Lue keskustelun säännöt.
Olenko paha miniä?
06.03.2017 |
Melkoinen otsikko :) mutta mietin, pitäisikö joustaa enemmän, kääntä toinen poski tms.
Lyhyesti: anopillani on ollut aina vaikeuksia jollain tasolla hyväksyä minut ja lapsemme. Tämä on näkynyt monin tavoin (vaikka en usko hänen itse ymmärtävän asiaa tietoisella tasolla): mieheni siskon lapset saavat kalliita lapsia, kaikki talvivaatteet, kenkiä, kirjoja, tuliaisia ja lahjoja. Me olemme saaneet kirpparilta yhdet kurahanskat ja villasukat. Anoppi ei ole ikinä hoitanut lapsiamme, ei tarjonnut apua tai edes kysynyt, miten menee, kun jouduin miehen työmatkan ajan hoitamaan kahta alle kaksivuotiasta kauheassa oksennustaudissa (imetin pienempää, joten jouduin lipulta sairaalaan ja tiputukseen). Hän ei koskaan soita lapsillemme, kysy tekstarilla kuulumisia tai mitään muutakaan. Lahjoista tai korteista en ole koskaan saanut kiitosta. Siskon lapsille hän järjestää synttärit, lentää pitkän matkan jos siskon mies muutaman päivän työmatkalla (ja lapset isoja koululaisia), leipoo, laittaa ruoat, lähettelee lahjoja ja kortteja jne. Mieheni on anopille äärettömän tärkeä - uskonkin, että hänen on alitajuisesti juuri siksi vaikeaa hyväksyä minut ja lapset - mikä osaltaa hämärtää mihebi käsutystä tilanteesta.
Viime jouluna olimme anoppilassa ja tapani mukaan ostin anopille joulukukat ja kirjoja, vein ruokia jne. En odottanut kiitosta (enkä sitä saanutkaan, mutta siihen olen jo niin tottunut). Sen sijaan sain kalliin, ajatuksella hankitun kirjan ja lahjakortin lempikauppaani! Olin ihan että whaaaat?! Helmikuussa lapset askartelivat monta ystävänpäiväkorttia, ja yhden lähetimme anopille. Ja hän kiitti minua (ei miestäni, kuten aina ennen) upeista korteista tekstarilla. Taas ihmettelin. Kunnes mieheni kertoi, että anopilla on juuri ennen joulua löydetty rintasyöpä ja että hän oli juuri menossa leikkaukseen ja aloittamassa muut hoidot.
Ajattelisin olevani aika empaattinen ihminen, mutta anoppi on täysin dissannut meidän rankat pikkulapsivuotemme, ja auttanut vain miehen siskoa. Nyt olen aivan tyhjää täynnä. En ikinä usko kostoon enkä ole mistään katkera. Normaalisti soittaisin, lähettäisin tsemppiviestiä, kävisin katsomassa tai tarjoaisin apuani, jos vaikka kyseessä olisi anopin sisko (joka on muuten kultainen ja hauska ihminen). Mutta nyt ei mitään: en halua nähdä anoppia, kiitokset kaikuvat tyhjille korville enkä tunne mitään, en vihaa, en sääliä, en mitään.
Ajatuksianne?
Kommentit (24)
Käyttäytyvätkö omat vanhempasi sinua kohtaan samoin kuin anoppi tyttärensä perhettä kohtaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanot että miehesi on tärkeä äidilleen, miten se ilmenee? Käyttäytyykö anoppi myös miestäsi kohtaan samalla tavalla kuin lapsianne kohtaan? Ovat lapset miehesi biologisia lapsia? Miten miehesi on suhtautunut epätasa-arvoiseen lasten kohteluun?
Vierailija kirjoitti:
Ei erityisiä ajatuksia. Anopin tsemppaaminen ei ole sinun velvollisuus millään muotoa, eikä sinun siihen erityisesti tarvi panostaa. Tsempatkoon ja hoitakoon miehesi äitiään, hänen velvollisuushan se ensisijaisesti on. Tietenkin olet normaalin kohtelias, mutta mitään sydänystävyyttä on ihan turha yrittää väkisin kehittää.
Älä ole liian nainen ja tunne turhaa syyllisyyttä asiasta, joka ei oikeastaan kuulu sinulle.
Voimaannuttava kommentti, kiitos! :) ap
Vierailija kirjoitti:
Käyttäytyvätkö omat vanhempasi sinua kohtaan samoin kuin anoppi tyttärensä perhettä kohtaan?
