Lue keskustelun säännöt.
Olen ateistinainen ja ihastunut uskovaiseen mieheen. Miten samanlaiset parit olette pärjänneet yhdessä?
09.03.2017 |
En usko, että kumpikaan muuttaa mieltään uskonasioista enkä siedä mitään tuputusta miltään osapuolelta. Pitääkö vain antaa ihastuksen mennä ohi ajan myötä vai onko toivoa pärjätä yhdessä jos muut asiat toimivat?
Kommentit (75)
Ei teistä mitään tule. Unohda se mies. Arvomaailma asiat on kuitenkin sellaisia perustavaa laatua olevia asioita ihmisessä, että jos olette noin radikaalisti eri suunnissa, ei onnellisesta yhteiselämästä mitään tule.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaimo on uskovainen ja minä uskonnoton. Kumpikin kunnioittaa toisen vakaumusta ja antaa elää toisen vakaumuksensa mukaan. Entinen avovaimoni tuli aikoinaan uskoon ja siihen loppui suhteemme. Minun olisi pitänyt alkaa elää hänen maailmankatsomuksensa mukaan ja enhän minä sellaiseen suostunut. Nykyinen ei ole edes vihjannut moisesta ja liitto kukoistaa 20 vuoden jälkeen.
Minua on kai mahdotonta kestää ilman jumalan tukea.
Anna mahdollisuus rakkaudelle. Rakkauden lämpö sulattaa sun sydämen ahtojäät ja pimeys väistyy sun sisimmästä. Vapaudut tuosta jumalan totuuden kieltämisestä, joka on vain oireilua elämän tyhjyyden ja pahan olon vuoksi. Lämpimiä ajatuksia sinua kohti AP ja ihanaa rakkaudentäyteistä kevään odotusta :)
Inä olen niin naiivi, että uskon tuon voivan toimia. Jos vain molemmat voivat hyväksyä toisensa, ilman nauramista, vähättelyä tai käännytystä.
Tällaiseen hyväksymiseen vain harva pystyy. Ja harvemmin näkee, jos ateisti ja krititty, porvari ja kommunisti tai juppi ja viherpiipertäjä on yhdessä.
Oletko oikeasti ateisti eli et usko jumaluuksiin vai oletko kuitenkin uskontovihamielinen? Kuulostaa nimittäin siltä tuo "enkä siedä mitään tuputusta miltään osapuolelta".
Minusta erilaiset elämänkatsomukset eivät ole ongelma jos niistä ei tehdä ongelmia. Mutta kannattaa katsoa myös vähän peiliin ennen kuin alkaa tekemään siitä toisen uskosta ongelmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai siitä haittaa ole, kunhan toinen ei ole mikään hihhuli ja pystyy kunnioittamaan sinun uskomattomuuttasi. Itse myös ateisti ja puoliso uskis, enkä ole tehnyt siitä ongelmaa. Puoliso voi käydä kirkossa ihan vapaasti, mutta minua on turha odottaa mukaan. Eipä tuo uskovaisuus näy mitenkään arjessa.
Tapailin jonkin aikaa uskovaista miestä, ei tullut mitään. Liian erilaisia ja minulla oli vaikeuksia kunnioittaa esim. toisen älyä. Kaikki oli jumalan tahtoa ja hänet oli luotu sellaiseksi kuin oli, joten mitään ei voinut muuttaa tai mikään muuttua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En usko, että kumpikaan muuttaa mieltään uskonasioista enkä siedä mitään tuputusta miltään osapuolelta. Pitääkö vain antaa ihastuksen mennä ohi ajan myötä vai onko toivoa pärjätä yhdessä jos muut asiat toimivat?
aina on toivoa, siis siihen että tulet uskoon
itseäni on häirinnyt se aina uskoontultuani 21 vuotiaana että isä ei olekaan kunnon uskossa mutta äiti on
en koe yhteyttä isääni lainkaan
tv 45 mies uskovainen
tosin uskossa se on vaikeeta että ei ole naista kun kaikki naiset on niin perseestä kun eeivät usko ja sis tyhmiä
Vierailija kirjoitti:
Oletko oikeasti ateisti eli et usko jumaluuksiin vai oletko kuitenkin uskontovihamielinen? Kuulostaa nimittäin siltä tuo "enkä siedä mitään tuputusta miltään osapuolelta".
