Lapsi on niin hankala, että vaikea tuntea mitään positiivista sitä kohtaan

Lisäisin vielä, että en ole koskaan lyönyt tms. lasta enkä nimitellyt häntä, enkä ketään toista. Minulta tuota käytöstä ei ole kopioitu.

Tuedän tunteen. Vaikea 16-vuotias ja murrosikä jatkunut jo pitkään.

Vierailija kirjoitti:

8-vuotias on alkanut kiukutella. Nimittelee, matkii ivallisesti ja läpsii, jos ei saa tahtoaan läpi! Nämä kolme asiaa ovat ne, jotka on ehdottomasti kiellettyjä meillä. Viimeksi menetti noiden vuoksi karkkipäivän ja peliajan, mikä harmitti vietävästi, mutta ei näköjään muuttanut mitään. Keskustelimme myös käytökseen liittyvistä asioista ja tunteista rauhallisena hetkenä. Ei auttanut.

Viikonloppuna lapsi oli isovanhemmillaan, oli ihanaa olla rauhassa.

Mikä sitä vaivaa? Miksi se haluaa kiusata mua ja miksi mun yritykset ei muuta mitään? En halua tulla lyödyksi ja haukutuksi ja olen kertonut, miltä se musta tuntuu.

Opettajan mielestä koulussa menee hyvin ja lapsi on empaattinen (!) kavereitaan kohtaan.

No jos oletkin liian tiukka ja purkaantuu tuolla tavalla?

Hänellä on ihan normaali kehitysvaihe meneillään. Pysy kovana siinä, että fyysisesti ei toiseen kajota milloinkaan ja rumat sanat satuttavat. Hän hakee nyt niitä rajoja, mitä saa tehdä ja mitä ei. Kun nyt hoidat homman kotiin, yläkouluaika menee huomattavasti helpommin.

Luultavasti lasta itseäänkin surettaa oma käytös, mutta hän ei tiedä, miten saisi asian korjattua, kun suusta pääsee taas sammakko. Ehkä ihan rauhallinen keskustelu voisi auttaa? Siis sen läpi käyminen, miten voi asian korjata sen jälkeen, kun on sanonut pahasti. Anna hänelle sanat, mitä sanoa, tai teko, millä voi korjata läpsäys, jotta hän tietää, miten umpikujasta pääsee pois.

Nyt olisi tärkeää muistaa, että sinä olet aikuinen. Et voi suhtautua lapseen siten kuin hän tieten tahtoen ja pahaa tahtoen yrittäisi sinua kiusata. Lapsella ei ole vielä kykyä käsitellä tunteitaan ja tilanteita aikuisen tavoin vaan hän tarvitsee aikuisen tukea ja ohjausta. Jos otat kiukuttelun henkilökohtaisena loukkauksena, lapsi jää yksin tunteidensa kanssa ja tilanne tuskin paranee. Perheneuvolasta kannattaisi pyytää apua ennekuin tilanne menee enemmän solmuun. Tsemppiä!

Teettekö yhdessä läksyt? Luetko iltasadun? :)

Lapon hankala, koska SINÄ et tunne mitään positiivista häntä kohtaan.

Normaali pikkukoululaisen itsenäistymisvaihe. Vastaus 4 oli minusta viisaasti sanottu. Usko vaan ap, ennenkuin huomaatkaan lapsi onkin aikuinen, ja ilmoittaa löytäneensä ojan kämpän. Nyyh.

Halaatko häntä?  Osoitatko kiintymystäsi?  Jos osoitat on sellaiselle henkilölle vaikea olla ilkeä.  Lapsella on jostakin syystä paha olla, ole hänen kanssaan enemmän.  Entä isä missä hän on?

Luen iltasadun aina. Joku ehdotti keskustelua, taisin sanoa jo että puhuttu on ja ei näyttänyt ainakaan vielä auttavan, vaikka sillä hetkellä keskustelu vaikutti ihan hedelmälliseltä.

