En osaa päättää: haluanko lapsia, vai en.

Aaa muakin niin ahdistaa juuri samat kysymykset! Olen 26 kohta, onhan tässä vielä hetki aikaa miettiä mutta silti. Eniten kauhistuttaa raskaus ja muutokset vartalossa ja parisuhteessa. Myös muuttuminen "pelkäksi äidiksi" ahdistaa.

Mitä mieltä kumppanisi on? Haluaisiko hän lapsia? Tietenkin miehen haluaminen ei voi olle sinulle se syy haluta, mutta on hyvä kuitenkin kysyä miehenkin mielipide lapsiasiaan. Ja voithan sinä käydä vaikka psykologilla keskustelemassa lapsiasiasta ja saada sieltä perspektiiviä tilanteeseen? Toisaalta kukaan ei voi päättää asiasta puolestasi.

Jos epäröit, niin silloin et hanki. Itsekin väsyn lapsiin herkästi, vaikka lapsista pidänkin, joten tulin siihen tulokseen, että olisin vain kamala äiti.

Nanao kirjoitti:

Aaa muakin niin ahdistaa juuri samat kysymykset! Olen 26 kohta, onhan tässä vielä hetki aikaa miettiä mutta silti. Eniten kauhistuttaa raskaus ja muutokset vartalossa ja parisuhteessa. Myös muuttuminen "pelkäksi äidiksi" ahdistaa.

Minua ei ahdista muutokset kropasta. Tässä iässä näkee ne iän tuomat muutokset jo pelkästään peiliin katsomalla, joten ymmärrän, ettei nuoruus ole ikuista :D. Mutta ahdistaa se elämänmuutos ja se, että entäs jos se olisikin väärä valinta. Lapsen hankintaa ei voi enää perua tietyn ajan jälkeen. Entä jos väsyn liikaa ja menetän elämänhaluni? Entä jos menetän parisuhteeni ja yhteyteni mieheeni, jota rakastan todella paljon? Entä jos olen hirveä äiti, joka ei vaan jaksa lasta, ei olla läsnä, ei rakasta omaa lasta? Entä jos osaan kiintyä vain toisten lapsiin juurikin sen osa-aikaisuuden vuoksi, mutta omaan lapseeni en?

Ap

Helppoa: älä tee lapsia. Ajattele asiaa laajasta näkökulmasta, tästä maailmasta, ilmapiiristä, mitä vaan voi tapahtua, sun oma hyvinvointi, vapaus jne ihan mitä vaan mut pliis älkää lisääntykö.

Oikeesti jaan sun tuskan koska kamppailen samojen asioiden kanssa ja todella elämän ois voi ut elää eri tavalla kuin nyt.

T. Toinen 31-v joka olis voinut jättää lapset tekemättä

Vierailija kirjoitti:

Jos epäröit, niin silloin et hanki.

Tämä.

Vierailija kirjoitti:

Mitä mieltä kumppanisi on? Haluaisiko hän lapsia? Tietenkin miehen haluaminen ei voi olle sinulle se syy haluta, mutta on hyvä kuitenkin kysyä miehenkin mielipide lapsiasiaan. Ja voithan sinä käydä vaikka psykologilla keskustelemassa lapsiasiasta ja saada sieltä perspektiiviä tilanteeseen? Toisaalta kukaan ei voi päättää asiasta puolestasi.

Mieheni ei osaa sanoa. Alkuun halusi, nykyään ei enää tiedä. On samalla tavalla herännyt siihen, millainen vastuu lasten kasvattaminen oikeasti on. Olemme hoitaneet sisarusteni lapsia ja olemme aina ihan poikki hoidon päätteeksi. Lapset eivät meinaa totella mitään ja riehuvat holtittomasti. Kauhea huuto ja riehuminen koko ajan. Siitä on herännyt pelko, että entä jos meille kyseinen valinta olisikin suuri virhe?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mutta väsyn toisaalta helposti ja olen aina helpottunut, kun pääsen omaan kotiin ja rauhaan. Rakastan hetkiä mieheni kanssa kahdestaan, pitkiä aamuja, vapautta, suhteellisen pieniä vastuita...väsyn lasten luontaiseen narsismiin, epäkypsyyteen (joka on siis aivan luonnollista ja ymmärrän sen täysin), draamaan.

Älä hanki, noille ensiksimainituille saat heittää hyvästit seuraavaksi 18 vuodeksi, jälkimmäisiä saat vastineeksi.

Enemmän tulet katumaan niiden hankkimista kuin sitä, että jätit hankkimatta. 

