Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Jo lapsena tiesin etten halua lapsia, tein ne miehen mieliksi.. Kuinka oikeasti selviän?
29.03.2017 |
Inhosin nukkeja, haave oli ihan pikkutytöstä asti olla liikenainen upeassa asunnossa, en edes ajatellut meneväni naimisiin, koin sen vanhanaikaiseksi jo todella pienenä. Miksi pitäisi olla jonkun kanssa? Olin todella itsenäinen lapsi ja teininäkin miehet vaihtui ja ihastuin ihmisiin vain hetkiksi. Parikymppisenä kömmin haalaribileistä jonkun miehen kainaloon ja heräsin sieltä krapulassa. Yksi asia johti toiseen ja oltiin yhtäkkiä naimisissa ja ostettu asunto. Tulin vahingossa raskaaksi ja mies oli onnensa huipulla... Minä en.
Järkisyistä tehtiin toinen heti perään. Nyt meillä on kaksi pientä lasta ja ihan hirveä meteli ja kaaos. Vein heidät päiväkotiin kun esikoinen oli 2 ja kuopus 1. Äitiys ei ole juttuni. Rakastan lukea ja nukkua, harrastaa kovaäänistä seksiä ja juoda ihan hirveät kännit..
En ole löytänyt äitiydestä mitään kivaa! On kiva halailla ja jaksan leikkiä maksimissaan 30min. Ulkona on ihan ok käydä, mutta sisällä meinaan tulla hulluksi. Kun teen etäpäivä, nautin hiljaisuudesta. Vihaan siivoamista yli kaiken, ja ihan mitä tahansa muuta tekisin mieluummin. Pakko kuitenkin siivota, koska asunto menee karmivaksi päivässä.
Nyt vaan odottelen, kun alkavat itsenäistyä.. Luojan kiitos, mies on edelleen lapsiihminen, mutta hänkin on järkyttynyt tästä muutoksesta. Vielä 3 vuotta sitten me istuttiin ikkunalaudalla skumppapullo kädessä keskellä päivää... Ja meillä oli jumankauta siisti, tilava, raikas, iso asunto! Huumori pelastaa meidän parisuhteen, mutta miten hitossa jaksan tätä seuraavat 10 vuotta?? Pakko olisi oppia nauttimaan tästä, mutta miten kun tekisi mieli karata työpaikalle?
Kommentit (61)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun ratkaisu on sietää kaaosta. Ollaan opetettu lapset sujuvasti kiertämään rojut ja katsomaan jalkoihinsa. Meteli jakautuu isommalle alueelle, kun kämppä on tarpeeksi suuri. Sieltä löytää itsellekin sopen ajatella (pari minuuttia kerrallaan...).
Mä oikeasti aloin melkein itkeä pelkästään tuon lukemisesta ja kuvittelemisesta. Jos mun elämä olisi tuollaista, voin vannoa että 99% varmasti joko tappaisin itseni, tai karkaisin ja jättäisin lapset ja koko kaaoksen. Meitä ei todellakaan ole kaikkia luotu äideiksi.
Ei ole ei. Ja ihmiset elävät kovin eri tavoin. Mä elän ihan hyvää elämää, toivottavasti sinäkin 😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkään en ole koskaan oikein tykännyt pienistä lapsista. Nyt lapseni ovat 10 ja 13. He ovat oikeasti mainiota seuraa. Ovat myös oma-alotteisia ja tekevät mm. ruokaa ja siivoavat vuorollaan ja osaavat sen hyvin, koska tylsä, ei leikkivä äiti otti mukaan kotitöihin pienestä alkaen. Ja ajetteles, nyt ne antaa mun nukkua päiväunetkin ihan rauhassa, jos sanon, ettei saa tulla häiritsemään. Tsemppiä! Oikeasti helpottaa ajan kanssa.
Luin vain aloituksen: niin minäkin tein. Kaksi lasta kahden vuoden ikäerolla.
En leikkinyt, mutta lauloin ja leivoin. Inhosin ulkoilua. Viikon kohokohta oli ruokakauppa, jonne pääsin yksin.
Mies vaihtoi minut lennosta toiseen, kun lapset olivat ala-asteella. Yksi syy oli tämä: en suostunut kolmanteen lapseen.... no, vuoroviikkoasuminen oli minulle luksusta, silloin elämäni lähti nousukiitoon. Sain vihdoin viimein omaa aikaa.
Mä olen vielä paskempi. Minulla on kaksi lasta. Toinen jo liki täysi-ikäinen, toinen alakoulussa. Tein toisen lapsen puhtaasti miehen painostuksesta ja suren sitä joka päivä. Suren sitä etten osaa olla äiti tuolle terveelle, viisaalle, ihanalle lapselle. En ansaitse häntä. Pelkään koko ajan että rangaistukseksi hänelle sattuu jotain :/. Hän vie kaiken energian. Viihdyn töissä pitkään jotta illat olisi lyhyitä. Viihdyn liikaa yksin ja omissa oloissani. Kuten joku jo täällä kirjoittikin, en ikävöi häntä jos hän on vaikkapa yökylässä mummolassa. Nautin hiljaisuudesta ja siististä kodista. Nautin kun ei tarvitse olla saatavilla. Saan haahuilla vaikka koko päivän kotona pieruverkkareissa ja kuulostella hiljaisuutta. Lapsi sotkee kuraisilla saappaillaan auton, tekee edelleen ihan kamalan määrän pyykkiä myös ulkovaatteista. Kone käy koko ajan. Pyyhi, siivoa, vie paikoilleen, laskosta, viikkaa, kuljeta kaappeihin, kerää pyykkikoriin...Loputon rumba.
