Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Jo lapsena tiesin etten halua lapsia, tein ne miehen mieliksi.. Kuinka oikeasti selviän?
29.03.2017 |
Inhosin nukkeja, haave oli ihan pikkutytöstä asti olla liikenainen upeassa asunnossa, en edes ajatellut meneväni naimisiin, koin sen vanhanaikaiseksi jo todella pienenä. Miksi pitäisi olla jonkun kanssa? Olin todella itsenäinen lapsi ja teininäkin miehet vaihtui ja ihastuin ihmisiin vain hetkiksi. Parikymppisenä kömmin haalaribileistä jonkun miehen kainaloon ja heräsin sieltä krapulassa. Yksi asia johti toiseen ja oltiin yhtäkkiä naimisissa ja ostettu asunto. Tulin vahingossa raskaaksi ja mies oli onnensa huipulla... Minä en.
Järkisyistä tehtiin toinen heti perään. Nyt meillä on kaksi pientä lasta ja ihan hirveä meteli ja kaaos. Vein heidät päiväkotiin kun esikoinen oli 2 ja kuopus 1. Äitiys ei ole juttuni. Rakastan lukea ja nukkua, harrastaa kovaäänistä seksiä ja juoda ihan hirveät kännit..
En ole löytänyt äitiydestä mitään kivaa! On kiva halailla ja jaksan leikkiä maksimissaan 30min. Ulkona on ihan ok käydä, mutta sisällä meinaan tulla hulluksi. Kun teen etäpäivä, nautin hiljaisuudesta. Vihaan siivoamista yli kaiken, ja ihan mitä tahansa muuta tekisin mieluummin. Pakko kuitenkin siivota, koska asunto menee karmivaksi päivässä.
Nyt vaan odottelen, kun alkavat itsenäistyä.. Luojan kiitos, mies on edelleen lapsiihminen, mutta hänkin on järkyttynyt tästä muutoksesta. Vielä 3 vuotta sitten me istuttiin ikkunalaudalla skumppapullo kädessä keskellä päivää... Ja meillä oli jumankauta siisti, tilava, raikas, iso asunto! Huumori pelastaa meidän parisuhteen, mutta miten hitossa jaksan tätä seuraavat 10 vuotta?? Pakko olisi oppia nauttimaan tästä, mutta miten kun tekisi mieli karata työpaikalle?
Kommentit (61)
Hmmm..... 10 vuotta :D No, kyllähän se helpottuu jossain vaiheessa. Mutta juuri tänään ihmettelin duunissa, että miksi ihmeessä ihmiset haluavat lapsia, miksi itsekin halusin....
Olen siis 21-vuotiaan äiti. Eikä tälle näy loppua ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haistan provon, mutta kysyn siltäkin varalta, ettet ole. Mitä ajattelit, että äitiys on?? Joku tietty raami, missä ei nissään nimeääs saa harrastaa seksiä, käyttää alkoholia, rakastaa hiljaisuutta ja inhota leikkimistä?? Minkälainen oma äitisi oli? Olet ainutlaatuinen, omanlaisesi äiti, niin me kaikki. Etkö pidä itsestäsi? Vaikka et ole löytänyt äitiydestä mitään kivaa, toivottavasti olet löytänyt edes jotain kivaa lapsistasi, ja myös näyttänyt sen heille.
Kyllä tuosta selviää. Ennenkin on selvitty. Vasta pari sukupolvea sitten äitiys oli lähinnä pakollinen paha, joka koitui kaikille terveille seksiä harrastaville naisille. Ei sinunkaan vanhempiasi ole todennäköisesti hankittu minään nykyaikaisena onnellisuusprojektina.
Minä en ole jaksanut leikkiä 30 minuuttia koskaan, mutta jaksan muuten lapsia paljon paremmin. Päiväkotiin 3 v ja imetystä 2-4v, riippuen lapsesta. Kotiäitiyttä 7 v. Teen lasten kanssa yhdessä ihan tavallisia kotitöitä, en leiki.
