Miniä ei käy kylässä kuin tosi harvoin
Miniä ei oikein koskaan tule ei poikani mukana käymään. Hän on viimeksi käynyt meillä n 4kk sitten ja vuodessa ei vieraile kuin ehkä 3-4 kertaa.Näkisin häntä mielelläni useamminkin, Hän jää pois, vaikka ei olisi muutakaan menoa, Tuntuu kuin hän ei ymmärtäisi, että sukulaisten kanssa on tapana olla tekemisissä, eikö hän tarvitse sukulaissuhteita ollenkaan... tuntuu surulliselta. Perheenjäsenten kanssakäyminen on kuitenkin kaikille ilon aihe ja rikastuttaa elämää, ja minusta lasteni puolisot kuuluvat perheeseen myös. En haluaisi painostaa, mutta en myöskään jättää häntä ulkopuoliseksi, Tuntuu että välttelee minua ja miestäni selvästi?
Kommentit (244)
"Perheenjäsenten kanssakäyminen on kuitenkin kaikille ilon aihe ja rikastuttaa elämää"
Ei kaikille. Minulle muiden perhe ei merkitse yhtään mitään. Omaa miestä ja lasta rakastan ja haluan viettää heidän kansaa aikaa, mutta omat ja appivanhemmat jätän tapaamatta. Mies ja lapsi saavat kyläillä heillä mikäli haluavat, se ei ole minulta pois.
Mä käyn oman anopin luona kerran tai kaksi vuodessa. Yleensä kerran ja se riittää.
Mieheni käy pari kertaa useammin lasten kanssa. Ei vain olla tekemisissä, vaikka välimatkaa vähän. En voi miestäkään sinne lasten kanssa pakottaa. Sen kummemmin syitä avaamatta.
Useammin saisivat käydä jossain (ei nyt välttämättä anopilla) kylässä, koska ne on ainoita mahdollisuuksia minulla olla yksin kotona. Kotona yksin oleminen on harvinaista herkkua ja luksusta, etenkin jos on pieniä lapsia.
Jospa miniäsi on niin kuin minä olisin; pohjattoman kiitollinen (anopille/muille kyläpaikoille) siitä, että saa sen hetken yksin kotona oloon.
Ihan tarpeeksihan hän käy. Itse käyn mieheni vanhemmilla ehkä kerran vuodessa (samoin kuin hän). Yksin en edes menisi.
Omilla vanhemmilla käyn kerran tai kaksi kuussa. En raahaa miestä mukaan, jos ei tahdo. Mielestäni mukava mennä sinne poreammeeseen, ja juttelemaan. Ruokakin kelpaa, ja nään lapsuudenajan lemmikeitä. Nuorimmat sisarukset asuu myös vielä siellä, niin näkee heitä samalla.
Tämä on varmaan kirjoitettu minusta? :D Ainakin tutulta kuulostaa...
Minä en ainakaan pidä mieheni sukulaisia omina sukulaisinani, enkä siksi tunne tarvetta pitää yhteyttä enempää kuin kohteliaisuus vaatii. Enhän pidä kovin innokkaasti yhteyttä edes omiin sukulaisiini. Esimerkiksi siskoani olen tavannut viimeksi lähes puolitoista vuotta sitten.
Minä käyn omien appivanhempien luona noin joka toinen kerta. Yleensä jään kotiin, koska se on ainoa hetki kun saan olla yksin olen vielä kotona nuorimmaisen kanssa). Joskus olen jo sopinut muuta kun mies päättää piipahtaa heillä.
En tarkoita mitään pahaa tällä. En itse ole sukurakas eikä anoppikaan ole niin mukava että jaksaisin heitä nähdä yhtä usein kuin mies.
Hän ei ole sinun sukulainen vaan poikasi tyttöystävä. Itselle joku 3 kertaa vuodessa olisi sopiva anoppilassa käymiseen en muutenkaan niin pidä anopista. ÄRSYTTÄÄ kun joudun käymään sielä tyyliin 7 kertaa vuodessa ja sekään ei vissiin riitä kun ovat kanssa miettineet miksen käy ja on vihjailtu että saisit useammin käydä..
Jep, aika kuivia noi kyläilyt. Omiin sukulaisiin en pidä yhteyttä, paitsi vanhempiin ja pariin sisarukseen (en edes kaikkiin sisaruksiin). Heitä näen parin kk välein. Ei kaikkien elämän hohto pyöri sukulaisissa, mun mielestä aika rasittavia.
Mieheni pitää sen pakollisen yhteyttä omiin vanhempiinsa, ja sisaruksiin - kerran tai pari vuodessa.
"Sukulaisten kanssa on tapana olla tekemisissä"
Juuei ole. Tai on ehkä tapana, mutta ei pakko. Jos lapsen valitsema puoliso ei tule mielellään vierailulle, saattaa olla paikallaan katsoa peiliin. Kokemuksen syvällä rintaäänellä tämä...
