi lapsiparkoja. Väsynyt saa olla ja apua pyytää mutta lapsen saamista ei sanota virheeksi, vaikka olisi ns vahinkolapsi. Itse olet päätöksen tehnyt heidät synnyttää, joten kanna vastuusi.

No, mä tajusin heti lapsen syntynmän jälkeen ettei lapset ole mun juttu. Niinpä en ole lisääntynyt sen jälkeen. Tämän yhden hoidin kunnialla aikuiseksi, mutta jos ajassa pystyisi palaamaan taaksepäin, jäisin vapaaehtoisesti lapsettomaksi.

Raskauden aikana noi hormoonit heittelee ja kyseiset ajatukset käy monella mielessä....

Elämänsä, mielenterveytensä ja parisuhteensa nyt moni kykenee pilaamaan ihan ilman lapsiakin.

Laita adoptioon.

Miten joku voi olla niin lammas, että pyöräyttää mukuloita "koska niin kuuluu tehdä" vaikka ei ole valmis saati halukas siihen elämään mitä vanhemmuus tuo tullessaan? Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.

Nyt tarvitsisit kunnollista keskusteluapua, useamman kerran ja mielellään useamman kuukauden. Voitko ottaa neuvolaan yhteyttä ja kysyä, mitä  keskusteluapua olisi mahdollisuus saada. Voimia, ap. Noin syviä masentuneisuuden tunteita oletettavasti jokainen ihminen käy jossakin vaiheessa elämäänsä läpi, ihmiset ratkaisevat sitten tilanteensa kukin omalla tavallaan. Mutta koska kirjoitit tännekin, sinulle varmasti olisi hyötyä keskustelusta. Otahan heti tänään vaikkapa neuvolaan yhteys, ap, sovitaanko niin?

Yleisellä tasolla: kuinka paljon juttelet asioistasi miehesi kanssa? Koetko, että saat häneltä tarvittavaa tukea kaikkeen lapsiarkirumbaan? Minkä ikäinen olet?

Niin oni ihminen hankkii lapsia, että se on pakostakin väärä valinta osalle. Ei noin iso elämäntapavalinta voi millään sopia kaikille!

Olen täysin samaa mieltä.

Lapseni on nyt 16 vuotta ja heittänyt vessanpöntöstä alas kaiken sen raadannan, jota olen vuokseen nämä vuodet tehnyt. Ollut todella lähellä järjen menettäminen ja oikeasti psyykkisesti sairastuminen...niin tiukoilla olen ajoittain ollut. Kuitenkin olen jaksanut sillä, että lapsi kyllä viimeistään teini-iässä tajuaa ja kunnioittaa nyt ainakin sen verran, että ei käännä minulle selkäänsä. VAAN KUINKAS KÄVI! Ei vähäistäkään kunnioitusta, ei mitään...

Nyt kadun kahta asiaa: 1) miksi vitussa en tehnyt aborttia ja 2) miksi en vain luovuttanut ajoissa ja antanut penskaa sossun huostaan.

Sinne meni 16 vuotta. Käteen ei jäänyt mitään.

Ei heru sympatiaa täältä kirjoitti:

Oot saanut elämäsi suurimman lahjan ja saat toistamiseen ja itket. Maailma on täynnä naisia jotka ei saa ensimmäistäkään vaikka itkisivät ja rukoilisivat. Anna lapsesi heille jos et kykene kasvamaan aikuiseksi. Voi lapsiparkoja. Väsynyt saa olla ja apua pyytää mutta lapsen saamista ei sanota virheeksi, vaikka olisi ns vahinkolapsi. Itse olet päätöksen tehnyt heidät synnyttää, joten kanna vastuusi.