Sinä voit jättää lapset itse hankkimatta ja olla se kiva täti joka silloin tällöin hoitaa sisarusten/kavereiden lapsia. Näin saat rusinat pullasta: saat lapsiseuraa jonka kanssa voit touhuta kaikkea kivaa, mutta et kuitenkaan ole lapsista kasvatusvastuussa eikä sun tarvitse nähdä niitä joka päivä.

Minäkin tunnen toisinaan surua siitä, etten halua lapsia. Uskon, ettei minusta olisi äidiksi. Oman tilan tarve on liian suuri ja pelkään liikaa elämän ja oman kehonkin muutoksia. Silti jotenkin kummallisella tavalla suren, että jään ilman jälkikasvua. Mieheni ei pidä lapsista yhtään, joten asia on hänelle ok, mutta itse toisinaan valvon öisin ja mietin millaista olisi olla äiti. Ehkä kuitenkin parempi näin, kun lasta ei voi peruuttaa jos huomaakin tehneensä virheen.

N29

Vierailija kirjoitti:

Helppoa: älä tee lapsia. Ajattele asiaa laajasta näkökulmasta, tästä maailmasta, ilmapiiristä, mitä vaan voi tapahtua, sun oma hyvinvointi, vapaus jne ihan mitä vaan mut pliis älkää lisääntykö.

Oikeesti jaan sun tuskan koska kamppailen samojen asioiden kanssa ja todella elämän ois voi ut elää eri tavalla kuin nyt.

T. Toinen 31-v joka olis voinut jättää lapset tekemättä

Kiitos rehellisestä vastauksesta. Pelkään, että katuisin valintaa myöhemmin, teen sitten minkä valinnan tahansa.

Ehkä tilannetta helpottaisi se, jos mieheni haluaisi ehdottomasti lapsia ja olisi päätöksessä 100% mukana. Tietäisin, että hän myös varmasti haluaisi osallistua lasten kasvatukseen eikä olisi pelkoa siitä, että mieskin väsyisi liikaa ja masentuisi. Olen omien taustojeni takia epävarma omasta äitiydestäni ja kaipaisin itseäni vahvempaa ja varmempaa henkilö tähän hommaan. Kaikista vähiten haluaisin jäädä kaiken keskelle yksin loukkuun, jos mies pakenee perhe-elämää ja ottaa eron.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helppoa: älä tee lapsia. Ajattele asiaa laajasta näkökulmasta, tästä maailmasta, ilmapiiristä, mitä vaan voi tapahtua, sun oma hyvinvointi, vapaus jne ihan mitä vaan mut pliis älkää lisääntykö.

Oikeesti jaan sun tuskan koska kamppailen samojen asioiden kanssa ja todella elämän ois voi ut elää eri tavalla kuin nyt.

T. Toinen 31-v joka olis voinut jättää lapset tekemättä

Kiitos rehellisestä vastauksesta. Pelkään, että katuisin valintaa myöhemmin, teen sitten minkä valinnan tahansa.

Ehkä tilannetta helpottaisi se, jos mieheni haluaisi ehdottomasti lapsia ja olisi päätöksessä 100% mukana. Tietäisin, että hän myös varmasti haluaisi osallistua lasten kasvatukseen eikä olisi pelkoa siitä, että mieskin väsyisi liikaa ja masentuisi. Olen omien taustojeni takia epävarma omasta äitiydestäni ja kaipaisin itseäni vahvempaa ja varmempaa henkilö tähän hommaan. Kaikista vähiten haluaisin jäädä kaiken keskelle yksin loukkuun, jos mies pakenee perhe-elämää ja ottaa eron.

Ap

Kuinka suhtautuisit ajatukseen yksinhuoltajuudesta? Siis jos se mies lähtisi ja jäisit kaksin lapsen kanssa. Jaksaisitko olla yksin päävastuussa lapsesta? Kannattaa pohtia asiaa siltäkin kannalta.

Olen myös 26v ja miettinyt hartaasti, haluanko lapsia. Taidan kallistua sen puolelle, etten halua. Sosiaalinen ja yhteiskunnallinen paine on varmaan suurimmaksi osaksi aiheuttanut itselleni sitä, että jotenkin on aina pitänyt jonain normina lastenhankintaa. Koskaan en ole ajatellut varsinaisesti lapsia haluavani, vaan olen odotellut että "kyllä varmaan joku päivä haluan". Mitä vanhemmaksi tulen, sitä kauemmas tuo "joku päivä" tuntuu siirtyvän. Olen introvertti, pidän omasta rauhasta, en ole kovin varakaskaan ja minulla on harrastuksia, joista en haluaisi luopua (joista olisi pakko luopua edes muutamaksi vuodeksi jos lapsi tulisi). Koskaan ei ole ollut minkäänlaista vauvakuumettakaan, enkä koe helliä tunteita lapsia katsoessani. Minua kammottaa myös se vastuu, se että äitinä olisin aina se ykkösvanhempi. Ainakin ensimmäiset vuodet imetyksineen. En kestä, jos en saa omaa rauhaa riittävästi, en kestä valvomista, stressiä tai meteliä.