MInä olen vain iloinen, kun miniä ei tule käymään. Saadaan paljon rennommin jutella pojan kanssa ja paapoa lapsenlapsia, kun ei ole koko ajan haukankatsetta niskassa, että mitä nyt tarjotaan jne. Eikä meillä edes ole karkkeja tms. herkkuja vaan tänäänkin rahkapiirakkaa mantelipohjalla, mutta sekin on yleensä liikaa. Marjoissa kun on vaarallista hedelmäsokeria.
Toivottavasti tämä on provo. Itsekin näen miniääni vain pari-kolme kertaa vuodessa, vaikka maantieteellistä etäisyyttä ei paljon olekaan. Poikani sen sijaan käy pari kertaa kuussa töiden jälkeen kanssani kahvilla. En näe mitään syytä, miksi miniän pitäisi raahautua minua tapaamaan etenkin kun hän tekee vuorotyötä ja tapaamisten sovittaminen menisi entistäkin vaikeammaksi, jos hänenkin aikataulunsa pitäisi ottaa huomioon.
Tilanteita ja ihmisiä on tietysti erilaisia, mutta minä käyn anopillani noin kerran vuodessa, mies ehkä kolme-neljä kertaa. Toisaalta anoppi ei meitä koskaan pyydäkään käymään ja vierailee meillä paljon useammin kuin minä/me heillä. Ihan hyvissä väleissä ollaan.
Minä käyn harvoin mm. sen takia, koska haluan vain olla ja tehdä mitä itse tykkään. Ärsyttää se vanhanaikainen kuvio, että miehet vaan istuu ja odottaa valmista ja anoppi raataa ja odottaa selvästi, että minun tulisi naisena auttaa. En auta, koska hänen poikansakaan ei eväänsä liikauta ja välttääkseni tästä johtuvan ikävän tunneilmaston, oleilen mieluummin omassa kodissani. Että näin.
Kiva työntää ukko ja lapset appivanhemmille, sielläpähän keskenään sukupolvet yrittää tulla toimeen ja sietää toistensa mielipiteitä ja odotuksia. Sillä aikaa minä teen jotain mielekästä puuhailua kotonani eikä kukaan häiritse, arvostele tai töräyttele typeriä mielipiteitään. Just ja just kestän omat vanhempani ja heidän luutuneet mielipiteensä siitä, miten asiat tulee hoitaa, miten ne tehdään ja millaisia mielipiteitä saa ilmaista.
Hrrr, pelkkä ajatus että enemmän pitäisi käydä ahdistaa. Mulla ja anopilla ei ole yhtään mitään yhteistä. Kynnysmatto anoppi puhuu kuinka upeaa on kun nainen pitää puolensa, mutta todellisuudessa ei hyväksy sitä, etten ole poikansa kynnysmattona. Nyt kun oikein mietin, en keksi mitään muuta puhuttavaa anopin kanssa, kuin että onpas ollut sateinen kesä. Lapsia ei ole, että niistäkään voisi puhua.
Ei mun elämääni rikastuta sukulaissuhteet siinä määrin että haluaisin jatkuvasti kyläillä. Mulla ei ole mitään sukulaisia vastaan, ei omiani eikä mieheni mutta viihdyn omissa oloissani. Anoppilassa käyn noin 4 kertaa vuodessa ja se riittää.
Teillä ap on tuskin niin paljoa yhteistä miniän kanssa ja ootte luultavasti erilaisia?
on kiusallista istua kahvipöydässä ja keksiä puhuttavaa
Jos oot kuin mun anoppi että katselet seinille ja pyörittelet silmiä sekä teet naurun turahduksia joka kerta kun yritän puhua, ei ole ihme ettei miniää näy.
Vierailija kirjoitti:
"Perheenjäsenten kanssakäyminen on kuitenkin kaikille ilon aihe ja rikastuttaa elämää"
Ei kaikille. Minulle muiden perhe ei merkitse yhtään mitään. Omaa miestä ja lasta rakastan ja haluan viettää heidän kansaa aikaa, mutta omat ja appivanhemmat jätän tapaamatta. Mies ja lapsi saavat kyläillä heillä mikäli haluavat, se ei ole minulta pois.
Oletko ajatellut, että lapsesi voi ottaa sinusta mallia?
Vierailija kirjoitti:
Jos oot kuin mun anoppi että katselet seinille ja pyörittelet silmiä sekä teet naurun turahduksia joka kerta kun yritän puhua, ei ole ihme ettei miniää näy.
Mun anopilla jonkinlainen pers.häiriö siitä päätellen mitä on suustaan päästänyt se ei oikeuta tiettyyn käytökseen lisäksi ostaa mieheni asuntoon esineitä kysymättä mieheltä mitään ja esittelee niitä minun läsnäollessa.
Kyllä hän käy ihan riittävän usein. Ei hätää.