Narsistien kanssa seurustelleet ja uusi suhde

Vierailija kirjoitti:

Miten muilla on mennyt sen jälkeen, kun on päässyt eroon narsistista? Itse erosin kymmenen vuotta sitten minua lyttäävästä "unelmapuolisosta". Kaikkien muiden silmissä osasi olla kyllä täydellinen, mutta kun kotiovi sulkeentui, niin alkoi tulla vikalistaa sen päivän virheistä. Pukeutuminen, kasvonilmeet, puhetapa, syöminen, juominen... Kaikesta. Vieraitahan meille ei voinutkaan kutsua, kun minua sai niin kovasti heidän silmissään hävetä. Seksiäkään ei ollut, kun olin Hänen mielestään niin vastenmielinen. Silti ei suostunut eroon. Lopulta repäisin itseni irti ja alkushokin jälkeen en ole katunut.

Mutta. Olen nauttinut eron tuomasta vapaudentunteesta liikaakin. Minulla on ollut tässä kymmenen vuoden aikaan muutama suhde, eli en ole täysin erakoitunut. Ongelma vain on siinä, että muutaman kuukauden jälkeen alkaa sanoinkuvaamattomat ahdistuskohtaukset. Välillä tuntuu, että tukehdun. Seurustelukumppanit eivät ole ymmärtäneet (vaikka väittävät ymmärtävänsä) ja alkavat syyttelemään, jonka jälkeen kierre on valmis ja se päätyy siihen, että mä lähden pois suhteesta.

Vituttaa olla yksin, mutta suhteessa oleminen ahdistaa. Miksei toiselle voi antaa tilaa? Miksi pitää ilkeillä henkilökohtaisista asioista?

Aloitin pari vuotta sitten terapian ja se on auttanut ymmärtämään asioita. Haluaisin kuulla muidenkin kokemuksia ja tuntemuksia.

Muita narsisteiksi haukkuville mulla on vain kaksi sanaa. Pei li.

Samanlaisia kokemuksia ja tuntemuksia kuin sinulla. Olen ollut suhteessa narsistipsykopaatin ja toisen muuten vain hyvin manipuloivan ja kontrolloivan ihmisen kanssa. Nyt on mennyt pitkään ihan yksin ja erakkona. En vaan pysty suhteisiin kun heti alkaa se jonkunlainen kontrollointi jota en siedä yhtään. Olen varmaan yliherkkä tai sitten vedän puoleeni ihmisiä jotka eivät pysty antamaan minulle tilaa. Tuntuu että niin paljon parempi yksin kun kaikki miehet on tuollaisia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten muilla on mennyt sen jälkeen, kun on päässyt eroon narsistista? Itse erosin kymmenen vuotta sitten minua lyttäävästä "unelmapuolisosta". Kaikkien muiden silmissä osasi olla kyllä täydellinen, mutta kun kotiovi sulkeentui, niin alkoi tulla vikalistaa sen päivän virheistä. Pukeutuminen, kasvonilmeet, puhetapa, syöminen, juominen... Kaikesta. Vieraitahan meille ei voinutkaan kutsua, kun minua sai niin kovasti heidän silmissään hävetä. Seksiäkään ei ollut, kun olin Hänen mielestään niin vastenmielinen. Silti ei suostunut eroon. Lopulta repäisin itseni irti ja alkushokin jälkeen en ole katunut.

Mutta. Olen nauttinut eron tuomasta vapaudentunteesta liikaakin. Minulla on ollut tässä kymmenen vuoden aikaan muutama suhde, eli en ole täysin erakoitunut. Ongelma vain on siinä, että muutaman kuukauden jälkeen alkaa sanoinkuvaamattomat ahdistuskohtaukset. Välillä tuntuu, että tukehdun. Seurustelukumppanit eivät ole ymmärtäneet (vaikka väittävät ymmärtävänsä) ja alkavat syyttelemään, jonka jälkeen kierre on valmis ja se päätyy siihen, että mä lähden pois suhteesta.

Vituttaa olla yksin, mutta suhteessa oleminen ahdistaa. Miksei toiselle voi antaa tilaa? Miksi pitää ilkeillä henkilökohtaisista asioista?

Aloitin pari vuotta sitten terapian ja se on auttanut ymmärtämään asioita. Haluaisin kuulla muidenkin kokemuksia ja tuntemuksia.

Muita narsisteiksi haukkuville mulla on vain kaksi sanaa. Pei li.

Ai meinaatko, että noi syytökset oli sitten aiheellisia? Jos mulla oli hauskaa ja erehdyin hymyilemään, niin mulla oli vittuimainen hymy? Tai jos en hymyillyt, niin oli "taas naama väärinpäin".

Up!

