Uudelleen naimisiin menemisestä...
Olemme mieheni kanssa olleet aiemmin naimisissa tahoillamme ja nyt sitten toistemme kanssa-- rikoimme sen mitä emme koskaan uudelleen aikoneet tehdä . :D
Puhuimme alusta asti, että toista kertaa naimisiin ei aiota mennä ja mies etenkin painotti että naimisiin "voi" mennä vain kerran. Ensimmäinen liitto oli onneton, ja siihen meni kun koki että on sen ikäinen että ehkä jo pitäisi, ja ex vaimon toiveista... (oma liittoni vähän samalla lailla, ex mieheni haluista mennä naimisiin)
Seurusteltuamme kolmisen vuotta nykyisen miehen kanssa, pikkuisemme ilmoitti tulostaan.
Minun ensimmäinen ajatus oli "apua, en ole edes naimisissa ja raskaana" :D (niin tollolta kuin kuullostaa)
Ensin rauhoittelin että ei sitä naimisiin menoa tarvita, kunnes sitten viimeisillä raskauskuukausilla tuli olo että pakko se avioon on astella. Aloin varovasti miehelleni tästä pohjustaa, viimehetkillä ehdittiin naimisiin (3 viikkoa ennen synnytystä).
Mies oli vähän että eeeeh--onkos se nyt pakollista, en minä voi sinua enempää koskaan rakastaa vaikka naimisiin mennään, mitään se ei muuta, se ei voi syviä tunteita syventää entisestään, ei tarvitse tuollaista sitoutumista ollakseen loppuelämän kanssani.
No, pohdittiin sitten että isyydentodistusta ei tarvita jos niin tehdään. Naimisiin mentiin salaa, kaikessa hiljaisuudessa. Naimisiinmeno meinasi kaatua kun mies ei saanut esteidentutkinta paperia allekirjoitettua (lue: keksi syitä viivytellä). Minusta päivä oli tosi romanttinen, mutta kaikki joille siitä on kerrottu niin ovat ihastelleet että miten romanttinen, mies vaan vähätellyt "pah mitään romanttista, siitä nyt tiedä".
Nyt meillä kolmas hääpäivä tulossa (ilman mitään krumeluureja), mutta aina välillä mieltä kaihertaa tunne siitä että en saa kaikkea sitä mitä voisin saada, tarkoitan siis kun kerran koettu niin mies tuntuu jotenkin vetävän matalammalla moodilla. Tuntuu että jos en olisi "pamahtanut paksuksi" niin naimisissa ei oltaisi, tuntuu jollain tavalla velvollisuudelta miehen tasolta. Ja siltä että "ainoa oikea" avioliitto särkyi, tämä nyt vaan on tällainen "muodollisuus".
Jotenkin itse olen järkeillyt että minä olin kuitenkin se joka sai mielen muuttumaan (vai olikohan se isyydentunnustamisen välttäminen), vaikka ihan hirveällä innolla naimisiinastelu ei tullutkaan :D Mies itse sanoo, että pitää/yrittää pitää tätä liittoa ainoanaan, ja suhtautua tähän kuin ainoaan kertaan. Monesti harmitellut että miksei minua silloin aiemmin löytänyt ennen kuin ekan kerran meni.
Vaikka "oikeista" syistä ei naimisiin mennyt kanssani (?), alkaa kuitenkin joka hääpäivän alla hössöttää lahjoista ym., tuntuu ristiriitaiselta että miksi niin jos tämä AVIOliitto itsessään ei merkkaa kamalasti.
Olenkohan liikaa ajatellut tätä asiaa.... Pitäisiköhän vaan "nauttia kun kuitenkin minun kanssa mursi päätöksensä ja asteli avioon.
Minäkään en välttämättä ilman lasta olisi mennyt naimisiin (avoliitto olisi riittänyt), mutta kun tulin raskaaksi, tuli romanttisia ajatuksia avioliiton ihanuudesta ja siitä miten mieheni kanssa haluaisin vaan pyyhkiä kaiken menneen ja "todistaa" sitä naimisiin menolla että toinen hakkaa aiemman mennen tullen....
Kommentit (2)
Mies on pohjimmiltaan romantikko. Jotenkin suloista :)
!