En osaa päättää: haluanko lapsia, vai en.

Aivan liikaa mietit. Se on nykyajan ongelma. Lapsia kuuluu tehdä. Se kuuluu naisen biologiseen tarpeeseen. Kello tikittää jo sinun ikäiselläsi naisella. Parin vuoden päästä on huomattavasti vaikeampaa saada lapsia enää joten älä enää aikaile. Kyllä sinä kiinnyt lapseesi ja koet elämäsi merkitykselliseksi ja saat elämällesi uudenlaisen tarkoituksen. Vastuu kuuluu ihmisen elämään eikä vapaata nuoruutta kuulukaan jatkaa loputtomiin. Lapsissa on valtava vastuu ja ajoittain sitä voi olla väsynyt ja jopa katua lapsiaan, mutta mitään yhtä tyydyttävää ja syvää ihmissuhdetta et voi saada kuin omien lastesi kanssa. Rakkauden tunne ja iloa omia lapsia kohtaan on pakahduttavmpi kuin mikään muu. Eli kaiken vaivan arvoinen. Suosittelen lämpimästi sinua ja muita naisia lisääntymään. Älkää miettikö liikaa jos perusasiat kutakuinkin kunnossa. Ja älkää suututko pliis! Vapaaehtoinen lapsettomuus on ihan ok valinta, mutta monilla voi jäädä lapset tekemättä turhien pelkojen takia ja siksi haluan rohkaista kaikkia heitä jotka vähänkin epäröi! Lapset ovat parasta tässä maailmassa!!!! Minulla niitä on neljä <3

Up

Muita??

Täällä yks 34 v, joka miettii usein haluaako niitä lapsia vai ei.

Kun en vaan tiedä. Onhan lapset kivoja, mutta on aina ihana tulla rauhalliseen kotiin.

En ole koskaan ollut sellainen lapsirakas ihminen, en edes pienenä tyttönä ollut kiinnostunut vauvoista.

Mietityttää toki se lapsi itsessään,myös uran eteneminen, rahatilanne (vaikka onkin nyt ok), parisuhteen muuttuminen..

Kun en vaan tiedä. Pitäisikö yrittää saada lapsi. Jos ei onnistuisi, niin se ei ehkä olisi ihan katastrofi. Jos onnistuu, niin apua :)

Ikä kuitenkin tulee kohta vastaan. "Pilatako" hyvä elämä lapsella vai tekisikö se lapsi elämästämme täydellisen?

Tuota, ei sinun terapeutillasi ole mitään mahdollisuutta arvioida, olisitko hyvä vanhempi vai et. Ylipäätään kukaan ei voi tietää tätä asiaa paremmin kuin sinä. Ja mieti: vaikka taas kerran kaivaisit jostakin sisäisiä voimavaroja ja selviytyisit, voisiko elämä olla muutakin kuin selviämistä? Voisitko antaa itsesi ihan vain nauttia elämästä yhdessä puolisosi kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen miettinyt asiaa.

Silti tuntuu vaakakupissa painavan enemmän se, että sitten 50-vuotiaana istun kotona yksin, eikä ole vain mitään järkeä olla hengissä. Ei mitään syytä.

Entä sitten jos silloin kadun etten hankkinut lapsia?

Entäs jos alan katumaan heti, kun ei enää voi saada lapsia, että olisi pitänyt hommata?

Entä jos sitten loppuelämä meneekin siinä katumisessa ja katkeruudessa?

Entä jos mikään, mikä tuntuu nyt kivalta, ei olekaan myöhemmin kivaa? Entä jos en haluakaan sitä sisustusta, matkustelua, läjä vaatteita kotona, koiralaumaa... Entä jos se ei silloin enää riitäkään elämän sisällöksi, ei tunnu enää miltään, kun sitä on suorittanut jo useamman kymmentä vuotta?

Parikymppisenä sitä ajattelee, että ei koskaan lapsia, koska on vaan niin kivaa baarissa ja festareilla, että tätä teen loppuelämäni. Sitten 30v. ei jaksakaan, joten alkaa matkustella kauemmas. 40v. sekin on jo vähän nähty ja tehty ja alkaa kutomaan jotain mattoja kotona. Sitten siihenkin kyllästyy, ja siihen zumbaan ja joogaan.