Mikä sä olet kertomaan miten joku toinen saa tuntea? Jos tuntee niin, että lasten hankinta oli virhe, niin sitten se on hänelle niin. Se on eri asia kuin vastuunkantaminen. Vastuunsa voi kantaa ja lapset kasvattaa kunnialla, vaikka tuntisikin niiden hankkimisen olleen virhe. Eivät kaikki ihmiset rakasta lapsia niin paljon kuin toiset ja jokainen tekee elämässään pienempiä ja suurempia virheitä.

Vertauksesi naisiin, jotka eivät voi saada lapsia on naurettava. Ei sillä ole tämän henkilön elämään mitään yhteyttä.

Tiedän etten voi syyttää tästä tilanteesta muita kuin itseäni. Todennäköisesti päädymme miehen kanssa eroon vauvavuotena ja jätän lapset hänelle. En näe asiaan mitään muutakaan ratkaisua.

Ap

Veikkaan että olet "hoitanut" esikoista väärin ja siksi on vaikeaa.

Lisäksi asennevamma.

Mulla meni hyvin ja oli ihanaa aikaa sekä vauva-aika että pikkulapsiaika ja siitä eteenpäin.

Vika on sinussa.

Ap lähti vapaaehtoisesti yhteiseen projektiin ja nyt aikoo livistää ja sysätä koko vastuun miehen harteille? Jätätkö myös yhdessä otetut lainat toisen maksettavaksi kun ei enää huvitakaan?

Kyllä omista valinnoistaan pitää kantaa vastuu.

Vierailija kirjoitti:

Olen täysin samaa mieltä.

Lapseni on nyt 16 vuotta ja heittänyt vessanpöntöstä alas kaiken sen raadannan, jota olen vuokseen nämä vuodet tehnyt. Ollut todella lähellä järjen menettäminen ja oikeasti psyykkisesti sairastuminen...niin tiukoilla olen ajoittain ollut. Kuitenkin olen jaksanut sillä, että lapsi kyllä viimeistään teini-iässä tajuaa ja kunnioittaa nyt ainakin sen verran, että ei käännä minulle selkäänsä. VAAN KUINKAS KÄVI! Ei vähäistäkään kunnioitusta, ei mitään...

Nyt kadun kahta asiaa: 1) miksi vitussa en tehnyt aborttia ja 2) miksi en vain luovuttanut ajoissa ja antanut penskaa sossun huostaan.

Sinne meni 16 vuotta. Käteen ei jäänyt mitään.

Ja mistähän tuo johtuu? Epäilenpä että olet käyttäytynyt sillä tavalla että kaikki on nyt nähtävissä, " työsi tulokset".

Kuten tuttavani joka raivoaa lapselleen ja kas kummaa kun on niin vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän etten voi syyttää tästä tilanteesta muita kuin itseäni. Todennäköisesti päädymme miehen kanssa eroon vauvavuotena ja jätän lapset hänelle. En näe asiaan mitään muutakaan ratkaisua.

Ap

Vaikuttaa siltä, että olet sairastunut vaikeaan masennukseen. Ennen mitään isoja ratkaisuja ja muutenkin, on paras jutella ainakin neuvolapsykologin kanssa. Ehkä käväistä jopa osastolla lepäämässä ja terapiassa.

Et ole paha ihminen, etkä millään tavalla huono, vaan voit huonosti. Siinä on iso ero. Voit hyväksyä ajatuksesi ja tunteesi. Ne ilmenevät tässä hetkessä vahvoina. Sinä et kuitenkaan ole yhtä kuin tunteesi ja ajatuksesesi, vaan nämä ovat virtaavia ja muuttuvia (niinkuin aina) sinä olet jotakin mikä on ja pysyy.

Etsi ja ennenkaikkea ota itsellesi tukea vastaan tässä rankassa tilanteessa. Päädytpä sitten millaiseen ratkaisuun tahansa niin tiedät, että sinä olet yrittänyt parhaasi. Hurjasti voimia sinulle!

Vierailija kirjoitti:

Olen täysin samaa mieltä.