Miten tämä kysymys liittyy tähän? Ei, äitini ja isäni eivät järjestele juhlia, osta lastenvaatteita, laita tuokaa pakastimeen tai pese ikkunoitamme. Sen sijaan he hoitavat lapsiamme, tarjoavat apua itse ja soittelevat lapsille, kyselevät kuulumisia. He opettavat lapsille taitoja, lukevat ääneen, kertovat sukumme vaiheista tai omasta lapsuudesta, arvostan! Tällaiset aineettomat asiat ovat isovanhemmilta ihania! Ap
Minä kyllä ajattelen, että ehkä syöpälöydös pysäytti ja sai ajattelemaan elämää hiukan laajemmin ja huomasi siinä, että ei ole käyttäytynyt fiksusti. Minusta hän nyt selvästi yrittää parantaa tapansa ja ottaisin sen vastaan mielellään. Ei sinun silti tarvitse liioitella ja yrittää päästä sydänystäväksi, mutta normaali kohteliaisuus olisi nyt ihan poikaa. Joskus tarvitaan sairautta tai muuta harmia, että ihminen pystyy katsomaan asioita järkevämmästä kulmasta. Itse siis antaisin anteeksi ja yrittäisin olla tukena liioittelematta sitä kuitenkaan, kun se on kuitenkin ihan normaalia, että hetki menee ennen kuin enempi yhteydenpito muuttuu luontevaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sanot että miehesi on tärkeä äidilleen, miten se ilmenee? Käyttäytyykö anoppi myös miestäsi kohtaan samalla tavalla kuin lapsianne kohtaan? Ovat lapset miehesi biologisia lapsia? Miten miehesi on suhtautunut epätasa-arvoiseen lasten kohteluun?
No anoppi kyselee miehen vointia, soittelee hänelle, laittaa jotain maisemakuvia kännykkään ja soittaa paniikissa minulle, jos miehestä ei kuulu mitään. Sen sijaan, kun olin viikon kuopuksen kanssa sairaalassa, ei anopista kuulunut yhtään mitään. Hän antaa miehelle lahjoja, puhuu miehestä tuttaville jne. Hän myös kiittää lahjoista ja korteista miestäni, vaikka korteissa lukee vain lastemme nimet ja lahjoissa vain minun nimeni, jos sellaisen olen ostanut. Miksikö laitan vain oman nimeni? Koska minusta tuo mieheni kiittäminen oli niin outoa, kun lahja oli selkeästi minulta, että halusin laittaa oman nimeni :)
Lapset ovat mieheni biologisia lapsia. Mieheni on myöntänyt, että siskon lapsien kohtelussa on epäsuhta eikä hän ole pystynyt sitä selittämään. Kuitenkin mieheni saa äidiltään paljon huomiota, joten se ehkä sumentaa tätä asiaa mieheni ajattelussa. Häntä ei vaivaa se, että sikon lapset saavat niin paljon enemmän. Eikä minuakaan, paitsi että nyt huomaan sen vaivanneen. Mutta, kuten joku hyvin sanoikin, minun ei tarvitsekaan välittää. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäytyvätkö omat vanhempasi sinua kohtaan samoin kuin anoppi tyttärensä perhettä kohtaan?
Miten tämä kysymys liittyy tähän? Ei, äitini ja isäni eivät järjestele juhlia, osta lastenvaatteita, laita tuokaa pakastimeen tai pese ikkunoitamme. Sen sijaan he hoitavat lapsiamme, tarjoavat apua itse ja soittelevat lapsille, kyselevät kuulumisia. He opettavat lapsille taitoja, lukevat ääneen, kertovat sukumme vaiheista tai omasta lapsuudesta, arvostan! Tällaiset aineettomat asiat ovat isovanhemmilta ihania! Ap
Haluaisitko omien vanhempiesi käytäytyvän sinua kohtaan samoin, kun miehesi vanhemmat käyttäytyvät siskon perhettä kohtaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä kyllä ajattelen, että ehkä syöpälöydös pysäytti ja sai ajattelemaan elämää hiukan laajemmin ja huomasi siinä, että ei ole käyttäytynyt fiksusti. Minusta hän nyt selvästi yrittää parantaa tapansa ja ottaisin sen vastaan mielellään. Ei sinun silti tarvitse liioitella ja yrittää päästä sydänystäväksi, mutta normaali kohteliaisuus olisi nyt ihan poikaa. Joskus tarvitaan sairautta tai muuta harmia, että ihminen pystyy katsomaan asioita järkevämmästä kulmasta. Itse siis antaisin anteeksi ja yrittäisin olla tukena liioittelematta sitä kuitenkaan, kun se on kuitenkin ihan normaalia, että hetki menee ennen kuin enempi yhteydenpito muuttuu luontevaksi.