Yhtäkkiä, vähän kaikki on jo tehty. Ei ole elämään luvassa mitään uutta. Kunhan odottaa vain kuolevansa pois. Käyttää kartuttamansa rahat ja ostaa tavaraa, jota ei oikeasti edes tarvitse, mutta kun ei ole ketään kelle jättää rahaa, niin kai se kannattaa käyttää pois ennen kuolemaa. 

Ostaa itselleen sitten valmiiksi arkun ja hautakiven. Jippii.

Ainahan se muista tuntuu, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Kyllä jokainen vanhempi, joka aidosti katuu lapsiaan, voi oikeasti vaan antaa ne pois. Jos kerran elämä olisi parempi ilman lapsia. Pääsee siitä sitten yli joskus.

Ehkä hekään, joilla on parisuhde, eivät ymmärrä sitä, että itse olen ollut yksin nämä kaikki vuodet. Yksin lomat ja viikonloput. Ei synttäreitä, ei bileitä, yksi kaveri pitää yhteyttä silloin tällöin. Yksin matkustaa. Yksin harrastaa. Yksin katsoo telkkaria ja käy leffassa.

Ehkä, jos he eläisivät muutaman vuoden minun elämää, alkaisi se perhe ja parisuhde tuntuakin kivalta.

Mä puhun täällä itsekseni kotona, koska ei ole vaan ketään kelle puhua. Täähän vasta onkin hienoa elämää.

Tämä on taas se toinen puoli asiasta. Entä jos kadun, kun näen ympärillä muiden perheellisten elämää ja onnea? Sitä kun lapset kasvaa ja varttuu, niistä tulee omia persooniaan, käyvät katsomassa ja syödään perheillallisia sunnuntaisin (se olisi sellaista mistä nauttisin). Sisarusteni lapsista pidän sitä enemmän, mitä vanhemmiksi he kasvavat. Kun lapsi alkaa jo puhua ja kommunikoida, tulee se oma persoona ja huumorintaju esille. Voi yhdessä ihmetellä asioita, pelata ja leikkiä. Katsoa kun toinen varttuu, näyttää siistejä asioita elämässä ja jutella hassuista asioista. Vastata kiperiin kysymyksiin. Käydä retkillä ja saada iloa toisen hämmästyksestä ja innosta. Näistä asioista minä lapsissa pidän ja näitä asioita jollain tavalla kaipaan.

Ap

Kyllä minäkin noista Kodak-hetkistä tykkään. Ja ihan mielelläni niistä nautin muiden lasten kanssa. En tiedä, miksi tuon pitäisi johtaa omien lasten hankkimiseen. Vanhemmuus on kuitenkin 80 % ihan muita asioita.

Mä tälleen itse lapsia kovasti halunneena (ja niitä saaneena) mietin, että toisinaan on ollut niin vaikeita aikoja, että jos on yhtään epäileväinen olo, että onko valmis ottamaan sen kaiken ihanan ja kamalan vastaan, en suosittele. Mua surettaa monen kaverin puolesta, jotka asiaa pohtii ja epäröi, että ei todellakaan pitäis tuntea velvollisuutta lisääntyä. Jos ei tiedä, tietää jo (ettei halua).

Vierailija kirjoitti:

Enemmän tulet katumaan niiden hankkimista kuin sitä, että jätit hankkimatta. 

Sinä voit jättää lapset itse hankkimatta ja olla se kiva täti joka silloin tällöin hoitaa sisarusten/kavereiden lapsia. Näin saat rusinat pullasta: saat lapsiseuraa jonka kanssa voit touhuta kaikkea kivaa, mutta et kuitenkaan ole lapsista kasvatusvastuussa eikä sun tarvitse nähdä niitä joka päivä.

