Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
En osaa päättää: haluanko lapsia, vai en.
05.03.2017 |
Otsikossa tärkein. Olen lapsirakas ja tykkään touhuta muiden lasten kanssa. Pidän lasten heittäytymiskyvystä, aidosta ilosta, rehellisyydestä, kyvystä hassutella jne. Osaan heittäytyä lasten kanssa ja tavallaan kiinnyn lapsiin herkästi.
Mutta väsyn toisaalta helposti ja olen aina helpottunut, kun pääsen omaan kotiin ja rauhaan. Rakastan hetkiä mieheni kanssa kahdestaan, pitkiä aamuja, vapautta, suhteellisen pieniä vastuita...väsyn lasten luontaiseen narsismiin, epäkypsyyteen (joka on siis aivan luonnollista ja ymmärrän sen täysin), draamaan.
Periaatteessa haluaisin lapsia, mutta pelkään, että entä jos olen liian itsekäs ja mukavuudenhaluinen ihminen lasten tekoon? Entä jos kadun? Mielestäni lapsia ei voi tehdä hetken mielijohteesta ja vastuu lasten kasvatuksesta on valtava. En halua tuhota kenenkään lapsen elämää olemalla huono vanhempi.
Onko kenelläkään toisella ollut samanlaisia tuntemuksia? Mihin tulokseen olette päätyneet kumppaninne kanssa? Oletteko valintaanne tyytyväisiä?
Niin ja olen kohta 31-vuotias nainen, en enää nuori ja päätöksiä pitäisi alkaa tekemään suuntaan taikka toiseen.
Kommentit (43)
Vierailija kirjoitti:
Minä introvertti päädyin ratkaisuun että halusin yhden. Yhden kauniin pojan sain 27-vuotiaana ja nyt siitä on jo pian 2 vuotta. Nyt vain näyttää siltä, että jäämme kaksin pojan kanssa. Tai lapsi olisi joka toinen viikonloppu isällään. Tämäkään ei minua harmita sillä näen kaikessa aina ne positiiviset puolet - tietäisihän järjestely minulle esimerkiksi äkkilähtöjä viikonloppumatkoille Eurooppaan tai elokuvailtoja ystävättärien kesken viinilasillisen äärellä. Eli paluu ainakin osa-aikaiseen lapsettomuuteen on ihan mahdollista jos sattuu tulemaan ero kuten meille. Ihmissuhteita tulee ja menee, en ole muutenkaan koskaan laskenut miesten ja parisuhteen varaan. Ydinperheet alkaa olla kohta harvinaisuus. Varsinkin ne onnelliset.
Minua päätöksessä auttoi kun tajusin että yhteistä aikuiselämää on lapsen kanssa paljon enemmän kuin sitä vaipparallia pikkulapsivaiheessa. Auttaisiko tämäkin pohdinta sinua, ap? Kun lapsi on 20 niin minä olen vielä alle 50. Ja jos elän 80-vuotiaaksi niin poikanikin pääsee niihin aikoihin jo eläkkeelle. Kiva haaveilla jos lapsesta tulee vaikka lääkäri tai lakimies.. on kiva säästää hänelle jo nyt rahastoihin. Vain sen aikanaan ääneen tai ajatuksissa lausutun "Kiitos äiti"-ajatuksen innoittamana :D
En itse lapsettomana tajua tätä fiilistelyä siitä kuinka siitä lapsesta jotenkin pääsee kuitenkin eroon... Jos kaipaa sitä omaa elämää niin elää sitä - näin ajattelen. Jos hankin lapsia niin on ihan triviaalia ajatella että kauan lentää naamalle schaissea tms. mitä väliä sillä on? Voihan lapsi olla vaikka vammainen, niin turha tehdä lapsia ajatuksella siitä kuinka sitten joskus saa olla ilman sitä.
Musta tuollainen ajattelu vaan kuulostaa siltä, että ei uskalla olla tekemättä sitä lasta ja lohduttaa itseään, että kyllä se oma elämä siellä odottaa. No, mä uskallan olla tekemättä lapsen niin ei tarvitse mehustella jotain tulevaisuuden laitumia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
afsfasdf kirjoitti:
Mitäpä jos sulla on väärä mies!! Ja sen takia epäröit lasten hankintaa?
Öh ai elämän rakkaus pitäisi vaihtaa johonkin vaan koska alkaisi haluta jotain mitä ei halua :D VOI LUOJA!
Mitäs jos sinä et ole ymmärtänyt että elämäsi täyttymys on olla yksin kiertämässä maailmaa, kun olet perheesi vankina? Mitä jos luopuisit perheestäsi jota rakastat jotta saisit mahdollisuuden jollekin jota et halua.
Siis ihan oikeasti tätä hormonien sekoittamaa järjenjuoksua, teidän ajatukset taitaa kulkea kohdun läpi niin että ne menee vähän mutkalle matkalla :D
Joo muakin naurattaa nää neuvot. Vähän sama kun uskovaiset ei vaan usko, etteikö se usko olisi niin maailman paras asia ja se pitää vaan tajuta. Pitää vaan ottaa se Jeesus ja rukoilla, kyllä se siitä.
Että jätäppäs nyt ap elämäsi tärkein ihminen :D
Alue: Aihe vapaa
En voi puhua kuin omasta puolesta. Mäkin sun ikäisenä mietin samaa, mutta lopulta päätettiin lapsen antaa tulla. Lasta ei tullutkaan heti, ja keskenmenon jälkeen varmistui tunne, että haluan lapsia. Lopulta sitten saatiin lapsia, ja täytyy sanoa, etten ole katunut. On tietysti ollut välillä järjettömän raskasta ja varmasti sitä on samalla menettänyt jotakin muuta, mutta kyllä lapset on mulle tuoneet enemmän kuin vieneet. Ja lapset on tuoneet omia ja kumppanin huonoja puolia enemmän esille. Mutta myös iloa ja naurua ja ennen kaikkea rakkautta.