Niin, näin itsekin vähän ajattelen. Olen aina ollut kohtelias, huomioinut häntä jne., ihan vain siksi, että hän on mieheni äiti enkä jaksa mitään kaunaa tai muuta. Sama kohteliaisuus jatkuu, mutta ajatukseni eivät ole muuttuneet yhtään, vaikka hän on sairas. Ehkä tämä on itselleni kiinnostavaa siksi, että olen yleensä aika empaattinen, mutta nyt se empatia on ihan hukassa. Ap
Olen itse elänyt perheessä, jossa äiti vihasi anoppia eli isoäitiäni, se oli aika raskasta. Koskaan en kuullut isoäidin sanovan pahaa sanaa äidistäni, mutta isän ja äidin riidat jouduin kuuntelemaan.
Äidin oma suku jäi etäiseksi perintöriitojen vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäytyvätkö omat vanhempasi sinua kohtaan samoin kuin anoppi tyttärensä perhettä kohtaan?
Miten tämä kysymys liittyy tähän? Ei, äitini ja isäni eivät järjestele juhlia, osta lastenvaatteita, laita tuokaa pakastimeen tai pese ikkunoitamme. Sen sijaan he hoitavat lapsiamme, tarjoavat apua itse ja soittelevat lapsille, kyselevät kuulumisia. He opettavat lapsille taitoja, lukevat ääneen, kertovat sukumme vaiheista tai omasta lapsuudesta, arvostan! Tällaiset aineettomat asiat ovat isovanhemmilta ihania! Ap
Haluaisitko omien vanhempiesi käytäytyvän sinua kohtaan samoin, kun miehesi vanhemmat käyttäytyvät siskon perhettä kohtaan?
En tietenkään! Olisin joskus toivonut anopilta signaalia siitä, että hän haluaa olla jotenkin mukana elämässämme. Nyt kun hän kenties haluaisi, en tunne mitään. Ap
kiitos vielä kommenteista! Tuo ajatus, että perukohteliaisuudella mennään ja turha syyllisyys pois, auttoi tosi paljon ajatuksiani! Nyt eteenpäin elämässä ;) ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kuullut, että joissain suvuissa tuetaan vain toisen sukupuolen lapsia ja oletetaan toisen suvun appivanhempien tukevan sitten samalla periaatteella, niin hassulta kuin se kuulostaakin.
Eli tässä sinun keississä anoppisi tukee omaa tytärtään ja ilmeisesti epäsuhdasta päätellen luultavasti olettaa, että teidän perhe saa vastaavan tuen sinun äidiltäsi.
Tähän tuskin on mitään patenttiratkaisua, sillä en jaksa uskoa miehesti riskeeraavan välejään äitiinsä ja jos sinä nostat kissan pöydälle niin anoppi luultavasti loukkaantuu. Lycka till!
no mitä se on sulta pois että anppisi on käyttäytynyt miten on, nyt hän yrittää parantaa, antaisin anopille mhdollisuuden ja katsoisin mihin se vie.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:n anopille on nyt selvästi tullut huono omatunto, haluaa ilmeisesti jättää hyvän muiston itsestään jos kuolo korjaa. Siksi käyttäytyy nyt näennäisen mukavasti. Harmi ettei ole tajunnut olevansa kuolevainen aiemmin, ennen diagnoosia.
Tutulta kuulostaa muuten tuo AP:n miehen äidin käytös. Meillä sama juttu. Tyttärensä lapsia kyllä hyysätään, hoidetaan, ostellaan, kilpavarustellaan, tuetaan. Ja poikansa lapset ovat saaneet kasvaa omillaan, ilman mummon tukea, turvaa tai apua. Välit ovat jääneet etäisiksi, kiitos mummon tunnekylmyyden ja poissaolevuuden.
Meillä tosin tilanteeseen vaikuttaa myös se, että tämä aikuinen tytär on röyhkeä ja suulas, osaa vaatia kovaan ääneen itselleen ja lapsilleen etuuksia. Muistuttaa äitiään jokaisesta epäkohdasta joita äiti sitten nöyrästi paikkaa ostamalla ja hoitamalla. Mieheni, anopin poika, taas on vaatimaton, hiljainen ja ns. se kiltti lapsi. Tottunut jo lapsena, että siskonsa hyvinvointi on kaikista tärkeintä ja hän on se hylätty lapsi. Ei osaa pyytää ja on hyväksynyt tämän epäoikeudenmukaisuuden mukisematta.
Joskus harmittaa mieheni saamattomuus ja munattomuus tässä asiassa. Jos ei halua pitää omia puoliaan, pitäisi edes lapsiensa puolia!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäytyvätkö omat vanhempasi sinua kohtaan samoin kuin anoppi tyttärensä perhettä kohtaan?
