Lue keskustelun säännöt.
Eikö teitä yhtään ahdista avaruuden suuruus kun ajattelette asiaa? Tai kuolema?
08.02.2017 |
Sain tuossa hetki sitten varsin kummallisia unihalvauksia, siis monta peräkkäin. Välissä arviolta max. minuutti, kunnes uusi unihalvaus alkoi.
Ensimmäisessä unihalvauksessa näin hallusinaation, jonka mukaan sinkosin jollain ihan käsittämättömällä nopeudella avaruuden oloiseen tummaan tilaan, missä oli tummuuden lisäksi jotain kirkkaita ja sinkoilevia hippusia. Aloin sitten siinä unihalvauksen aikana miettimään, että avaruushan ihan oikeasti tuntuu olevan rajaton. Tuo hallusinaatio tuntui kirjaimellisesti sanottuna yhdeltä h*lvetiltä, kuin missään suunnassa mitään rajaa ei tullut vastaan. Ihan paniikki iski, vaikka tajusin sen olevan unihalvaus. Tai paniikki iski sen takia, että olemme oikeasti vain äärettömän pieniä jossain äärettömän suuren tuntuisessa tilassa. Sitten aloin kai jotenkin miettimään, että mitä jos kuollessa joutuukin jonnekkin avaruuteen. Voihan olla, että vain maadumme maan alla ja tietoisuus katoaa lopullisesti - MUTTA, mitä jos niin ei käykkään? Mitä jos meidän atomit tai energia muuttaavat vain jotenkin muotoaan (kerta enerigaa ei voi kadota?) Ei nyt ihan liity aiheeseen, mutta olen kerran elämässäni saanut unihalvauksen jossa koin "ruumiista irtautumisen." Siinä vaiheessa kun lähdin kohoamaan ylöspäin ja kykenin ajattelemaan ihan normaalisti, mutta olin käytännössä aineeton tai kroppani oli edelleen sängyn pohjalla niin luulin ihan oikeasti olevani kuollut. En voi sanoin kuvailla miltä ihan oikeasti tuntui luulla olevansa kuollut. Ajattelen kai sen takia näitä asioita keskivertoa enemmän, että tuntuu ylipäätään ahdistavalta kuinka paljon aistit voivat hämätä ihmistä. Jos ne hämäävät minua hetkellä x, niin mistä voin olla varma etteivät ne hämää minua hetkellä y?
Meni hieman ohi aiheen. En vain yksinkertaisesti kykene elämään sillä tavalla, että keskityn arkeen ja suljen mielestäni kaikki "suuremmat kysymykset", kaiken eläimille tapahtuvan julmuuden, kuoleman ja muun. Tämän kaiken vatvominen aiheuttaa kuitenkin yhdelle yksilölle paljon ahdistusta, mutta toisaalta - mikäli kaikki menisivät massan mukana niin elämämme olisi aika erilaista. Pelkästä ahdistuneisuudesta eivät toki muutkaan hyödy.. Mutta kuitenkin, oletteko ikinä ahdistuneita kun tajuatte miten suuressa tilassa loppujen lopuksi olemme suhteessa kokoomme tai tuletteko ikinä todella ahdistuneiksi pidemmäksi aikaa kuolemaa ajatellessa? Elämän lopullisuus tuntuu käsittämättömältä, enkä vain kykene ajattelemaan: "No näinhän se luonnollisesti menee, palaampa tässä hyväntuulisena työpaikalle jatkamaan paperitöitä." En vain kykene olemaan onnellinen ja samaa aikaa tiedostamaan, mitä kaikkea maailmassa tapahtuu ja miten kaikki loppuu aikanaan. Ja sitä ettemme edes tiedä miten isossa tilassa lopulta elämme ja olemmeko osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Toki nautin hyvistä hetkistä ja elämässäni on paljon asioita joita arvostan ja rakastan, mutta en kykene saamaan tätä melko jatkuvaa ahdistuneisuutta pois mielestäni sen varjolla että niin se vain menee eikä sille mitään voi. Olipa sekava teksti, mutta ehkä joku ymmärsi pointin. Lisättäköön loppuun vielä, että en tietenkään ole puhunut näistä asioista ystäville tms. Ei ole mitään diagnosoituja sairauksia, teen töitä, urheilen, olen sosiaalinen ja ns. täysin normaali.
