Jo lapsena tiesin etten halua lapsia, tein ne miehen mieliksi.. Kuinka oikeasti selviän?

Inhosin nukkeja, haave oli ihan pikkutytöstä asti olla liikenainen upeassa asunnossa, en edes ajatellut meneväni naimisiin, koin sen vanhanaikaiseksi jo todella pienenä. Miksi pitäisi olla jonkun kanssa? Olin todella itsenäinen lapsi ja teininäkin miehet vaihtui ja ihastuin ihmisiin vain hetkiksi. Parikymppisenä kömmin haalaribileistä jonkun miehen kainaloon ja heräsin sieltä krapulassa. Yksi asia johti toiseen ja oltiin yhtäkkiä naimisissa ja ostettu asunto. Tulin vahingossa raskaaksi ja mies oli onnensa huipulla... Minä en.

Järkisyistä tehtiin toinen heti perään. Nyt meillä on kaksi pientä lasta ja ihan hirveä meteli ja kaaos. Vein heidät päiväkotiin kun esikoinen oli 2 ja kuopus 1. Äitiys ei ole juttuni. Rakastan lukea ja nukkua, harrastaa kovaäänistä seksiä ja juoda ihan hirveät kännit..

En ole löytänyt äitiydestä mitään kivaa! On kiva halailla ja jaksan leikkiä maksimissaan 30min. Ulkona on ihan ok käydä, mutta sisällä meinaan tulla hulluksi. Kun teen etäpäivä, nautin hiljaisuudesta. Vihaan siivoamista yli kaiken, ja ihan mitä tahansa muuta tekisin mieluummin. Pakko kuitenkin siivota, koska asunto menee karmivaksi päivässä.

Nyt vaan odottelen, kun alkavat itsenäistyä.. Luojan kiitos, mies on edelleen lapsiihminen, mutta hänkin on järkyttynyt tästä muutoksesta. Vielä 3 vuotta sitten me istuttiin ikkunalaudalla skumppapullo kädessä keskellä päivää... Ja meillä oli jumankauta siisti, tilava, raikas, iso asunto! Huumori pelastaa meidän parisuhteen, mutta miten hitossa jaksan tätä seuraavat 10 vuotta?? Pakko olisi oppia nauttimaan tästä, mutta miten kun tekisi mieli karata työpaikalle?