Lasten kanssa tulen kyllä hyvin toimeen, ja olen osaltani opiskellutkin vähän, miten lasta kannattaa kasvattaa eri kehitysvaiheet huomioon ottaen :D mutta toisaalta, lapsissa on myös rasittavia puolia, juuri se luontainen narsismi: ahneus, itsekkyys. Mitä olen esim. siskoni lasten kanssa touhuilua katsellut, en näe siinä oikeastaan mitään hyvää. Koko ajan joku vinkumassa, metelöimässä. Tiedostan toki, että sisko on kasvattanut itse muksunsa ilman kuria eivätkä kaikki tuntemani lapset olekaan tuollaisia, vain nuo "pahimmat" :D enkä tietenkään ole niitä hyviä hetkiäkään aina näkemässä. Summa summarum, mielestäni huonot puolet peittoavat hyvät. Mieheni on onneksi samaa mieltä asiasta, kun olemme yhdessä keskustelleet. Meidän on hyvä kaksin.

Helpottavinta itselleni oli tajuta: Lapsia ei ole pakko haluta tai hankkia.

Ollaan tähän mennessä aina vain sysätty lasten hankintaa hamaan tulevaisuuteen, koska koskaan ei ole tuntunut olevan oikea hetki. Ja nyt olen alkanut miettimään, että entä jos oikeaa hetkeä ei koskaan tule?

Terapeuttini mukaan olisin hyvä äiti. Käyn terapiassa traumataustan vuoksi ja olen puhunut näistä haluanko lapsia koskaan- peloistani hänelle. Mutta itse epäilen. Pidän hyvää vanhemmuutta todella tärkeänä asiana ja lasten oikeudet ovat todella lähellä sydäntäni. En tiedä, miten kestäisin olla itseni kanssa, jos kokisin olevani todella huono äiti.

Ap

En sinuna hankkisi. Lapsia on jo maailma pullollaan ja varmasti sinunkin lähipiirissäsi, joten niitä varmasti elämääsi tulee joka tapauksessa kuulumaan. Mutta kun et hanki omia saat pitää sen ihanan vapauden ja ennen kaikkea oman elämäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helppoa: älä tee lapsia. Ajattele asiaa laajasta näkökulmasta, tästä maailmasta, ilmapiiristä, mitä vaan voi tapahtua, sun oma hyvinvointi, vapaus jne ihan mitä vaan mut pliis älkää lisääntykö.

Oikeesti jaan sun tuskan koska kamppailen samojen asioiden kanssa ja todella elämän ois voi ut elää eri tavalla kuin nyt.

T. Toinen 31-v joka olis voinut jättää lapset tekemättä

Kiitos rehellisestä vastauksesta. Pelkään, että katuisin valintaa myöhemmin, teen sitten minkä valinnan tahansa.

Ehkä tilannetta helpottaisi se, jos mieheni haluaisi ehdottomasti lapsia ja olisi päätöksessä 100% mukana. Tietäisin, että hän myös varmasti haluaisi osallistua lasten kasvatukseen eikä olisi pelkoa siitä, että mieskin väsyisi liikaa ja masentuisi. Olen omien taustojeni takia epävarma omasta äitiydestäni ja kaipaisin itseäni vahvempaa ja varmempaa henkilö tähän hommaan. Kaikista vähiten haluaisin jäädä kaiken keskelle yksin loukkuun, jos mies pakenee perhe-elämää ja ottaa eron.

Ap

Kuinka suhtautuisit ajatukseen yksinhuoltajuudesta? Siis jos se mies lähtisi ja jäisit kaksin lapsen kanssa. Jaksaisitko olla yksin päävastuussa lapsesta? Kannattaa pohtia asiaa siltäkin kannalta.

En tiedä. En osaa sanoa. Olen selviytynyt elämässäni todella vaikeista asioista hämmästyttävän hyvin, mutta vahemmuus olisi jotain sellaista, ja varsinkin yksinhuoltajuus, jota en osaa edes kuvitella.