Taas ei osata katsoa muutamaa vuotta pitemmälle. En ole koskaan kuullut vanhuksen katuvan sitä, että hänellä on lapsia ja/tai lapsenlapsia. Mutta usein olen kuullut että ollaan surullisia siitä, ettei lapsia ja lapsenlapsia ole.

Isovanhempanakin voi saada ne rusinat pullasta kuten edellisessä viestissä kuvaillaan, ellei osu tiukka av-mamma miniäksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen miettinyt asiaa.

Silti tuntuu vaakakupissa painavan enemmän se, että sitten 50-vuotiaana istun kotona yksin, eikä ole vain mitään järkeä olla hengissä. Ei mitään syytä.

Entä sitten jos silloin kadun etten hankkinut lapsia?

Entäs jos alan katumaan heti, kun ei enää voi saada lapsia, että olisi pitänyt hommata?

Entä jos sitten loppuelämä meneekin siinä katumisessa ja katkeruudessa?

Entä jos mikään, mikä tuntuu nyt kivalta, ei olekaan myöhemmin kivaa? Entä jos en haluakaan sitä sisustusta, matkustelua, läjä vaatteita kotona, koiralaumaa... Entä jos se ei silloin enää riitäkään elämän sisällöksi, ei tunnu enää miltään, kun sitä on suorittanut jo useamman kymmentä vuotta?

Parikymppisenä sitä ajattelee, että ei koskaan lapsia, koska on vaan niin kivaa baarissa ja festareilla, että tätä teen loppuelämäni. Sitten 30v. ei jaksakaan, joten alkaa matkustella kauemmas. 40v. sekin on jo vähän nähty ja tehty ja alkaa kutomaan jotain mattoja kotona. Sitten siihenkin kyllästyy, ja siihen zumbaan ja joogaan.

Yhtäkkiä, vähän kaikki on jo tehty. Ei ole elämään luvassa mitään uutta. Kunhan odottaa vain kuolevansa pois. Käyttää kartuttamansa rahat ja ostaa tavaraa, jota ei oikeasti edes tarvitse, mutta kun ei ole ketään kelle jättää rahaa, niin kai se kannattaa käyttää pois ennen kuolemaa. 

Ostaa itselleen sitten valmiiksi arkun ja hautakiven. Jippii.

Ainahan se muista tuntuu, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Kyllä jokainen vanhempi, joka aidosti katuu lapsiaan, voi oikeasti vaan antaa ne pois. Jos kerran elämä olisi parempi ilman lapsia. Pääsee siitä sitten yli joskus.

Ehkä hekään, joilla on parisuhde, eivät ymmärrä sitä, että itse olen ollut yksin nämä kaikki vuodet. Yksin lomat ja viikonloput. Ei synttäreitä, ei bileitä, yksi kaveri pitää yhteyttä silloin tällöin. Yksin matkustaa. Yksin harrastaa. Yksin katsoo telkkaria ja käy leffassa.

Ehkä, jos he eläisivät muutaman vuoden minun elämää, alkaisi se perhe ja parisuhde tuntuakin kivalta.

Mä puhun täällä itsekseni kotona, koska ei ole vaan ketään kelle puhua. Täähän vasta onkin hienoa elämää.

Tämä on taas se toinen puoli asiasta. Entä jos kadun, kun näen ympärillä muiden perheellisten elämää ja onnea? Sitä kun lapset kasvaa ja varttuu, niistä tulee omia persooniaan, käyvät katsomassa ja syödään perheillallisia sunnuntaisin (se olisi sellaista mistä nauttisin). Sisarusteni lapsista pidän sitä enemmän, mitä vanhemmiksi he kasvavat. Kun lapsi alkaa jo puhua ja kommunikoida, tulee se oma persoona ja huumorintaju esille. Voi yhdessä ihmetellä asioita, pelata ja leikkiä. Katsoa kun toinen varttuu, näyttää siistejä asioita elämässä ja jutella hassuista asioista. Vastata kiperiin kysymyksiin. Käydä retkillä ja saada iloa toisen hämmästyksestä ja innosta. Näistä asioista minä lapsissa pidän ja näitä asioita jollain tavalla kaipaan.