Minusta erilaiset elämänkatsomukset eivät ole ongelma jos niistä ei tehdä ongelmia. Mutta kannattaa katsoa myös vähän peiliin ennen kuin alkaa tekemään siitä toisen uskosta ongelmaa.
En tuputa enkä salli, että minulle tuputetaan, mitään.
Asia on vielä nurinkurisempi siksi, että olen uskovaisesta kodista ja päätynyt ateistiksi ja mies on ateistikodista ja päätynyt elämään uskossa. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos kumpikin pitää uskonasioista mölyt mahassaan, niin voi onnistuakin. Asioista pitää kuitenkin sopia viimeistään silloin kun on tulossa lapsia: kirkkoon vai ei, onko kummeja, kasvatetaanko uskoon jne. Voi tulla vaikeuksia, en lähtis kokeilemaan.
En ymmärrä miksi pitäisi tuollaiseen sekaantua kun maailmassa on ihan normaalejakin ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuli mieleen lasten kasvatus. Jos teillä joillan kuuluu perheeseen myös lapsia, millaisilla arvoilla olette heidät kasvattaneet pienenä esim. Pikkukirkko, iltarukoukset, uskonnon opetus yms.? Onko toisen arvoja kuunneltu enemmän? (Vanhempana lapsi tietenkin osaa itse päättää)
Vierailija kirjoitti:
Tapailin jonkin aikaa uskovaista miestä, ei tullut mitään. Liian erilaisia ja minulla oli vaikeuksia kunnioittaa esim. toisen älyä. Kaikki oli jumalan tahtoa ja hänet oli luotu sellaiseksi kuin oli, joten mitään ei voinut muuttaa tai mikään muuttua.
minä olen uskovaisen kodin kasvatti, eli lapsuudenkodissa ei muita ihmisiä tunnettukaan kuin uskovaisia. Vapaakirkollisia siis.
Vaikka itsekin uskon Jumalaan, niin minua kylmää hengellistäminen. Vaikka tuon miehen kanssa olisi pohjimmiltaan sama arvomaailma, en kestäisi häntä edes tuntiakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko oikeasti ateisti eli et usko jumaluuksiin vai oletko kuitenkin uskontovihamielinen? Kuulostaa nimittäin siltä tuo "enkä siedä mitään tuputusta miltään osapuolelta".
Minusta erilaiset elämänkatsomukset eivät ole ongelma jos niistä ei tehdä ongelmia. Mutta kannattaa katsoa myös vähän peiliin ennen kuin alkaa tekemään siitä toisen uskosta ongelmaa.
En ole AP mutta särähtipä pahasti korvaan tuo "oletko kuitenkin uskontovihamielinen? Kuulostaa nimittäin siltä tuo "enkä siedä mitään tuputusta miltään osapuolelta".
Itse olen myös ateisti. En ole uskontovihamielinen vaan kukin saa puolestani uskoa mihin jumalaan haluaa tai olla uskomatta. Kunnioitan toisten elämänkatsomuksia. Olen käynyt pitkiä mielenkiintoisia keskusteluja uskovien kanssa. Olen kutsunut kotiinikin mormooneja keskustelemaan. Kysyivät voimmeko rukoilla yhdessä. Sanoin, että he saavat rukoilla kotonani, mutta minä en osallistu. Näin tehtiin ja lopuksi hyvissä fiiliksissä hyvästeltiin.
Mutta siis mitään väkisin tuputtamista ja painostamista en siedä. Jos minä kunnioitan sinun elämämkatsomustasi on minulla lupa odottaa, että sinäkin kunnioitat minun vaikka et sitä ymmärtäisikään.