Jos et ole vielä käsitellyt kunnolla sitä edesmennyttä suhdettasi ja et aloita koskaan puhtaalta pöydältä sen uuden ihmisen kanssa?

Jos se uusi ihminen ei sitten olekaan kuin se menneisyyden narsisti, mutta joku käytöksessa muistuttaa tuota ja kavahdat sitä? Niin sehän kertoo siitä, että et ole käsitellyt mennyttä. Vaan pitää tutustua vähitellen uuteen ihmiseen ja huomata, ettei tämä ole kuten se entinen.

Vinkki: lankeat aina samanlaisiin miehiin. Valitse sen sijaan kilttimies *sihahdus*.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten muilla on mennyt sen jälkeen, kun on päässyt eroon narsistista? Itse erosin kymmenen vuotta sitten minua lyttäävästä "unelmapuolisosta". Kaikkien muiden silmissä osasi olla kyllä täydellinen, mutta kun kotiovi sulkeentui, niin alkoi tulla vikalistaa sen päivän virheistä. Pukeutuminen, kasvonilmeet, puhetapa, syöminen, juominen... Kaikesta. Vieraitahan meille ei voinutkaan kutsua, kun minua sai niin kovasti heidän silmissään hävetä. Seksiäkään ei ollut, kun olin Hänen mielestään niin vastenmielinen. Silti ei suostunut eroon. Lopulta repäisin itseni irti ja alkushokin jälkeen en ole katunut.

Mutta. Olen nauttinut eron tuomasta vapaudentunteesta liikaakin. Minulla on ollut tässä kymmenen vuoden aikaan muutama suhde, eli en ole täysin erakoitunut. Ongelma vain on siinä, että muutaman kuukauden jälkeen alkaa sanoinkuvaamattomat ahdistuskohtaukset. Välillä tuntuu, että tukehdun. Seurustelukumppanit eivät ole ymmärtäneet (vaikka väittävät ymmärtävänsä) ja alkavat syyttelemään, jonka jälkeen kierre on valmis ja se päätyy siihen, että mä lähden pois suhteesta.

Vituttaa olla yksin, mutta suhteessa oleminen ahdistaa. Miksei toiselle voi antaa tilaa? Miksi pitää ilkeillä henkilökohtaisista asioista?

Aloitin pari vuotta sitten terapian ja se on auttanut ymmärtämään asioita. Haluaisin kuulla muidenkin kokemuksia ja tuntemuksia.

Muita narsisteiksi haukkuville mulla on vain kaksi sanaa. Pei li.

Minäkin yläpeukutin viestiäsi. Ihan vaan koska vaikutit ainakin itse olleesi vakuuttunut, etä olet tehnyt ja kommentissasi julkaissut vähintään ja ainakin sosiologian Nobeliin oikeuttavan oivalluksen.

Olen ollut 7 vuotta yksin sen jälkeen kun erosin narsistista. En ole edes ajatellut uutta suhdetta. En tiedä tuleeko joskus vielä sellainen aika, mutta nyt on näin. Minä en siis edes halua mitään, edelleen nautin kun saan tulla kotiin, jossa ei tarvitse pelätä.

Totta kai sitä pelkää, että taas on samanlainen kontrolloiva hullu kyseessä. Ei siinä auta oikeastaan kuin aika ja se, että etsii sellaisen kumppanin, joka heti alusta lähtien antaa sinulle tilaa tarpeeksi. Riittävän itsenäinen ja hyvän itsetunnon omaava.

Ja oma käytös heti alusta totuudenmukaiseksi, ilman liikaa miellyttämistä. Sanot heti alussa, että tarvitset paljon tilaa ja jos silti roikkuu ja kiukuttelee jos ei näe sinua 24/7 niin pakene. Muista, että saatat hakea täysin samanlaista kumppania tiedostamattasi.

Älä ala venymään heti alussa liian tiuhaan tapaamistahtiin vain toista miellyttääksesi, tai alkuhuuman takia, vaan pidä sitä omaa aikaa säännöllisesti heti alussa. On vaikeampaa alkaa myöhemmin muuttaa tahtia ilman, että siitä tulee kriisi puolin ja toisin.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut 7 vuotta yksin sen jälkeen kun erosin narsistista. En ole edes ajatellut uutta suhdetta. En tiedä tuleeko joskus vielä sellainen aika, mutta nyt on näin. Minä en siis edes halua mitään, edelleen nautin kun saan tulla kotiin, jossa ei tarvitse pelätä.

Tuo tyhjään kotiin tuleminen on toisaalta ankeaa, mutta toisaalta ihanaa. Eipähän ole heti ovelta läsähtämässä "märkää rättiä naamaan", eli ilkeilyä ja arvostelua.