Onko teillä käytännön neuvoa, mitä teen kun lyö? Lyödä _ei_ meillä saa, mutta kun silti lyö ja rangaistus tai keskustelu ei auta? Mikä on siis seuraava askel?

Lapsi ei ole vielä aikuinen,mutta mun mielestä 8-vuotiaalta saa jo hyvinkin odottaa, että peruskäytöstavat, kuten lyömättä oleminen olisivat iskostuneet jo hyvin. 3-vuotiaalle nyt joutuisi vielä jankkaamaan, mutta miksi kahdeksan vanha ajattelee, että on ok lyödä äitiä?

Mun mielestä on myös epäinhimillistä, että en turhautumistani koskaan näyttäisi, kun käytös on tuollaista. Onko normaalia esittää viilipyttyä, kun toinen sanoo nännännää idiootti, ja lyö?

Tuskin olen liian tiukka. Meillä on nuo kolme sääntöä joita kaikkia nyt rikkoo, lisäksi on käytävä koulussa. En yleensä hermostu ja nipota jos maito kaatuu, myöhästyy vahingossa koulusta tai takki ei ole naulakossa, vaan pyydän vain neutraalisti korjaamaan nämä asiat. Ap

Nostelisin tässä vielä. Ei ole niin, että en oikeasti tunne mitään positiivista. Olen vaan tosi turhautunut, että yritykseni eivät kanna hedelmää. Olen koettanut myös rauhallisena hetkenä selvitellä, mitä surua olisi taustalla,mutta ei lapsi osaa sanoa mitään mikä painaisi. Mua myös oikeasti pelottaa tulevaisuus, koska jos tätä ei saa korjattua vaan homma jatkuu ja pahenee, niin enhän mä pärjää lapsen kanssa.

Mietin, pitäisikö lasta koettaa saada terapiaan? Jos terapeutti saisi hänet kertomaan jotain, mitä on vaikeaa mulle kertoa jostain syystä? Ap

Mitenkäs olisi yrittäminen positiivisen kautta? Lähtisitten pienestä, että lapsi saa onnistumisen kokemuksia ja into toimia oikein kasvaa. Voisitte aloittaa vaikka läpsimisestä. Jos lyöminen on ollut runsasta, voisit miettiä minkälainen muutos olisi palkinnon arvoinen. Voisitte siis vaikka sopia, että jos lapsi onnistuu vähentämään läpsimistä esim. yhteen tai kahteen kertaan päivässä, ansaitsee hän siitä tarran jääkaapin oveen tai muun pienen palkinnon (sellaisen, joka juuri häntä motivoi). Jos läpsiminen on ollut vähäistä, voi tavoite olla heti lyömättömyys. Pääasia on, että saatte onnistumisia eikä liian kovat vaatimukset vie intoa koko jutusta. Ja vaikka kuinka ajattelisit, että "kyllä lapsen pitäisi jo osata" tai "tämähän on itsestään selvyys", yritä olla kannustava ja kehua vuolaasti onnistumisista. Kun yhdestä ongelmasta on päästy voitolle, voittekin tehdä jotain kivaa yhdessä, ja sen jälkeen siirtyä seuraavan haasteen kimppuun. Tällä keinolla voisit saada omiakin ajatuksiasi positiivisempaan suuntaan, onnistumisiin epäonnistumisten sijaan.

Missä on isä.  Läpsiikö lapsi häntä. Et puhu isästä mitään.  Onko sisaruksia.  Onko ollut tarhassa ennen koulua.

Pitää muistaa että jos viet lapsen jollekin terapeutille, leimaat hänen historiansa loppukouluajakseen joten harkitse ensin, ennekuin teet sen.  Pikkuräyhäämisestä ei ketään viedä terapiaan.  Siellä pengotaan koko perhetilanteenne ja sinun kasvatusmetodisi.

Ei isää eikä sisaruksia, aina ollut vain me kaksi. On ollut tarhassa n. kolme- ja puolivuotiaasta 6h päivässä, sitten eskarissa sama. Ap

nostan vielä jos jotakuta kiinnostaa