Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olenko paha miniä?
06.03.2017 |
Melkoinen otsikko :) mutta mietin, pitäisikö joustaa enemmän, kääntä toinen poski tms.
Lyhyesti: anopillani on ollut aina vaikeuksia jollain tasolla hyväksyä minut ja lapsemme. Tämä on näkynyt monin tavoin (vaikka en usko hänen itse ymmärtävän asiaa tietoisella tasolla): mieheni siskon lapset saavat kalliita lapsia, kaikki talvivaatteet, kenkiä, kirjoja, tuliaisia ja lahjoja. Me olemme saaneet kirpparilta yhdet kurahanskat ja villasukat. Anoppi ei ole ikinä hoitanut lapsiamme, ei tarjonnut apua tai edes kysynyt, miten menee, kun jouduin miehen työmatkan ajan hoitamaan kahta alle kaksivuotiasta kauheassa oksennustaudissa (imetin pienempää, joten jouduin lipulta sairaalaan ja tiputukseen). Hän ei koskaan soita lapsillemme, kysy tekstarilla kuulumisia tai mitään muutakaan. Lahjoista tai korteista en ole koskaan saanut kiitosta. Siskon lapsille hän järjestää synttärit, lentää pitkän matkan jos siskon mies muutaman päivän työmatkalla (ja lapset isoja koululaisia), leipoo, laittaa ruoat, lähettelee lahjoja ja kortteja jne. Mieheni on anopille äärettömän tärkeä - uskonkin, että hänen on alitajuisesti juuri siksi vaikeaa hyväksyä minut ja lapset - mikä osaltaa hämärtää mihebi käsutystä tilanteesta.
Viime jouluna olimme anoppilassa ja tapani mukaan ostin anopille joulukukat ja kirjoja, vein ruokia jne. En odottanut kiitosta (enkä sitä saanutkaan, mutta siihen olen jo niin tottunut). Sen sijaan sain kalliin, ajatuksella hankitun kirjan ja lahjakortin lempikauppaani! Olin ihan että whaaaat?! Helmikuussa lapset askartelivat monta ystävänpäiväkorttia, ja yhden lähetimme anopille. Ja hän kiitti minua (ei miestäni, kuten aina ennen) upeista korteista tekstarilla. Taas ihmettelin. Kunnes mieheni kertoi, että anopilla on juuri ennen joulua löydetty rintasyöpä ja että hän oli juuri menossa leikkaukseen ja aloittamassa muut hoidot.
Ajattelisin olevani aika empaattinen ihminen, mutta anoppi on täysin dissannut meidän rankat pikkulapsivuotemme, ja auttanut vain miehen siskoa. Nyt olen aivan tyhjää täynnä. En ikinä usko kostoon enkä ole mistään katkera. Normaalisti soittaisin, lähettäisin tsemppiviestiä, kävisin katsomassa tai tarjoaisin apuani, jos vaikka kyseessä olisi anopin sisko (joka on muuten kultainen ja hauska ihminen). Mutta nyt ei mitään: en halua nähdä anoppia, kiitokset kaikuvat tyhjille korville enkä tunne mitään, en vihaa, en sääliä, en mitään.
Ajatuksianne?
Kommentit (24)
Anoppisi on siis saanut tiedon sairaudestaan jo ennen joulua, mutta miehesi kertoi siitä sinulle vasta nyt? Hän ei siis itse ole maininnut sinulle asiasta mitään? Minä tulkitsisin tämän niin, ettei hän halua sinun puuttuvan tilanteeseen mitenkään. Pidä välit etäisen kohteliaina. Jos hän tarvitsee teiltä jotain apua, se on ehdottomasti miehesi tehtävä päättää, kuinka paljon on valmis auttamaan. Voit korkeintaan kannustaa miestäsi auttamaan äitiään, mikäli hän apua pyytää. Pysyttele taustalla "näkymättömänä". Sellainenhan sinä olet anopillesi tähänkin asti ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Anoppisi on siis saanut tiedon sairaudestaan jo ennen joulua, mutta miehesi kertoi siitä sinulle vasta nyt? Hän ei siis itse ole maininnut sinulle asiasta mitään? Minä tulkitsisin tämän niin, ettei hän halua sinun puuttuvan tilanteeseen mitenkään. Pidä välit etäisen kohteliaina. Jos hän tarvitsee teiltä jotain apua, se on ehdottomasti miehesi tehtävä päättää, kuinka paljon on valmis auttamaan. Voit korkeintaan kannustaa miestäsi auttamaan äitiään, mikäli hän apua pyytää. Pysyttele taustalla "näkymättömänä". Sellainenhan sinä olet anopillesi tähänkin asti ollut.