Ap

Kyllä minäkin noista Kodak-hetkistä tykkään. Ja ihan mielelläni niistä nautin muiden lasten kanssa. En tiedä, miksi tuon pitäisi johtaa omien lasten hankkimiseen. Vanhemmuus on kuitenkin 80 % ihan muita asioita.

.

mitähän tuo 80% sinusta pitää sisällään ja ennen kaikkea miten voit tietää, mitä vanhemmuus on, kun kerran itselläsi ei ole lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen miettinyt asiaa.

Silti tuntuu vaakakupissa painavan enemmän se, että sitten 50-vuotiaana istun kotona yksin, eikä ole vain mitään järkeä olla hengissä. Ei mitään syytä.

Entä sitten jos silloin kadun etten hankkinut lapsia?

Entäs jos alan katumaan heti, kun ei enää voi saada lapsia, että olisi pitänyt hommata?

Entä jos sitten loppuelämä meneekin siinä katumisessa ja katkeruudessa?

Entä jos mikään, mikä tuntuu nyt kivalta, ei olekaan myöhemmin kivaa? Entä jos en haluakaan sitä sisustusta, matkustelua, läjä vaatteita kotona, koiralaumaa... Entä jos se ei silloin enää riitäkään elämän sisällöksi, ei tunnu enää miltään, kun sitä on suorittanut jo useamman kymmentä vuotta?

Parikymppisenä sitä ajattelee, että ei koskaan lapsia, koska on vaan niin kivaa baarissa ja festareilla, että tätä teen loppuelämäni. Sitten 30v. ei jaksakaan, joten alkaa matkustella kauemmas. 40v. sekin on jo vähän nähty ja tehty ja alkaa kutomaan jotain mattoja kotona. Sitten siihenkin kyllästyy, ja siihen zumbaan ja joogaan.

Yhtäkkiä, vähän kaikki on jo tehty. Ei ole elämään luvassa mitään uutta. Kunhan odottaa vain kuolevansa pois. Käyttää kartuttamansa rahat ja ostaa tavaraa, jota ei oikeasti edes tarvitse, mutta kun ei ole ketään kelle jättää rahaa, niin kai se kannattaa käyttää pois ennen kuolemaa. 

Ostaa itselleen sitten valmiiksi arkun ja hautakiven. Jippii.

Ainahan se muista tuntuu, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Kyllä jokainen vanhempi, joka aidosti katuu lapsiaan, voi oikeasti vaan antaa ne pois. Jos kerran elämä olisi parempi ilman lapsia. Pääsee siitä sitten yli joskus.

Ehkä hekään, joilla on parisuhde, eivät ymmärrä sitä, että itse olen ollut yksin nämä kaikki vuodet. Yksin lomat ja viikonloput. Ei synttäreitä, ei bileitä, yksi kaveri pitää yhteyttä silloin tällöin. Yksin matkustaa. Yksin harrastaa. Yksin katsoo telkkaria ja käy leffassa.

Ehkä, jos he eläisivät muutaman vuoden minun elämää, alkaisi se perhe ja parisuhde tuntuakin kivalta.

Mä puhun täällä itsekseni kotona, koska ei ole vaan ketään kelle puhua. Täähän vasta onkin hienoa elämää.

Tämä on taas se toinen puoli asiasta. Entä jos kadun, kun näen ympärillä muiden perheellisten elämää ja onnea? Sitä kun lapset kasvaa ja varttuu, niistä tulee omia persooniaan, käyvät katsomassa ja syödään perheillallisia sunnuntaisin (se olisi sellaista mistä nauttisin). Sisarusteni lapsista pidän sitä enemmän, mitä vanhemmiksi he kasvavat. Kun lapsi alkaa jo puhua ja kommunikoida, tulee se oma persoona ja huumorintaju esille. Voi yhdessä ihmetellä asioita, pelata ja leikkiä. Katsoa kun toinen varttuu, näyttää siistejä asioita elämässä ja jutella hassuista asioista. Vastata kiperiin kysymyksiin. Käydä retkillä ja saada iloa toisen hämmästyksestä ja innosta. Näistä asioista minä lapsissa pidän ja näitä asioita jollain tavalla kaipaan.