Lapseni on nyt 16 vuotta ja heittänyt vessanpöntöstä alas kaiken sen raadannan, jota olen vuokseen nämä vuodet tehnyt. Ollut todella lähellä järjen menettäminen ja oikeasti psyykkisesti sairastuminen...niin tiukoilla olen ajoittain ollut. Kuitenkin olen jaksanut sillä, että lapsi kyllä viimeistään teini-iässä tajuaa ja kunnioittaa nyt ainakin sen verran, että ei käännä minulle selkäänsä. VAAN KUINKAS KÄVI! Ei vähäistäkään kunnioitusta, ei mitään...

Nyt kadun kahta asiaa: 1) miksi vitussa en tehnyt aborttia ja 2) miksi en vain luovuttanut ajoissa ja antanut penskaa sossun huostaan.

Sinne meni 16 vuotta. Käteen ei jäänyt mitään.

Kirjoitatpa rumasti. Käteen ei jäänyt mitään? Oliko lapsesi vauvanakin joku hirviö? Et koskaan rakastanut häntä? Kaikkina näinä vuosina et kokenut hetkeäkään mitään positiivista hänen kanssaan tai häntä kohtaan? Ei yhtäkään onnellista hetkeä ja muistoa?

Vierailija kirjoitti:

Ap lähti vapaaehtoisesti yhteiseen projektiin ja nyt aikoo livistää ja sysätä koko vastuun miehen harteille? Jätätkö myös yhdessä otetut lainat toisen maksettavaksi kun ei enää huvitakaan?

Kyllä omista valinnoistaan pitää kantaa vastuu.

Mitä iloa minusta on muka lapsille? Vika on minussa. Tiedetään. Siksi yritän korjata tilanteen antamalla lapsilleni hyvän elämän isänsä kanssa.

Mihinkään terapioihin ei nyt ole aikaa tai mahdollisuutta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ei heru sympatiaa täältä kirjoitti:

Oot saanut elämäsi suurimman lahjan ja saat toistamiseen ja itket. Maailma on täynnä naisia jotka ei saa ensimmäistäkään vaikka itkisivät ja rukoilisivat. Anna lapsesi heille jos et kykene kasvamaan aikuiseksi. Voi lapsiparkoja. Väsynyt saa olla ja apua pyytää mutta lapsen saamista ei sanota virheeksi, vaikka olisi ns vahinkolapsi. Itse olet päätöksen tehnyt heidät synnyttää, joten kanna vastuusi.

Mikä sä olet kertomaan miten joku toinen saa tuntea? Jos tuntee niin, että lasten hankinta oli virhe, niin sitten se on hänelle niin. Se on eri asia kuin vastuunkantaminen. Vastuunsa voi kantaa ja lapset kasvattaa kunnialla, vaikka tuntisikin niiden hankkimisen olleen virhe. Eivät kaikki ihmiset rakasta lapsia niin paljon kuin toiset ja jokainen tekee elämässään pienempiä ja suurempia virheitä.

Vertauksesi naisiin, jotka eivät voi saada lapsia on naurettava. Ei sillä ole tämän henkilön elämään mitään yhteyttä.

Lapset ei ole pyytäneet saada syntyä ja tarvitsevat aikuista elämäänsä, ihmistä joka oikeasti välittää ja rakastaa. En yhtään enää ihmettele miksi lapsilla ja nuorilla on niin paljon mielenterveysongelmia tänä päivänä, kun äidit kilvan huutelee palstoilla että lapset on virhe jota syvästi katuu ja vapaa sinkkuelämä houkuttaa enemmän. Tietyt asiat pidetään omana tietona ja mölyt mahassa, lapsia rakastetaan enemmän kuin itseä jos niitä on päätetty synnyttää. Lapset ja nuoret lukee näitäkin palstoja ja herkässä iässä saavat vaikka mitä väärinkäsityksiä mieleensä. Itse sain vain yhden lapsen, enemmänkin olisin halunnut ja pahaa tekee lukea näitäkin kommentteja missä lapsia kadutaan. Jos on väsynyt, pitää sanoa että on väsynyt eikä niin että katuu lapsiaan. Apua saa jos haluaa pyytää. Tuntea saa mutta kaikkea ei pidä pukea sanoiksi ainakaan lasten kuullen.