No en leiki ellei pyydä. Mutta kun pyytää niin en raaski olla leikkimättä. Mies on varmaan opettanut tuon leikkimisen, kun puhuttaa leluja yms.. Ja vanhempi on niin paljon viisaampi kuin nuorempi, joka käytännössä vain hajottaa ja kiipeilee, joten ei tuosta nuoremmasta ole kaveriksi kuin parhaimmillaan tuhmuuksiin.
Hankimme toisen, koska meille molemmille on sisarukset olleet todella tärkeitä. Mielestäni on ihanaa, että lapsella on joku jonka kanssa jakaa sama kokemuspohja yms. Ja muutenkin moni ystäväni, joka on ollut ainoa lapsi, on sitä mieltä, että lapselle kannataa hankkia sisarus. Tavallaan tiesin olevani vajavainen äiti, niin ajattelin sisaruksen jotenkin täydentävän myös omaa epätäydellisyyttäni.
Olisi ihanaa keksiä jotain keinoja nauttia tästä. Pelkään, että lapset reagoivat tähän myöhemmin. En halua lapseni olevan heitä, jotka istuvat tunteja psykologilla puhumassa huonosta äitisuhteesta tai hylkäämiskokemuksista. Itse en kompleksoidu kovin pienistä, mutta mistä sitä tietää kuinka herkkiä lapseni ovat..
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No en leiki ellei pyydä. Mutta kun pyytää niin en raaski olla leikkimättä. Mies on varmaan opettanut tuon leikkimisen, kun puhuttaa leluja yms.. Ja vanhempi on niin paljon viisaampi kuin nuorempi, joka käytännössä vain hajottaa ja kiipeilee, joten ei tuosta nuoremmasta ole kaveriksi kuin parhaimmillaan tuhmuuksiin.
Hankimme toisen, koska meille molemmille on sisarukset olleet todella tärkeitä. Mielestäni on ihanaa, että lapsella on joku jonka kanssa jakaa sama kokemuspohja yms. Ja muutenkin moni ystäväni, joka on ollut ainoa lapsi, on sitä mieltä, että lapselle kannataa hankkia sisarus. Tavallaan tiesin olevani vajavainen äiti, niin ajattelin sisaruksen jotenkin täydentävän myös omaa epätäydellisyyttäni.
Olisi ihanaa keksiä jotain keinoja nauttia tästä. Pelkään, että lapset reagoivat tähän myöhemmin. En halua lapseni olevan heitä, jotka istuvat tunteja psykologilla puhumassa huonosta äitisuhteesta tai hylkäämiskokemuksista. Itse en kompleksoidu kovin pienistä, mutta mistä sitä tietää kuinka herkkiä lapseni ovat..
Ap
Muotoiletko vielä lyhyesti, mikä se sun ongelma olikaan, vai oliko se vain ettei äitiys ole "kivaa"?
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tuosta selviää. Ennenkin on selvitty. Vasta pari sukupolvea sitten äitiys oli lähinnä pakollinen paha, joka koitui kaikille terveille seksiä harrastaville naisille. Ei sinunkaan vanhempiasi ole todennäköisesti hankittu minään nykyaikaisena onnellisuusprojektina.
Tossa on pointtia. Suurin osa paineista mitä äitiyteen liittyy tulee ulkopuolelta ja on aika höpöhöpöä. Tarviiko lapsen osata luistella, hiihtää ja uida ennen kouluunmenoa? Tarviiko lintsillä käydä. En sano että niissä on yhtään mitään pahaa, mutta mä itse inhoan luistella, hiihtää, uida ja käydä huvipuistoissa, ei tulisi mieleenikään tehdä niitä asioita vaan lapsen takia. Mä teen lasten kanssa yhdessä sit asioita mistä mä itse nautin, niin kuin hoidan kasvimaata. Tee äitiydestä oman näköisesi. Lapset rakastaa kun ne pääsee aikuisten projekteihin jollakin tavalla mukaan. Älä leiki vaan tee juttuja mistä ite nautit lasten kanssa. Kyl ne leikkii sitten hyvin keskenään kun saavat aikuisten huomiota, eikä sen huomion tosiaankaan tarvii olla leikkimistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi en ole sinunkaltaisesi kanssa parisuhteessa. Aivan liian erilainen arvomaailma.