Ap

Kyllä minäkin noista Kodak-hetkistä tykkään. Ja ihan mielelläni niistä nautin muiden lasten kanssa. En tiedä, miksi tuon pitäisi johtaa omien lasten hankkimiseen. Vanhemmuus on kuitenkin 80 % ihan muita asioita.

ei nuo edellisessä viestissä luetellut asiat mitään "kodak-hetkiä" ole, vaan myöskin sitä ihan arkista vanhemmuutta. Positiiviset ja ihanat asiat kuuluvat normaaliin vanhemmuuteen ja perhe-elämään, vaikka ei tätä palstaa lukiessa aina siltä tunnu.

Samoja asioita pohdin itsekin, mitään kokemusta tai yhteyksiä lapsiin ei ole, kun ei ole suvussa, puolison suvussa ja lähimmillä ystävilläkään ei ole. Pelkään että vapaus mennä ja tulla katoaa täysin. Tavallaan haluaisin lapsen, mutta olenko valmis luopumaan vapaudesta? En tiedä. Mies on joka tapauksessa suuren osa ajasta pois kotoa, joten olisin käytännössä yksinhuoltaja monta vuotta viikonloppuisillä. Pärjääkö yksin?

Vierailija kirjoitti:

Ollaan tähän mennessä aina vain sysätty lasten hankintaa hamaan tulevaisuuteen, koska koskaan ei ole tuntunut olevan oikea hetki. Ja nyt olen alkanut miettimään, että entä jos oikeaa hetkeä ei koskaan tule?

Terapeuttini mukaan olisin hyvä äiti. Käyn terapiassa traumataustan vuoksi ja olen puhunut näistä haluanko lapsia koskaan- peloistani hänelle. Mutta itse epäilen. Pidän hyvää vanhemmuutta todella tärkeänä asiana ja lasten oikeudet ovat todella lähellä sydäntäni. En tiedä, miten kestäisin olla itseni kanssa, jos kokisin olevani todella huono äiti.

Ap

Minustakin olisit hyvä äiti, huonot äidit harvemmin noin paljon miettii näitä asioita :) Kunhan on lapselle oma ystävällinen itsensä.

Itse olisin mielestäni hyvä äiti, sillä olen todella aito ja hyväsydäminen, mutta en välttämättä halua lasta ihan muista syistä :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen miettinyt asiaa.

Silti tuntuu vaakakupissa painavan enemmän se, että sitten 50-vuotiaana istun kotona yksin, eikä ole vain mitään järkeä olla hengissä. Ei mitään syytä.

Entä sitten jos silloin kadun etten hankkinut lapsia?

Entäs jos alan katumaan heti, kun ei enää voi saada lapsia, että olisi pitänyt hommata?

Entä jos sitten loppuelämä meneekin siinä katumisessa ja katkeruudessa?

Entä jos mikään, mikä tuntuu nyt kivalta, ei olekaan myöhemmin kivaa? Entä jos en haluakaan sitä sisustusta, matkustelua, läjä vaatteita kotona, koiralaumaa... Entä jos se ei silloin enää riitäkään elämän sisällöksi, ei tunnu enää miltään, kun sitä on suorittanut jo useamman kymmentä vuotta?

Parikymppisenä sitä ajattelee, että ei koskaan lapsia, koska on vaan niin kivaa baarissa ja festareilla, että tätä teen loppuelämäni. Sitten 30v. ei jaksakaan, joten alkaa matkustella kauemmas. 40v. sekin on jo vähän nähty ja tehty ja alkaa kutomaan jotain mattoja kotona. Sitten siihenkin kyllästyy, ja siihen zumbaan ja joogaan.

Yhtäkkiä, vähän kaikki on jo tehty. Ei ole elämään luvassa mitään uutta. Kunhan odottaa vain kuolevansa pois. Käyttää kartuttamansa rahat ja ostaa tavaraa, jota ei oikeasti edes tarvitse, mutta kun ei ole ketään kelle jättää rahaa, niin kai se kannattaa käyttää pois ennen kuolemaa. 