Itselläni on 1,5 vuotias lapsi, rankkaa on ajoin ollut, mutta lapsi on silti rakkain maailmassa ja olen iloinen siitä, että hän on olemassa.

Mutta se mitä en ymmärrä, on se pakkomielle pieniin ikäeroihin. Jos kuvittelisin tähän samaan syssyyn vielä pikkusisaruksen (nyt tai muutamaan vuoteen) niin varmaan putoisi hiuksetkin päästä stressin vuoksi.

Yhden kanssa on mukavaa ja varmasti hänellekin mukavaa olla se pieni ihan kaikessa rauhassa ilman huomiota vieviä sisaruksia

No alku tulee olemaan vaikeaa, mutta vähän myöhemmin alat nauttimaan tilanteesta. Mun lapset on nyt 6 ja 8 ja tämä on eka kesä kun nautin kesälomasta enkä toivo pääseväni töihin lepäämään. Lapset nukkuu pitkään ja heidän kanssa on kiva reissata. Kun olivat pieniä, harkitsin itsekin jättäväni koko paletin isälle. Nyt vasta nautin perhe-elämästä vaikka edelleen tarvitsen silloin tällöin omaa aikaa, jota otankin aina välillä. Älä vaivu epätoivoon. Selviät kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on 1,5 vuotias lapsi, rankkaa on ajoin ollut, mutta lapsi on silti rakkain maailmassa ja olen iloinen siitä, että hän on olemassa.

Mutta se mitä en ymmärrä, on se pakkomielle pieniin ikäeroihin. Jos kuvittelisin tähän samaan syssyyn vielä pikkusisaruksen (nyt tai muutamaan vuoteen) niin varmaan putoisi hiuksetkin päästä stressin vuoksi.

Yhden kanssa on mukavaa ja varmasti hänellekin mukavaa olla se pieni ihan kaikessa rauhassa ilman huomiota vieviä sisaruksia

Meillä ei edes ole pieni ikäero tulossa vaan noin 4 vuotta. Esikoinen vaan kömpii edelleen lähestulkoon joka yö viereen nukkumaan. Sillä odotankin yhtä helvetillisiä yövalvomisia kuin esikoisen kanssa. Tyhmänä luulin että 4-vuotias nukkuisi jo omassa huoneessaan nätisti. No ei nuku.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on 1,5 vuotias lapsi, rankkaa on ajoin ollut, mutta lapsi on silti rakkain maailmassa ja olen iloinen siitä, että hän on olemassa.

Mutta se mitä en ymmärrä, on se pakkomielle pieniin ikäeroihin. Jos kuvittelisin tähän samaan syssyyn vielä pikkusisaruksen (nyt tai muutamaan vuoteen) niin varmaan putoisi hiuksetkin päästä stressin vuoksi.

Yhden kanssa on mukavaa ja varmasti hänellekin mukavaa olla se pieni ihan kaikessa rauhassa ilman huomiota vieviä sisaruksia

Meillä ei edes ole pieni ikäero tulossa vaan noin 4 vuotta. Esikoinen vaan kömpii edelleen lähestulkoon joka yö viereen nukkumaan. Sillä odotankin yhtä helvetillisiä yövalvomisia kuin esikoisen kanssa. Tyhmänä luulin että 4-vuotias nukkuisi jo omassa huoneessaan nätisti. No ei nuku.

Ap

Meillä esikoinen on nyt neljä ja kuopus parin kuukauen ikäinen vauva. Esikoinen kömpii joka yö viereen, ei se nyt niin rankkaa ole, kunhan sänky on tarpeeksi leveä.  Ja esikoinen on niin onnessaan vauvasta :)