Tarpeen vaatiessa löydän sisältäni sellaista voimaa, jonka olemassaoloa en ole edes tiedostanut, mutta en myöskään tiedä, milloin raja tulee vastaan. Minulla ei olisi juurikaan tukiverkostoja omasta takaa, mutta osaan kyllä solmia esim. uusia ystävyyssuhteita vanhemmallakin iällä varsin helposti. En jää kotiin hautomaan yksin asioita, vaan osaan hakea apua itseni ulkopuolelta. Olen sosiaalinen ja rohkea, mutta silti jollain tavalla ekstrovertin ja introvertin sekoitus. Eli saan ihmisistä energiaa, mutta samalla myös menetän sitä varsinnin tietynlaisten ihmisten seurassa.

Ap

Mulla oli vähän samansuuntaiset ajatukset, mutta lopulta päädyttiin, että tulee jos on tullakseen, ja tuli. Vauva nyt vajaan vuoden ja voi herrasiunaa, että miten väsynyt olen välillä tähän kaikkeen. Ei, en palauttaisi lasta vauvalaatikkoon tai muuten kadu, mutta kyllä sitä usein miettii, että miten paljon sitä tavallaan menettää omasta elämästään. Ei ole enää lämpimiä kahvikupillisia tai kiirettömiä viikonloppuaamuja. Vauva-arki on ollut tosi paljon erilaista kuin kuvittelin..  Raskaampaa.. Lisäksi kokonaan ilman tukiverkostoja ym.. 

Minäkin olen miettinyt asiaa.

Silti tuntuu vaakakupissa painavan enemmän se, että sitten 50-vuotiaana istun kotona yksin, eikä ole vain mitään järkeä olla hengissä. Ei mitään syytä.

Entä sitten jos silloin kadun etten hankkinut lapsia?

Entäs jos alan katumaan heti, kun ei enää voi saada lapsia, että olisi pitänyt hommata?

Entä jos sitten loppuelämä meneekin siinä katumisessa ja katkeruudessa?

Entä jos mikään, mikä tuntuu nyt kivalta, ei olekaan myöhemmin kivaa? Entä jos en haluakaan sitä sisustusta, matkustelua, läjä vaatteita kotona, koiralaumaa... Entä jos se ei silloin enää riitäkään elämän sisällöksi, ei tunnu enää miltään, kun sitä on suorittanut jo useamman kymmentä vuotta?

Parikymppisenä sitä ajattelee, että ei koskaan lapsia, koska on vaan niin kivaa baarissa ja festareilla, että tätä teen loppuelämäni. Sitten 30v. ei jaksakaan, joten alkaa matkustella kauemmas. 40v. sekin on jo vähän nähty ja tehty ja alkaa kutomaan jotain mattoja kotona. Sitten siihenkin kyllästyy, ja siihen zumbaan ja joogaan.

Yhtäkkiä, vähän kaikki on jo tehty. Ei ole elämään luvassa mitään uutta. Kunhan odottaa vain kuolevansa pois. Käyttää kartuttamansa rahat ja ostaa tavaraa, jota ei oikeasti edes tarvitse, mutta kun ei ole ketään kelle jättää rahaa, niin kai se kannattaa käyttää pois ennen kuolemaa. 

Ostaa itselleen sitten valmiiksi arkun ja hautakiven. Jippii.

Ainahan se muista tuntuu, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Kyllä jokainen vanhempi, joka aidosti katuu lapsiaan, voi oikeasti vaan antaa ne pois. Jos kerran elämä olisi parempi ilman lapsia. Pääsee siitä sitten yli joskus.

Ehkä hekään, joilla on parisuhde, eivät ymmärrä sitä, että itse olen ollut yksin nämä kaikki vuodet. Yksin lomat ja viikonloput. Ei synttäreitä, ei bileitä, yksi kaveri pitää yhteyttä silloin tällöin. Yksin matkustaa. Yksin harrastaa. Yksin katsoo telkkaria ja käy leffassa.

Ehkä, jos he eläisivät muutaman vuoden minun elämää, alkaisi se perhe ja parisuhde tuntuakin kivalta.

Mä puhun täällä itsekseni kotona, koska ei ole vaan ketään kelle puhua. Täähän vasta onkin hienoa elämää.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli vähän samansuuntaiset ajatukset, mutta lopulta päädyttiin, että tulee jos on tullakseen, ja tuli. Vauva nyt vajaan vuoden ja voi herrasiunaa, että miten väsynyt olen välillä tähän kaikkeen. Ei, en palauttaisi lasta vauvalaatikkoon tai muuten kadu, mutta kyllä sitä usein miettii, että miten paljon sitä tavallaan menettää omasta elämästään. Ei ole enää lämpimiä kahvikupillisia tai kiirettömiä viikonloppuaamuja. Vauva-arki on ollut tosi paljon erilaista kuin kuvittelin..  Raskaampaa.. Lisäksi kokonaan ilman tukiverkostoja ym.. 