Ostaa itselleen sitten valmiiksi arkun ja hautakiven. Jippii.

Ainahan se muista tuntuu, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Kyllä jokainen vanhempi, joka aidosti katuu lapsiaan, voi oikeasti vaan antaa ne pois. Jos kerran elämä olisi parempi ilman lapsia. Pääsee siitä sitten yli joskus.

Ehkä hekään, joilla on parisuhde, eivät ymmärrä sitä, että itse olen ollut yksin nämä kaikki vuodet. Yksin lomat ja viikonloput. Ei synttäreitä, ei bileitä, yksi kaveri pitää yhteyttä silloin tällöin. Yksin matkustaa. Yksin harrastaa. Yksin katsoo telkkaria ja käy leffassa.

Ehkä, jos he eläisivät muutaman vuoden minun elämää, alkaisi se perhe ja parisuhde tuntuakin kivalta.

Mä puhun täällä itsekseni kotona, koska ei ole vaan ketään kelle puhua. Täähän vasta onkin hienoa elämää.

Tämä on taas se toinen puoli asiasta. Entä jos kadun, kun näen ympärillä muiden perheellisten elämää ja onnea? Sitä kun lapset kasvaa ja varttuu, niistä tulee omia persooniaan, käyvät katsomassa ja syödään perheillallisia sunnuntaisin (se olisi sellaista mistä nauttisin). Sisarusteni lapsista pidän sitä enemmän, mitä vanhemmiksi he kasvavat. Kun lapsi alkaa jo puhua ja kommunikoida, tulee se oma persoona ja huumorintaju esille. Voi yhdessä ihmetellä asioita, pelata ja leikkiä. Katsoa kun toinen varttuu, näyttää siistejä asioita elämässä ja jutella hassuista asioista. Vastata kiperiin kysymyksiin. Käydä retkillä ja saada iloa toisen hämmästyksestä ja innosta. Näistä asioista minä lapsissa pidän ja näitä asioita jollain tavalla kaipaan.

Ap

Kyllä minäkin noista Kodak-hetkistä tykkään. Ja ihan mielelläni niistä nautin muiden lasten kanssa. En tiedä, miksi tuon pitäisi johtaa omien lasten hankkimiseen. Vanhemmuus on kuitenkin 80 % ihan muita asioita.

.

mitähän tuo 80% sinusta pitää sisällään ja ennen kaikkea miten voit tietää, mitä vanhemmuus on, kun kerran itselläsi ei ole lapsia?

Logistiikkaa, huolehtimista, kotitöitä, "arjen pyörittämistä", tarpeisiin vastaamista, murheiden kuuntelemista, moraalista kasvattamista, läksyissä auttamista, riitojen selvittämistä, selustan turvaamista...

Olen itse kasvanut lapsiperheessä ja muistan hyvin, minkälaista se on.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen miettinyt asiaa.

Silti tuntuu vaakakupissa painavan enemmän se, että sitten 50-vuotiaana istun kotona yksin, eikä ole vain mitään järkeä olla hengissä. Ei mitään syytä.

Entä sitten jos silloin kadun etten hankkinut lapsia?

Entäs jos alan katumaan heti, kun ei enää voi saada lapsia, että olisi pitänyt hommata?

Entä jos sitten loppuelämä meneekin siinä katumisessa ja katkeruudessa?

Entä jos mikään, mikä tuntuu nyt kivalta, ei olekaan myöhemmin kivaa? Entä jos en haluakaan sitä sisustusta, matkustelua, läjä vaatteita kotona, koiralaumaa... Entä jos se ei silloin enää riitäkään elämän sisällöksi, ei tunnu enää miltään, kun sitä on suorittanut jo useamman kymmentä vuotta?

Parikymppisenä sitä ajattelee, että ei koskaan lapsia, koska on vaan niin kivaa baarissa ja festareilla, että tätä teen loppuelämäni. Sitten 30v. ei jaksakaan, joten alkaa matkustella kauemmas. 40v. sekin on jo vähän nähty ja tehty ja alkaa kutomaan jotain mattoja kotona. Sitten siihenkin kyllästyy, ja siihen zumbaan ja joogaan.