Esikoisellekaan en osannut äiti olla, mutta hän on jo lähes täysi-ikäinen joten ei tarvitse enää äitiä niin paljon. Haaveilen ajasta kun lapset on muuttaneet pois kotoa. En osaa olla äiti. En ole kiinnostunut lasteno asioista ja tiedän että tämä ei ole oikein. Tunnen syylllisyyttä että jossain joku mies ja nainen odottavat ja pettyvät kun eivät saakaan kauan haluamiaan lapsia ja omani ovat minulle lähinnä rasite :/. Olen erakkosielu, viihdyn liikaa yksin, omissa oloissani ja mieluiten puhumatta kenellekään. Onneksi lapsillani on täysjärkinen isä, muutoin tilanne olisi aika toivoton.
Näitä on tosi kiva lukea vuosien lapsettomuushoitojen jälkeen, ja adoptioa emme saa...
Niin itsekästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekeskeinen ja boheemi äiti täälläkin myös. Olen vielä yksinhuoltajakin. Lapsi ei suostunut syömään kaurapuuroa ja marjoja iltapalaksi. Syödään tässä olohuoneen lattialla siis lenkkimakkaraa ja nauretaan tuulessa väpättävälle lintulaudalle. Pointtini siis tässä on, että ei se lapsi siitä rikki mene vaikka kaikki ei olisikaan kuin kodin kuvalehdestä. Soitamme pianoa yhdessä. Välillä niitä kauneimpia joululauluja ja välillä lällättelemme pilalauluja. Käydään taidenäyttelyissä. Kyllä sä selviät.
Ihanaa lukea näitä kommentteja!! Ehkä tunnen liikaa niitä äitejä joiden elämän suurin sisältö tai tarkoitus on lapset. Itselläni lapset vievät ajatuksistani 1/4.
Ps. En ajattele velojen olevan alkoholisteja tai juovan hirveästi. Tunnen kuitenkin paljon ihmisiä, myös veloja.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos tämän ap:n tekstin olisi kirjoittanut mies, hänet olisi haukuttu joka ikisessä viestissä maan alimpaan rakoon. Näinhän tällä palstalla on joskus käynyt. En tiedä mistä se johtuu, mutta vastaanotto on nyt kovin erilainen.
Mutta ap ei ehkä olekaan niin itsenäinen kuin mitä lapsena ja teininä kuvitteli. Siis jo parikymppisenä tapasit miehesi ja löit kamat yhteen hänen kanssaan? Kuulostaa todellakin ihan joltain muulta, mitä lapsena haaveilit. Mutta etpä voi syyttää ketään muuta kuin itseäsi, et edes miestäsi!
Joo niin siinä kävi.. Sen piti olla seurustelukokeilu.. Ystävät olivat ihmeissään, koska en todellakaan halunnut suhdetta. Mies piiritti 3kk joten suostuin kokeilemaan. Ja ihastuin ja rakastuin ja kiinnyin.
Kuitenkin, välillä mietin sitäkin, kuinka lyhyeksi se aikani aikuisena itsenäisenä ihmisenä oikeasti jäi. Enhän kovin aikuinen, ainakaan henkisesti, edes ollut.
Ei montaa vuotta ehditty seurustella ennen lapsia, joten tietty into toista kohtaan on säilynyt, kun lapsien keskellä ei samalla tavalla ehdi. Jos jotain hyvää tässä hakee, niin ainakin meillä on aina mahtavaa, kun saamme lapset hoitoon. Valitettavasti äitini ottaa todella harvoin lapsia yöksi, ja molempien sisaruksilla on aikaa vievät työt.
Sekin harmittaa, että vaikka omaa aikaa saan paljon, sitä yhteistä aikaa on hirveän vähän..