Toivottavasti kumpikaan ei ole vannoutunut uskolleen. Uskonto pitäisi ottaa filosofiana ja muistaa se, että ihminen yrittää aina hahomottaa epäselviä asioita arkielämän mielikuvilla.
esim:
Schrödingerin kissa = epätarkuusperiaate = hiukkasfysiikan epäloogisuudet
Se riippuu ihan siitä, kuinka suhtaudutte toistenne elämänkatsomuksiin. Kuten moni on jo sanonut, teidän pitää pystyä hyväksymään toistenne elämänkatsomukset, ja niistä on hyvä pystyä myös keskustelemaan ilman, että jompi kumpi kokee että häntä yritetään käännyttää tai hänen elämänkatsomustaan dissataan.
Jos sinä koet käännyttämisenä sen, että kumppanisi pyytää sinua kerran vuodessa tai kerran elämässä johonkin kirkkonsa tilaisuuteen ihan vain seuran vuoksi, homma ei tule toimimaan. Tietenkin siellä tilaisuudessa joku voi yrittää käännyttää sinua, mutta jos kumppanisi ei lähde siihen mukaan, sen ei pitäisi olla sinulle ongelma.
Jos taas sinä haluat, että kumppanistasikin tulisi ateisti, unohda koko juttu. Vaikka et sitä ääneen sanoisikaan, se tulee ajan mittaan hiertämään välejänne.
Pakana kirjoitti:
Vaimo on uskovainen ja minä uskonnoton. Kumpikin kunnioittaa toisen vakaumusta ja antaa elää toisen vakaumuksensa mukaan. Entinen avovaimoni tuli aikoinaan uskoon ja siihen loppui suhteemme. Minun olisi pitänyt alkaa elää hänen maailmankatsomuksensa mukaan ja enhän minä sellaiseen suostunut. Nykyinen ei ole edes vihjannut moisesta ja liitto kukoistaa 20 vuoden jälkeen.
Minua on kai mahdotonta kestää ilman jumalan tukea.
Onko vaimon usko filosofisluonteista vai kuuleeko hän oikeasti jeesuksen puhuvan / onko muita todellisuusharhoja?
Mieti kestätkö sen, että mies kuuntelee radiosta hartauksia, käy kirkossa ja eri tilaisuuksissa, lukee kotona Raamattua. Jos miehen perhe on myös uskossa, siellä puhutaan uskonasioista, rukoillaan ruokarukouksia, ehkä pidetään hartauksia yms. Miten kasvatatte mahdolliset lapset? Iltarukoukset, pyhäkoulut?
Itse uskovaisena en olisi voinut ottaa kuin uskovan puolison. En olisi kestänyt sitä, etten voi tärkeimmälle ihmiselleni puhua itselleni todella tärkeistä uskonasioista.
Kokemuksen äänellä voin sanoa:
Jos omat maailmankatsomukset ovat teille tärkeitä, niin alkuhuuman jälkeen koittaa aika, jolloin näkemyserot alkavat ahdistaa ja tulee tunne, että toiseen ei ole syvää yhteyttä. Kestävän suhteen kannalta on tärkeää että pari on joukkue joka pelaa samojen asioiden puolesta, eli ainakin tärkeimmät arvot olisi hyvä olla samat. Muuten on sama tykkääkö molemmat vaikka jääkiekosta tai ei.
Toinen ongelma on moraalikäsitysten ja elämäntapojen erilaisuus, ellei kyseessä ole sitten ateisti ja vain tapakristitty. Vaikka kumpikin sanoo kunnioittavansa toisen näkökulmaa, onko tämä kuitenkaan ihan täysin totta? Helpommin sanottu kuin tehty.
Suurin ongelma syntyy silloin kun tulee lapsia. Toinen vanhempi kertoo Jumalasta ja toinen sanoo lapsille että sen pelkkää roskaa. Lapset ihan ymmällään.
Joillekin se toimii, koska he ovat päättäneet olla puhumatta mitään uskonasioista tai ateismista. Mutta oletko sinä ihminen joka haluaa puhua kumppanin kanssa ainoastaan pinnallisista aiheista menemättä koskaan syvällisiin keskusteluihin tietäen, että ne aiheuttavat riitaa ja eripuraa?
Kannattaa muistaa, että uskovaiset valehtelevat paljon itselleen ja siten myös muille. Virheet ja rikokset eivät haittaa oikeastaan mitään, koska Jumala antaa aina anteeksi.