Toi kaksi lasta pienellä ikäerolla on teidän pelastuksenne. Meillä alkoivat 1- ja 2-vuotiaina leikkiä tosi hyvin yhteen ja elämä helpottui kuin taikaiskusta. Aivan eri kuin irrallisen yksittäisen kanssa, joka ei vielä 5-vuotiaanakaan ollut hetkeäkään itekseen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siivoa yhdessä lasten kanssa? Ne yllättävän nuorina oppii juttuja, meillä 1-vuotias kuopus tyhjentää mun kanssa yhdessä tiskikoneen joka päivä ja se on tällä hetkellä maailman suurinta hupia :D
Vierailija kirjoitti:
Haistan provon, mutta kysyn siltäkin varalta, ettet ole. Mitä ajattelit, että äitiys on?? Joku tietty raami, missä ei nissään nimeääs saa harrastaa seksiä, käyttää alkoholia, rakastaa hiljaisuutta ja inhota leikkimistä?? Minkälainen oma äitisi oli? Olet ainutlaatuinen, omanlaisesi äiti, niin me kaikki. Etkö pidä itsestäsi? Vaikka et ole löytänyt äitiydestä mitään kivaa, toivottavasti olet löytänyt edes jotain kivaa lapsistasi, ja myös näyttänyt sen heille.
Me oltiin äidillemme juuri onnellisuusprojekti. Äitini oli sellainen pullantuoksuinen satutäti, joka leikki meidän kanssa, puki nukkeja ja jutteli päivät pitkät, siivosi ja puunasi ja laittoi kotia. Astuttiin isossa omakotitalossa ja oli kultainennoutaja, pelit ja pensselit. Isä leikkasi ruohoa ja opetti vaihtamaan autonrenkaat ja saatiin olla kaikessa mukana. Kerättiin omenia ja leikattiin omenapuita.. Yms. Nyt he edustavat tuota lapsilleni isovanhempina, mutta minä en äitinä -todellakaan.
En ole löytänyt äitiydestä mitään kivaa.. Lasten kanssa on kiva maalata ja on kivaa kun he harjaavat hiuksiani.. Tykkään halata ja pussata ja katsoa millaiset vaatteet he valitsevat päälleen. Heidän kehittymistään on kiva seurata ja tukea heitä heidän mielenkiinnonkohteissaan (soittaminen, maalaaminen jne) mutta itse äitiys ei ole yhtään mukavaa. Olen kaupunkilaistunut. Rakastan kulttuuria, sitä kuuluista omaa aikaa, niitä kännejä jotka alkaa sieltä kolmelta iltapäivällä auringon vielä paistaessa.. Olen hyvä työntekijä, taiteilija ja naisystävä, mutta huono äiti ja vaimo...
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mulla ei ollut mikään hinku tulla äidiksi. Miehen kanssa alettiin seurustella nuorena. Mies silloin 20v ja minä 19v. Asutiin eri paikkakunnilla, opiskeltiin. Kuuden vuoden jälkeen rauhoituttiin saman katon alle samaan kaupunkiin. Kahdeksan vuoden jälkeen mentiin naimisiin. Vuoden päästä häistä lapsi, neljän vuoden päästä toinen. Molemmat raskaudet alkoi kerrasta, vaikka minulla on ollut myoomia ja miehelläni seurustelun alkuaikana kiveskiertymä, josta ei osattu sanoa vaikuttaisiko lasten tekoon.
Nooh; Tällä hetkellä elämä on hallittua kaaosta. Lapset kohta 7v ja kohta 3v. Enempää ei tule. Kaaoksen hoidamme ja tästä nautimme siinä missä kykenemme, mutta en malta odottaa että tuo pienempikin on isompi. Pienet vauvat ja lapset ei tosiaan koskaan ole olleet minunkaan juttu. Rakastan siisteyttä, omaa rauhaa ja sitä, että ei tarvitsisi tuntea syyllisyyttä siitä että rakastaa työtään ja tehdä välillä pitkiä päiviä.
Olisin varmasti ollut aivan onnellinen ja jopa tyytyväisempi toisinaan elämääni, jos ei olisi lapsia.
Ne harvat kerrat, kun saan olla yksin kotona on mahtavia. En ikävöi lapsiani, koska tiedän että yksinolon hetket ovat harvinaista herkkua.