Vierailija kirjoitti:

Samanlaisia kokemuksia ja tuntemuksia kuin sinulla. Olen ollut suhteessa narsistipsykopaatin ja toisen muuten vain hyvin manipuloivan ja kontrolloivan ihmisen kanssa. Nyt on mennyt pitkään ihan yksin ja erakkona. En vaan pysty suhteisiin kun heti alkaa se jonkunlainen kontrollointi jota en siedä yhtään. Olen varmaan yliherkkä tai sitten vedän puoleeni ihmisiä jotka eivät pysty antamaan minulle tilaa. Tuntuu että niin paljon parempi yksin kun kaikki miehet on tuollaisia

Kaikki miehet, niinpä niin. Onneksi sussa ei ole vikaa :D voimia jaxuhali :p

Olin suhteessa, joka lähes tuhosi minut henkisesti. Muutamassa viikossa niin mukava  mies paljastui manipuloivaksi ja kontrolloivaksi alkoholisti-valehtelijaksi, joka vei myös rahojani. Kiristi, kontrolloi, haukkui, syytti, ivasi. Yritti eristää ystävistäni ja suvustani. Lyttäsi ammatillisesti. Sai raivareita kännissä ja käytös kuin uhmaikäisellä. Olin kuin elokuvassa Vihollinen vuoteessani.

Nyt olen ollut pari kuukautta yksin, voin hengittää kotona ja tavata tärkeitä ihmisiäni. Tuskin voin ihan äkkiä luottaa kehenkään uuteen ihmiseen, mieheen ainakaan.

Vierailija kirjoitti:

Olin suhteessa, joka lähes tuhosi minut henkisesti. Muutamassa viikossa niin mukava  mies paljastui manipuloivaksi ja kontrolloivaksi alkoholisti-valehtelijaksi, joka vei myös rahojani. Kiristi, kontrolloi, haukkui, syytti, ivasi. Yritti eristää ystävistäni ja suvustani. Lyttäsi ammatillisesti. Sai raivareita kännissä ja käytös kuin uhmaikäisellä. Olin kuin elokuvassa Vihollinen vuoteessani.

Nyt olen ollut pari kuukautta yksin, voin hengittää kotona ja tavata tärkeitä ihmisiäni. Tuskin voin ihan äkkiä luottaa kehenkään uuteen ihmiseen, mieheen ainakaan.

Oleppa sellaisen kanssa muutama vuosi...

Kyllä naisetkin tämän taidon osaa. Ovat siinä jopa verbaalisesti taitavampia.

Minulla sama-ahdistus alkaa muutaman kuukauden päästä ja lopetan suhteen.Yksin 11vuotta jo.

Onko sellaisia, ketkä on selvinneet ahdistuksesta?

Minäkään en narskuhenkisen jälkeen ole katsonutkaan miehin päin, erosta jo 12 vuotta. Ei vaan pysty enää päästämään ketään niin lähelle.

Minä en oikein edes uskalla yrittää, pelkään, että kohdalleni osuu taas joku huonosti kohteleva paskiainen.

Terapia avaa tunne-elämän solmuja ja kehittää itsetuntemusta, mikäli on itse valmis tekemään töitä asian eteen. Se vaatii useamman vuoden sitoutumista, mutta voin vakuuttaa oman kokemukseni perusteella, että kannattaa. Itselläni on taipumusta miellyttämiseen ja tulen helposti jyrätyksi, mikäli toinen on hallitsevampi ja voimakastahtoisempi. Narsistit ym. "luonnehäiriöiset" eivät saa niin helposti otetta ihmisestä, joka on itsensä kanssa sinut eikä suostu moiseen kohteluun. Karu tosiasiahan on, että itsekin mahdollistaa oman huonon kohtelunsa jäämällä suhteeseen. Ihmiset eivät useinkaan  suostu muuttumaan, mikäli ei ole aitoa halua pyrkiä parempaan. Tuttu ja turvallinen, ikävä kyllä myös vahingollinen kohtelu, saattaa tuntua turvalliselta, koska tuntuu, että on ansainnut sen jollain tavalla. Omanarvontunto on niin alhaalla, ettei vaan kykenen repäisemään itseään irti. Terapian avulla voi saada apua tähän. Ei enää suostu eikä kykene alistumaan huonoon kohteluun.

En tiedä, oliko kyseessä puhdas narsisti vai mikä, mutta meni alkoa, oli mustasukkainen, rajoitti elämääni, valehteleva, huijari, loinen. Ihmishirviö, jota toisaalta säälin.

Kertoi aiemmista suhteistaan ja ihmetytti, kuinka hänen kohdalleen olikin osunut ne hankalat naiset. Itse kun oli niin täydellinen.

Jätin. Uskon kyllä vielä jossain olevan minullekin parempaa.