Kommentit (43)
eiks kaikki mitä näät oo avaruutta ja sä kellut siinä koko ajan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Avaruuden suuruus ei ahdista. Kuolema tai se mitä kuollessa tapahtuu, ei myöskään ahdista. Sen sijaan mua ahdistaa se, mitä tapahtuu ennen kuolemaa. Eikä siitäkään se fyysinen puoli niin, vaan henkinen luopuminen kaikista rakkaista ja huoli heidän puolestaan.
Ei ahdista. Olen opetellut elämään hetkessä ja hyväksymään asiat joita en voi muuttaa. Ei minun tarvitse ymmärtää maailmankaikkeutta tai pelätä kuolemaa. Ne on olemassaolevia juttuja jotka pyörii ihan minusta riippumatta.
Ahdistaa kuolema. Vaikka miten tietäis että ei pitäis olla mitään hätää, silti vaan ahdistaa. Johtuukohan siitä ettei ole saanut lapsia ja tuntuu että ei ole valmis, en tiedä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuo on juuri niitä asioita joita ei pidä ajatella. Menee arkielämä liian vaikeaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuolema toki ahdistaa ja se kun parhaat huolettomat vuodet on jo takana. Surettaa ja on avuton olo kun seuraa vanhempiensa vanhentumista ja heikkenemistä vaikka on itse vielä vasta alle 30 vuotias. Sukulaisia kuolee ja 10 vuoden päästä alkaa taas kato kunnolla käydä kun iso määrä lähisukulaisista lähentelee silloin 80 ikävuotta.
Mutta avaruuden äärettymyys sitävastoin kiehtoo. Niin paljon asioita mitä siitä ei tiedetä. Joku sanoikin että sen voi ottaa mahdollisuutena.
Ekana täytyy myöntää , etten tiedä mikä on unihalvaus.
Toisekseen mä käytän siitä avaruuden äärettömyyden tajuamisesta nimeä "maailmantuska". Eli joskus, jotenkin sopivasti, jossain pimeän yötaivaan alla alkaa ajatella sitä äärettömyyttä, ja sitä miten se valo joka nyt näkyy mulle, ei enää ole olemassa siellä mistä se lähti. Ja miten me ei tiedetä edes, minkä kokoinen avaruus on. Tai että minkä kokoisia me ollaan suhteessa avaruuteen. Entä jos koko meidän pallo ja aurinkokunta onkin vain semmoinen mikroskooppisen kokoinen roska jossain paljon isommassa ja aivan toisella kehitysasteella olevassa kokonaisuudessa? Jossa me siis ollaan vaan jotain muurahaisia jonkun toisen polun varrella?
En ole kyllä kokenut näitä ajattelun hetkiä mitenkään kamalan ahdistavina. Tosin mä juttelen ja koen näitä juttuja aina yhdessä mun miehen kanssa, jonka kanssa on hyvä ja mielenkiintoista keskustella ja samalla oloni on turvallinen.
En ehdi nyt lähemään syvällisemmin tähän vastaamaan, olen töissä ja pitää lähteä taas liikkeelle.
Mutta kiitos kiinnostavasta avauksesta! Toivottavasti tähän tulee muitakin vastauksia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ahdista, koska avaruuden suuruus on asia, jota aivot eivät vaan pysty käsittämään. Joten miksi miettiä? Kuolema ei ahdista, koska se tulee kaikille. Kuolintapaansa ihminen pelännee enemmän.
Minua molemmat asiat lohduttavat.
Kuulostaa hienolta unelta, olen nähnyt samantapaisen. Se oli siinä hetkessä ahdistava kokemus mutta jälkikäteen aika hieno kokemus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarkoittaako ap unihalvauksella lucid dreamingia eli selkounia? Siis unia, jossa tiedostat olevasi unessa, ja voit täysin ohjailla sen tapahtumia? Minä näen tällaisia säännöllisen epäsäännöllisesti ja olen aina onnessani aamulla, kun ko. uni on vielä tuoreessa muistissa. Tosin minä en tee ahdistavia juttuja näissä unissa.