Tukiverkkojen puuttuminen on kanssa yksi suurimmista asioista, jotka vaikuttaa tähän omaan epävarmuuteen. Minun puoleltani ei ole mitään apuja tulossa ja mieheni vanhemmat ovat fundamentalistiuskovaisia, joiden käsiin ei voisi lasta antaa. Heillä on homma vuosien varrella mennyt entistä pahemmaksi. Kuvittelevat mm. että syövästä voi parantua rukoilemalla jne.

Tulisivat viemään lasta väkipakolla hengellisiin kokouksiin ja osallistumaan hartaustilaisuuksiin kotona. Ovat kylläkin tasapainoisempia ihmisiä, mitä omat vanhempani. Olisimme käytännössä miehen kanssa kahden vastuussa siihen 18-ikävuoteen saakka.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen miettinyt asiaa.

Silti tuntuu vaakakupissa painavan enemmän se, että sitten 50-vuotiaana istun kotona yksin, eikä ole vain mitään järkeä olla hengissä. Ei mitään syytä.

Entä sitten jos silloin kadun etten hankkinut lapsia?

Entäs jos alan katumaan heti, kun ei enää voi saada lapsia, että olisi pitänyt hommata?

Entä jos sitten loppuelämä meneekin siinä katumisessa ja katkeruudessa?

Entä jos mikään, mikä tuntuu nyt kivalta, ei olekaan myöhemmin kivaa? Entä jos en haluakaan sitä sisustusta, matkustelua, läjä vaatteita kotona, koiralaumaa... Entä jos se ei silloin enää riitäkään elämän sisällöksi, ei tunnu enää miltään, kun sitä on suorittanut jo useamman kymmentä vuotta?

Parikymppisenä sitä ajattelee, että ei koskaan lapsia, koska on vaan niin kivaa baarissa ja festareilla, että tätä teen loppuelämäni. Sitten 30v. ei jaksakaan, joten alkaa matkustella kauemmas. 40v. sekin on jo vähän nähty ja tehty ja alkaa kutomaan jotain mattoja kotona. Sitten siihenkin kyllästyy, ja siihen zumbaan ja joogaan.

Yhtäkkiä, vähän kaikki on jo tehty. Ei ole elämään luvassa mitään uutta. Kunhan odottaa vain kuolevansa pois. Käyttää kartuttamansa rahat ja ostaa tavaraa, jota ei oikeasti edes tarvitse, mutta kun ei ole ketään kelle jättää rahaa, niin kai se kannattaa käyttää pois ennen kuolemaa. 

Ostaa itselleen sitten valmiiksi arkun ja hautakiven. Jippii.

Ainahan se muista tuntuu, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Kyllä jokainen vanhempi, joka aidosti katuu lapsiaan, voi oikeasti vaan antaa ne pois. Jos kerran elämä olisi parempi ilman lapsia. Pääsee siitä sitten yli joskus.

Ehkä hekään, joilla on parisuhde, eivät ymmärrä sitä, että itse olen ollut yksin nämä kaikki vuodet. Yksin lomat ja viikonloput. Ei synttäreitä, ei bileitä, yksi kaveri pitää yhteyttä silloin tällöin. Yksin matkustaa. Yksin harrastaa. Yksin katsoo telkkaria ja käy leffassa.

Ehkä, jos he eläisivät muutaman vuoden minun elämää, alkaisi se perhe ja parisuhde tuntuakin kivalta.

Mä puhun täällä itsekseni kotona, koska ei ole vaan ketään kelle puhua. Täähän vasta onkin hienoa elämää.

Tämä on taas se toinen puoli asiasta. Entä jos kadun, kun näen ympärillä muiden perheellisten elämää ja onnea? Sitä kun lapset kasvaa ja varttuu, niistä tulee omia persooniaan, käyvät katsomassa ja syödään perheillallisia sunnuntaisin (se olisi sellaista mistä nauttisin). Sisarusteni lapsista pidän sitä enemmän, mitä vanhemmiksi he kasvavat. Kun lapsi alkaa jo puhua ja kommunikoida, tulee se oma persoona ja huumorintaju esille. Voi yhdessä ihmetellä asioita, pelata ja leikkiä. Katsoa kun toinen varttuu, näyttää siistejä asioita elämässä ja jutella hassuista asioista. Vastata kiperiin kysymyksiin. Käydä retkillä ja saada iloa toisen hämmästyksestä ja innosta. Näistä asioista minä lapsissa pidän ja näitä asioita jollain tavalla kaipaan.

Ap