Yhtäkkiä, vähän kaikki on jo tehty. Ei ole elämään luvassa mitään uutta. Kunhan odottaa vain kuolevansa pois. Käyttää kartuttamansa rahat ja ostaa tavaraa, jota ei oikeasti edes tarvitse, mutta kun ei ole ketään kelle jättää rahaa, niin kai se kannattaa käyttää pois ennen kuolemaa. 

Ostaa itselleen sitten valmiiksi arkun ja hautakiven. Jippii.

Ainahan se muista tuntuu, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Kyllä jokainen vanhempi, joka aidosti katuu lapsiaan, voi oikeasti vaan antaa ne pois. Jos kerran elämä olisi parempi ilman lapsia. Pääsee siitä sitten yli joskus.

Ehkä hekään, joilla on parisuhde, eivät ymmärrä sitä, että itse olen ollut yksin nämä kaikki vuodet. Yksin lomat ja viikonloput. Ei synttäreitä, ei bileitä, yksi kaveri pitää yhteyttä silloin tällöin. Yksin matkustaa. Yksin harrastaa. Yksin katsoo telkkaria ja käy leffassa.

Ehkä, jos he eläisivät muutaman vuoden minun elämää, alkaisi se perhe ja parisuhde tuntuakin kivalta.

Mä puhun täällä itsekseni kotona, koska ei ole vaan ketään kelle puhua. Täähän vasta onkin hienoa elämää.

Ai peräti 50-vuotiaana haudot itsemurhaa, kun ei ole lapsia eikä siten mitään sisältöä elämässä? :D Jos nyt vaikka niitä kavereita ensin...

Mitäpä jos sulla on väärä mies!! Ja sen takia epäröit lasten hankintaa?

Vierailija kirjoitti:

Täällä yks 34 v, joka miettii usein haluaako niitä lapsia vai ei.

Kun en vaan tiedä. Onhan lapset kivoja, mutta on aina ihana tulla rauhalliseen kotiin.

En ole koskaan ollut sellainen lapsirakas ihminen, en edes pienenä tyttönä ollut kiinnostunut vauvoista.

Mietityttää toki se lapsi itsessään,myös uran eteneminen, rahatilanne (vaikka onkin nyt ok), parisuhteen muuttuminen..

Kun en vaan tiedä. Pitäisikö yrittää saada lapsi. Jos ei onnistuisi, niin se ei ehkä olisi ihan katastrofi. Jos onnistuu, niin apua :)

Ikä kuitenkin tulee kohta vastaan. "Pilatako" hyvä elämä lapsella vai tekisikö se lapsi elämästämme täydellisen?

Tämä. Kuulostat aivan minulta! Mutta tulin ratkaisuun ja, aloimme yrittää lasta ajatuksella, että "saattaahan siihen parikin vuotta mennä ennen kuin tärppää". Tärppäsi heti. Raskaus ja synnytys sujuivat mainiosti, meidän vauva on nyt puolivuotias ja ihanampaa ei ole! Olen äärettömän onnellinen tähän vauvaelämään, vaikka en ole koskaan vauvoista välittänyt. Nyt kun tän tietää, että millaista tää on, niin todellakin suosittelen kaikille! Vain jos lapsien hankinta on ehdoton ei, niin silloin voi jättää väliin, mutta jos et tiedä, niin hanki! 

Moni vanhus katuu lapsien hankkimista, koska lapset estivät heitä oikeasti toteuttamasta unelmiaan.

Jos lapsiperhe-elämä ei ole käsityksesti unelmasta, älä tee lapsia.