Lyhyesti: mulle tulee ahdistunut olo pelkästään öisen tähtitaivaan katsomisesta. Tunne on vahvistunut läheisen kuoleman jälkeen pari vuotta sitten. En osaa nyt eritellä miksi, mutta en siis hirveesti viitsi taivaalle vilkuilla koska siitä tulee sellainen henkinen ällötys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tänään just tuijotin mun parvekkelta kuuta ja tähtiä, ja mietin avaruutta... Kuka mä olen ja missä mä olen ja miksi. Ihminen maapallolla hetken vaan... Niin kiehtovaa ja käsittämätöntä.
Ja kuolemaakin ajattelen päivittäin. Läheisten vanheneminen ahdistaa ja oman kuolemankin ajatteleminen joskus. Välillä taas ajatus olemattomuudesta on jopa rauhoittava ajatus.
Mulla kans ahdistava unihalvaus. Pelkkäö ääretöntä valoa. Ei mitään muuta näkyvissä. Ei mitään missään. Ja silmiä ei tiettykään pysty sulkemaan, kun on unessa. Olin siinä paikallani ja odotin, että menee ohi.
Eihän meitä oikeastaan ole edes olemassa. Ihmisen (ja kaiken muunkin) massasta on vain noin kaksi prosenttia 'oikeata' massaa, loput 98 prosenttia tulee kaavan m = E/c^2 perusteella kvarkkeja liikuttavasta energiasta.
Tilavuudeltaan tuo 2% on jotain promillen miljoonasosa siitä mitä me ymmärrämme tilavuutena.
Vielä jos ajattelee, että meidän ymmärtämämme atomeista koostuva maailmankaikkeus on viisi prosenttia koko maailmankaikkeudesta, lopun 95 prosentin koostuessa pimeästä aineesta ja -energiasta ja joista ei ole oikeastaan mitään tietoa mitä ne ovat.
Liekö sitten tämä meidän 5% jotain näkymätöntä kökköä sen pimeän aineen ja -energian näkökulmasta ja jotkut siellä fundeerailevat, että pitää kai tuotakin joskus tutkia, kun on joutilasta aikaa.
Ei ahdista. On turvallista ajatella, että ollaan kuin kärpäsen kakkoja täällä ja ennen meitä on kuollut miljardeja ja miljardeja ihmisiä. En ole ainoa joka on lähtenyt, ja varmaan pystyn kulkemaan kuolemanporteista samoin kuin mitä ne miljardit ihmiset ennen minua.
Jonossa oottaa toiset miljardit ihmiset samaa asiaa. Joten näe asiaa mitenkään henkilökohtaisena. Tällähetkellä ainakaan kun ei tarvii kuolla.
Vierailija kirjoitti:
Tarkoittaako ap unihalvauksella lucid dreamingia eli selkounia? Siis unia, jossa tiedostat olevasi unessa, ja voit täysin ohjailla sen tapahtumia? Minä näen tällaisia säännöllisen epäsäännöllisesti ja olen aina onnessani aamulla, kun ko. uni on vielä tuoreessa muistissa. Tosin minä en tee ahdistavia juttuja näissä unissa.
Ei. https://fi.wikipedia.org/wiki/Unihalvaus
Ihan eri asia.
Mielenkiintoisia ajatuksia sinulla. Ihmisen tietoisuus on paljon suurempi kuin tiedämmekään.
Minua ei ahdista nämä asiat, vaikka mietin minäkin myös usein tällaisia. Olen päässyt samaan "oivallukseen" tai ymmärrykseen, tietoisuuteen tms se sitten onkaan, että energiamme jossain kohdassa muuttaa muotoaan, ja tämä sama luultavasti tapahtuu ollessamme jo ihan unitasollakin. Sitä on vain hyvin vaikea (kai) tutkia.
Mutta niin, eli miksi minua ei ahdista, selitys on hyvin yksinkertainen: Luotan niin paljon Jumalaan ja siihen että Hän pitää meistä huolta. <3
Uskon, että sinulla on jokin hyvin tärkeä tehtävä täällä. <3 Vaikutat tosi herkältä ihmiseltä, suosittelisin sinua suojaamaan itsesi hyvin kun huitelet noissa avaruusfrääseissä. :)
Näen sen mahdollisuutena.