Huumori on meilläkin avainsana tässä omassa valitsemassamme hullujenhuoneessa.
Voin sanoa, että tämä isompi lapsi on jo ihan loistavaa seuraa. Ja 10-15 vuotta niin olen edelleen melko nuori (reippaasti alle 50v) ja on taas erilailla aikaa ihan vaan itselle.
Olen hakenut lähetettä sterilisaatioon. Ikää pian 34v.
En oikeasti viitsi alkaa terapoimaan ja keksimään selviytymiskeinoja ihmiselle, joka on ihan omaa tyhmyyttään suostunut tekemään asioita, joita ei ole koskaan itse edes halunnut. Siinähän nyt maksat tyhmyytesi seuraukset. Ehkä opetat lapsillesi, ettei koskaan pidä mennä tekemään mitään toisten mieliksi, ja koska se on tapana, tai niin kuuluu tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haistan provon, mutta kysyn siltäkin varalta, ettet ole. Mitä ajattelit, että äitiys on?? Joku tietty raami, missä ei nissään nimeääs saa harrastaa seksiä, käyttää alkoholia, rakastaa hiljaisuutta ja inhota leikkimistä?? Minkälainen oma äitisi oli? Olet ainutlaatuinen, omanlaisesi äiti, niin me kaikki. Etkö pidä itsestäsi? Vaikka et ole löytänyt äitiydestä mitään kivaa, toivottavasti olet löytänyt edes jotain kivaa lapsistasi, ja myös näyttänyt sen heille.
Me oltiin äidillemme juuri onnellisuusprojekti. Äitini oli sellainen pullantuoksuinen satutäti, joka leikki meidän kanssa, puki nukkeja ja jutteli päivät pitkät, siivosi ja puunasi ja laittoi kotia. Astuttiin isossa omakotitalossa ja oli kultainennoutaja, pelit ja pensselit. Isä leikkasi ruohoa ja opetti vaihtamaan autonrenkaat ja saatiin olla kaikessa mukana. Kerättiin omenia ja leikattiin omenapuita.. Yms. Nyt he edustavat tuota lapsilleni isovanhempina, mutta minä en äitinä -todellakaan.
En ole löytänyt äitiydestä mitään kivaa.. Lasten kanssa on kiva maalata ja on kivaa kun he harjaavat hiuksiani.. Tykkään halata ja pussata ja katsoa millaiset vaatteet he valitsevat päälleen. Heidän kehittymistään on kiva seurata ja tukea heitä heidän mielenkiinnonkohteissaan (soittaminen, maalaaminen jne) mutta itse äitiys ei ole yhtään mukavaa. Olen kaupunkilaistunut. Rakastan kulttuuria, sitä kuuluista omaa aikaa, niitä kännejä jotka alkaa sieltä kolmelta iltapäivällä auringon vielä paistaessa.. Olen hyvä työntekijä, taiteilija ja naisystävä, mutta huono äiti ja vaimo...
Ap
Ok! Kiitos! Äitikin saa rakastaa kulttuuria ja omaa aikaa. Ei äitiyttä tarvitse suorittaa, ei sinun tarvitse olla kuin äitisi, josta olet kai saanut käsityksen "hyvästä äitiydestä"? Olisit kuitenkin itsellesi armollinen. Todennäköisesti lapsesi ovat ihan tyytyväisiä äitiinsä, sinuun?
ps. minkälainen äiti haluaisit olla?
En minä ainakaan osaa näin vapaaehtoisesti lapsettomana kuvitella mitään "tapaa olla vanhempi", joka mahdollistaisi minulle onnellisuuden. Vai minkälaisessa vanhemmuudessa saa elää vapaasti omaa elämäänsä, ei tarvitse vastata lapsen tarpeisiin ja säilyttää sen oman rauhan ja yksityisyyden kuin lapsettomanakin? Etävanhemmuuskin aiheuttaisi varmasti jatkuvia syyllisyyden ja ahdistuksen tunteita.
Voi kiitos ap kun kirjoitit tänne. Itselläni ei ole vielä lapsia, mutta olen myös tiennyt mielestäni nuoresta asti, etten halua äidiksi. Ja nyt aikuisenakin koen, ettei äitirooli ole minua varten.