Sairauteen liittyvät yksityiskohdat on muutettu, joten sikäli siihen ei kauheasti kannata kiinnittää huomiota. Mutta hyvä pointti tuo näkymättömänä pysyminen!
Itselläni oli hieman samantyylinen tilanne;
Tutustuin mieheni mummoon, hän vaikutti alkuun mukavalta ja herttaiselta. Käytin mummoa kaupassa, kävin hänen luonaan siivoamassa, kahvilla ja muutenvain pidin seuraa kun itselläni oli paljon aikaa kun olin pidemmän aikaa kotona. Sitten alkoikin mummon todellinen luonne pikkuhiljaa paljastua, ensin aloitti kommentoimalla autoni siisteyttä vaikka autoni oli ihan yleisesti siisti, eikä se ollut ihmekyllä aijemmin häirinnyt häntä yhtään. Hän soitteli miehelleni ja sanoi että käskehän naistasi siivoamaan autonsa. Enkä siivonnut, koska auto on minun ja jos ei kyyti miellytä, kävelkööt. Sitten alkoi ulkonäön kommentointi, olin kuulemma hänen mielestään lihava, olen kyllä normaali painoinen, olin ennen ylipainoinen ja itsetuntoni oli maassa mutta kun sain laihdutettua olin hyvin ylpeä itsestäni. Hän arvosteli ulkonäköäni joka kerta kun näin hänet (tässä vaiheessa en enää kauppa sieluille pystynyt) muut sukulaiset yrittivät minua puolustella ja kehuivat ulkonäköäni mutta mummo aina kertoi että olenpa pyöreä ja miten kasvot näyttivät turvonneilta. Itkin useasti yksin kun sattui niin kamalasti. Kerran jopa naljaili laiturilla istuessani miten ennestään valmiiksi vino laituri taipuu allani ja miten saa pelätä että uppoaa. Hän vielä kaiken lisäksi onnistu nämä solvaukset pistämään suorasanaisuuden piikkiin kun muut olivat paikalla ja muka vitsillä sanoi aurinkoisesti hymyillen. Sitten mummo sairastuikin vakavasti, kävimme mieheni kanssa häntä vielä tapaamassa ja viimeiset sanat minulle olivat että olenpa minä lihonnut, taas itkin kotiin päästyäni. Lopulta kun mummo kuoli, en tuntenut mitään, en ollut surullinen. Olin jopa helpottunut siitä ettei minua enää kiusata.
Alue: Aihe vapaa
Ap tässä, oli pakko vastata vielä sinulle. Kunpa olisit minun anoppini ;)
Olen aina ollut hirveän tasapuolinen, koska ajattelen, että KAIKKI isovanhemmat ovat plussaa ja että jokainen saa olla mukana miten haluaa: auttaa konkreettisesti tai olla läsnä vaan. Me kutsuimme anopin katsomaan esikoistamme: hän ei tullut. Hän olisi tullut kakkukahveille juhlimaan omaa poikaansa, juuri isäksi tullutta miestäni, kolmen viikon kuluttua synnytyksestä, mutta silloin jouduin sanomaan - monestakin syystä - ei ja veimme vauvan hänelle näytille. En olisi siinä tilassa jaksanut siivota tai tehdä tarjoiluja, eikä miehenikään.
Ristiäiset pidettiin anopin luona, koska se on mieheni rakas lapsuudenkoti. Täysin ok minulle, vaikka apua olisin ehkä kaivannut :)
Olen rohkaissut anoppia soittamaan, kun hänellä on aikaa. Olen lähettänyt kuvia lapsista, lähettänyt itsetehtyjä kortteja, olen tehnyt valokuvakirjoja, olen kutsunut käymään monta kertaa (myös silloin kun mieheni oli 6 viikkoa työkomennuksella: kertaakaan sinä aikana hän ei ottanut yhteyttä tai halunnut tulla käymään, vaan saapui meille samana päivänä kun mieheni palasi - eli jouduin sen rutistuksen jälkeen myös siivoamaan anoppia varten). Olen usein pyytänyt skype -soittoa, mutta sen hän on torjunut ("ette ole ikinä online" ihan niinkuin hän ei voisi soittaa ja kysyä, että oletteko joskus paikalla. Jne.
Sitten yksinpäivä vaan lopetin kaiken. Joo, ostin "pakolliset" kukat, kirjat ja ruoat jouluksi, ja teetin lapsilla "pakolliset" sunttärikortit, mutta kaikki muu on loppunut. Ehkä tässä samassa meidän välinen dynamiikkamme on muuttunut.
Joku puhui syöpäleikkauksen aikataulusta edellä. Olen vähän muutellut yksityiskohtia tuossa kohtaa, ja sehän ei ole tämän tarinan kannalta relevantti tieto :) ap.