Miten tämä kysymys liittyy tähän? Ei, äitini ja isäni eivät järjestele juhlia, osta lastenvaatteita, laita tuokaa pakastimeen tai pese ikkunoitamme. Sen sijaan he hoitavat lapsiamme, tarjoavat apua itse ja soittelevat lapsille, kyselevät kuulumisia. He opettavat lapsille taitoja, lukevat ääneen, kertovat sukumme vaiheista tai omasta lapsuudesta, arvostan! Tällaiset aineettomat asiat ovat isovanhemmilta ihania! Ap
Haluaisitko omien vanhempiesi käytäytyvän sinua kohtaan samoin, kun miehesi vanhemmat käyttäytyvät siskon perhettä kohtaan?
En tietenkään! Olisin joskus toivonut anopilta signaalia siitä, että hän haluaa olla jotenkin mukana elämässämme. Nyt kun hän kenties haluaisi, en tunne mitään. Ap
Mitä sinun pitäisi tuntea?
Rintasyöpäleikkaukseen mennään kyllä nopeammin kuin 2 kuukauden sisällä, joten aika outoa, että anoppi joutui noin pitkään odottelemaan.
No haittaako se jos joku ihminen haluaa parantaa tapansa?
Anopeista parhainkin muuttuu hirviöksi lapsenlapsen syntyessä.
Vierailija kirjoitti:
Ap:n anopille on nyt selvästi tullut huono omatunto, haluaa ilmeisesti jättää hyvän muiston itsestään jos kuolo korjaa. Siksi käyttäytyy nyt näennäisen mukavasti. Harmi ettei ole tajunnut olevansa kuolevainen aiemmin, ennen diagnoosia.
Tutulta kuulostaa muuten tuo AP:n miehen äidin käytös. Meillä sama juttu. Tyttärensä lapsia kyllä hyysätään, hoidetaan, ostellaan, kilpavarustellaan, tuetaan. Ja poikansa lapset ovat saaneet kasvaa omillaan, ilman mummon tukea, turvaa tai apua. Välit ovat jääneet etäisiksi, kiitos mummon tunnekylmyyden ja poissaolevuuden.
Meillä tosin tilanteeseen vaikuttaa myös se, että tämä aikuinen tytär on röyhkeä ja suulas, osaa vaatia kovaan ääneen itselleen ja lapsilleen etuuksia. Muistuttaa äitiään jokaisesta epäkohdasta joita äiti sitten nöyrästi paikkaa ostamalla ja hoitamalla. Mieheni, anopin poika, taas on vaatimaton, hiljainen ja ns. se kiltti lapsi. Tottunut jo lapsena, että siskonsa hyvinvointi on kaikista tärkeintä ja hän on se hylätty lapsi. Ei osaa pyytää ja on hyväksynyt tämän epäoikeudenmukaisuuden mukisematta.
Joskus harmittaa mieheni saamattomuus ja munattomuus tässä asiassa. Jos ei halua pitää omia puoliaan, pitäisi edes lapsiensa puolia!
Minä olen se anoppi, jota miniä väittää puolueelliseksi.
Kun lapsenlapsi syntyi, en saanut mennä sairaalaan vauvaa katsomaan. Äiti halusi levätä. Kotiinkaan ei kelvannut, koska perhe halusi rauhassa tutustua vauvaan. Miniän äiti kävi siellä päivittäin. Ristiäisissä en saanut vauvaa syliini, toinen isoäiti piti huolen, että hän sai esitellä lapsenlastaan.
Seuraavan puolen vuoden ajan yritin pitää yhteyttä ja soittelin kerran viikossa. Miniä kielsi sen ja sanoi, että en saa roikkua pojassa kiinni, heillä on nyt oma perhe. Lopulta hyväksyin asian ja keskityin tyttären perheeseen.
Kun pojanlapsi täytti vuoden, sain kutsun syntymäpäivilleen juuri sopivasti samaksi päiväksi, joka oli äitini 85-vuotispäivä. Menin äitini juhliin, koska minusta 1v ikäinen ei osaisi tuntematonta isoäitiä kaivata. Siitä lähtien miniä on moittinut minua kaikissa mahdollisissa tilanteissa huonoksi ja puolueelliseksi isoäidiksi.
Miksiköhän?
Ei erityisiä ajatuksia. Anopin tsemppaaminen ei ole sinun velvollisuus millään muotoa, eikä sinun siihen erityisesti tarvi panostaa. Tsempatkoon ja hoitakoon miehesi äitiään, hänen velvollisuushan se ensisijaisesti on. Tietenkin olet normaalin kohtelias, mutta mitään sydänystävyyttä on ihan turha yrittää väkisin kehittää.
Älä ole liian nainen ja tunne turhaa syyllisyyttä asiasta, joka ei oikeastaan kuulu sinulle.