Minä introvertti päädyin ratkaisuun että halusin yhden. Yhden kauniin pojan sain 27-vuotiaana ja nyt siitä on jo pian 2 vuotta. Nyt vain näyttää siltä, että jäämme kaksin pojan kanssa. Tai lapsi olisi joka toinen viikonloppu isällään. Tämäkään ei minua harmita sillä näen kaikessa aina ne positiiviset puolet - tietäisihän järjestely minulle esimerkiksi äkkilähtöjä viikonloppumatkoille Eurooppaan tai elokuvailtoja ystävättärien kesken viinilasillisen äärellä. Eli paluu ainakin osa-aikaiseen lapsettomuuteen on ihan mahdollista jos sattuu tulemaan ero kuten meille. Ihmissuhteita tulee ja menee, en ole muutenkaan koskaan laskenut miesten ja parisuhteen varaan. Ydinperheet alkaa olla kohta harvinaisuus. Varsinkin ne onnelliset.

Minua päätöksessä auttoi kun tajusin että yhteistä aikuiselämää on lapsen kanssa paljon enemmän kuin sitä vaipparallia pikkulapsivaiheessa. Auttaisiko tämäkin pohdinta sinua, ap? Kun lapsi on 20 niin minä olen vielä alle 50. Ja jos elän 80-vuotiaaksi niin poikanikin pääsee niihin aikoihin jo eläkkeelle. Kiva haaveilla jos lapsesta tulee vaikka lääkäri tai lakimies.. on kiva säästää hänelle jo nyt rahastoihin. Vain sen aikanaan ääneen tai ajatuksissa lausutun "Kiitos äiti"-ajatuksen innoittamana :D

Kuinka suhtautuisit ajatukseen yksinhuoltajuudesta? Siis jos se mies lähtisi ja jäisit kaksin lapsen kanssa. Jaksaisitko olla yksin päävastuussa lapsesta? Kannattaa pohtia asiaa siltäkin kannalta.[/quote]

Tämä asia jäi ainakin itseltä pohtimatta, silloin kun ekasta lapsesta haaveiltiin ja se sitten tehtiin miehen kanssa. Yritin hirmuisesti raskausaikana selittää miehelle, että pikkulapsi ja vauva-aika on parisuhteelle rankkaa aikaa, mutta se pitää kestää ja se menee ohi. Mies ei kuunnellut. Ennen ihana, täydellinen parisuhteemme jäi koliikkivauvan ja väsymyksen takia taka-alalle, ja niinhän siinä kävi että mies ei kestänyt sitä huomion vähentymistä. Lapsemme ollessa vuoden ikäinen, mies jäi kiinni jo lapsen syntymästä asti jatkuneesta salasuhteesta. Ei miehet kestä sen vauvan tuomaa painetta ja väsymystä vaan haluavat päästä helpolla. Pillu kyllä kelpaa kun sitä on tarjolla, mutta jos siitä seuraa raskaus niin heittävät romukoppaan sen pienen elämän. Tämän kyllä olin tiedostanut, että mies voi lähteä ja ajattelin että on paljon muitakin yksinhuoltajia, mutta siihen en ollut varautunut, että mies haluaakin törttöilyistään huolimatta pitää kiinni oikeudestaan 50% lapsen ajasta, ja joutuisin lapsen takia roikkumaan edelleen ex miehessä sopimassa kuka saa pitää lasta milloinkin ja kuka kuskaa ja milloin ja minne ja missä lapsi asuu jos tulee muutto toiselle paikkakunnalle ja kenen luona ollaan joulut ja juhannukset. Sehän olisikin ollut helppoa jos mies vaan häipyisi kokonaan...

afsfasdf kirjoitti:

Mitäpä jos sulla on väärä mies!! Ja sen takia epäröit lasten hankintaa?

Öh ai elämän rakkaus pitäisi vaihtaa johonkin vaan koska alkaisi haluta jotain mitä ei halua :D VOI LUOJA!

Mitäs jos sinä et ole ymmärtänyt että elämäsi täyttymys on olla yksin kiertämässä maailmaa, kun olet perheesi vankina? Mitä jos luopuisit perheestäsi jota rakastat jotta saisit mahdollisuuden jollekin jota et halua.

Siis ihan oikeasti tätä hormonien sekoittamaa järjenjuoksua, teidän ajatukset taitaa kulkea kohdun läpi niin että ne menee vähän mutkalle matkalla :D