Äitiys on todella rankkaa henkisesti kaltaiselleni ihmiselle, joten todellakin teidän vielä lapsettomien kannattaa miettiä. En ole koskaan kokenut vauvakuumetta, neuvoisin odottamaan sitä. Jos sitä ei tule, niin lapset ei todennäköisesti ole se juttu.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä kirjoittelin tuonne aiemmin siitä, että on pian 3v ja 7v lapset, ei vauvakuumetta ja hinkua ollut äidiksi koskaan, mutta ajattelin että miksipä ei. Nyt sitten matalan stressitason vanhemmuudella (en edes pyri olemaan ns. tosi hyvä äiti jos se tarkoittaa sitä, että vaaditaan vuosien imetykset, kotona olot, luomuilut jne.). Mä oon silti lapsilleni paras äiti. Ja töissä käynti on minulle se henkireikä ollut kaoottisimman pikkulapsiajan läpi. Tykkään työstäni ja sen tarjoamasta älyllisestä haasteesta, aikuisesta seurasta ja tilipäivästä. Minun lapseni ovat ihania ja fiksuja. Uskon että heille on tehnyt hyvää vain, että äiti on tällainen realisti ja jo kotonaan ovat oppineet, etteivät ole maailman napoja joiden mukaan kaikki menee, mutta silti maailman rakkaimpia. Miehen kanssa otamme omaa aikaa (toinen jää lasten kanssa kotiin ja toinen menee lenkille - tukiverkkojen puutteessa ns. parisuhdeaikaa ei juuri ole) kumpikin paristi viikossa, sen minkä ristiin meneviltä työajoilta ehdimme.
Äitiys on todellakin rankkaa tällaiselle naiselle, jolle ei ole itsestään selvyys työntää omia tarpeita sivuun ja joka tykkää omasta rauhasta (vessaankaan ei aina pääse yksin) ja siististä kodista - maailman mainioin "quilt trip". Aikansa kutakin ja ei se ihan sontapuhetta ole, että lapset kasvavat nopeasti.
Minulla on tapana parin kk:n välein ottaa muulta perheeltä tietämättä vapaapäivä töistä, kun mieheni on aamuvuorossa. Silloin vien lapset tarhaan ja eskariin, siivoan asunnon hyvää musiikkia luukuttaen (rakastan siistiä kotia ja rauhassa siivoaminen on minulle terapeuttista) ja sitten suuntaan kaupungille syömään johonkin ravintolaan. Näillä oman-ajan-tankkauksilla jaksaa sitten taas pitkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Järkisyistä teimme toisen heti perään anteeksi mitä? Yleisesti ottaen on todella tyhmää tehdä toinen heti perään, ellei ala ikä tulla vastaan. Kahden pienen kanssa on väistämättä raskasta.
Minä tein vain yhden lapsen ja elämä on pääsääntöisesti leppoisaa huolimatta siitä, että olen ollut vauva-ajasta asti yksinhuoltaja. Monilapsisten perheen elämä vaikuttaa paljon rasittavammalta, vaikka vanhempia olisi kaksi.
Ap:n ei kuitenkaan auta kuin hyväksyä tilanteensa. Kyllä se siitä, kun lapset kasvaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tuosta selviää. Ennenkin on selvitty. Vasta pari sukupolvea sitten äitiys oli lähinnä pakollinen paha, joka koitui kaikille terveille seksiä harrastaville naisille. Ei sinunkaan vanhempiasi ole todennäköisesti hankittu minään nykyaikaisena onnellisuusprojektina.
Tossa on pointtia. Suurin osa paineista mitä äitiyteen liittyy tulee ulkopuolelta ja on aika höpöhöpöä. Tarviiko lapsen osata luistella, hiihtää ja uida ennen kouluunmenoa? Tarviiko lintsillä käydä. En sano että niissä on yhtään mitään pahaa, mutta mä itse inhoan luistella, hiihtää, uida ja käydä huvipuistoissa, ei tulisi mieleenikään tehdä niitä asioita vaan lapsen takia. Mä teen lasten kanssa yhdessä sit asioita mistä mä itse nautin, niin kuin hoidan kasvimaata. Tee äitiydestä oman näköisesi. Lapset rakastaa kun ne pääsee aikuisten projekteihin jollakin tavalla mukaan. Älä leiki vaan t
Mä olisin halunnut lapsena hiihtämään ja luistelemaan, mutta vanhemmat eivät suostuneet siihen, koska eivät tykänneet lajeista. Ihan helvetin itsekästä touhua. No nyt olen sitten aikuisena hiihtänyt ja luistellut menetettyjen vuosien edestä.
Kaksi lasta on helpompi kuin yksi. Onko ap:n lapset erityislapsia vai miksi tilanne pysyy samana vielä kymmenen vuotta? Eivätkö he kasva ja kehity?
Vierailija kirjoitti:
Kaksi lasta on helpompi kuin yksi. Onko ap:n lapset erityislapsia vai miksi tilanne pysyy samana vielä kymmenen vuotta? Eivätkö he kasva ja kehity?
Kaksi lasta ei ole milloinkaan helpompi kuin yksi.
Alue: Aihe vapaa
Ei lapsettomuudessa oo mitään vikaa ja mun mielestä on paljon parempi ettei tee lapsia ollenkaan jos ei niitä halua. Monta vuotta sinullakin on vielä aikaa muuttaa mieltä. Ehkä muuttuu, ehkä ei. Mutta jos muuttuu niin sitten ainakin teet lapsen oikeasta syystä, koska haluat olla jonkun äiti. Et kenenkään muun mieliksi tai koska "niin kuuluu tehdä". Se takaa lapselle paljon paremmat lähtökohdat kun saa olla oikeasti haluttu.