Kuitenkin tapasin ihanan puolison, joka lapsia haluaisi, ja hänen kanssaan kohta muutaman vuoden seurustelleena (ollaan nyt molemmat vajaa kolmekymppisiä), olen alkanut ajattelemaan asiasta vähän pehmeämmin, mutta pelot ja epäilykset elämänmuutoksen sietämättömyyttä kohtaan pitävät jarrut itselläni päällä.
Kirjoitit harvinaisen asiallisesti ja selkeästi omasta kokemuksestasi, ja se auttoi minua itseänikin jäsentelemään omia ajatuksiani lisää, sen sijaan että olisi saanut homman enemmän solmuun. Tällä palstalla on niin paljon negatiivisen vihamielistä kirjoittelua, että oli suunnilleen mikä asia tahansa, niin tämän sivuston tulen sulkeneeksi aina lievässä vitutuksessa tai lannistuksen olotilassa.
Siis pointti oli, että kiitos.
Minkälainen sun äidinäiti oli? Mun äidinäiti on sellainen kuin sun kuvaileva äitisi ja mun äiti tuntee siitä hirveetä syyllisyyttä kun ei ole samanlainen mummo mun lapsille kuin hänen äitinsä oli hänen lapsilleen. Hän ei jaksa leikkiä eikä kokkailla eikä konttailla lattioilla eikä ottaa hoitoon ellei nyt hengenhätä ole. Oon yrittänyt vakuuttaa et tekee nyt jotenkin vaan, ei mun lapset vertaile kun mun mummo kuoli 15 vuotta ennen kuin mun lapset syntyi. Varmasti jää rakkaita muistoja kunhan vaan on välillä läsnä.
Juuri etsin sitä kivoutta tästä kaikesta. Lähinnä tuntuu, että äitiys on vain suorittamista.. Just tuo luistelu-esimerkki.. Meillä on luistimet, mutta en saanut aikaiseksi viedä heitä luistelemaan koko talvena... Niin surkea olo siitäkin. Lapsemme eivät ole ikinä luistelleet.. ovat siis 2 ja 3, eli ei mikään katastrofi, mutta koen sen yhtenä epäonnistumisena muiden joukossa. Eivät myöskään ole hiihtäneet, eivätkä edes omista suksia..
Minä olen se äiti joka antaa xylitolipastillin aamulla kun on kiire, joka matkustaa 2 pysäkkiä päiväkotiin kun on kiire, joka pukee lapsille epäkäytännöllisiä vaatteita jos he haluavat. Joka ei osaa kasvattaa lapsista kunnon kansalaisia. Annan heidän katsoa piirrettyjä aika tosi paljon, valitettavasti nuorempaa ei kiinnosta.. Ei ole koskaan ollut mitään periaatteita perhepedistä, tutista, tuttipullosta, kauramaidosta tai korvikkeesta.. Ei mitään yhteistä niiden äitien kanssa joilla on hirveästi periaatteita ja jotka tietävät kaikesta kaiken. Toiset äidin jopa vähän ahdistaa. Siksi välttelen puhumasta lapsista. Onneksi tössä on par kaltaistani, lapsensa päiväkotiin aikaisin hylännyttä..
Mutta juu, ei ole kivaa. Oma aika on kivaa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Onneksi en ole sinunkaltaisesi kanssa parisuhteessa. Aivan liian erilainen arvomaailma.
No olipa taas turha kommentti, ei kai ap täällä parisuhdetta ollutkaan etsimässä.
Alue: Aihe vapaa
Miksi ihmeessä teitte toisen perään???
Yhden lapsen kanssa olisi paljon rauhallisempaa ja helpompaa.
Eikä niiden lasten kanssa tarvi teidän aikuisten leikkiä, siksihän teitte sille ekalle sen toisen, leikkikaveriksi.
Eikä tarvi leikkiä vaikka olis vaan yksi lapsi, lapsi leikkii kyllä itse, lapsilla on hyvin vilkas mielikuvitus ja aikuisen sekaantuminen vaan haittaa mielikuvituksen kehittymistä.
Nykyajan typerää höpötystä että vanhempien pitäisi koko ajan leikkiä lasten kanssa.