Pahinta mitä omat vanhempasi ovat sinulle sanoneet

"Jos ei kelpaa, niin tuossa on ovi. Painu helvettiin täältä."

Jouluaattona, olin ehkä 13-vuotias. Itkin, kun jälleen kerran pelkäsin riehuvaa isääni, joka teki elämästäni täyttä helvettiä koko lapsuuteni ajan. Happy times...

Että rakastivat veljeäni enemmän ja että heidän elämänsä loppui kun veli kuoli. Olin 12 vee.

"Minä en enää tunne sinua."

Muistan lapsuudesta ja nuoruudesta taas kaksi asiaa mitkä isä on sanonut mulle. Toinen oli että olen ihan samanlainen kuin perhettämme vainoava narsisti (oikeasti ylikiltti nynnerö) ja toinen että et kai sä ole tuon näköisenä mihinkään lähdössä ja laita edes korkokengät jalkaan (olin liian ruma ja vaatimaton).

Näitä on monta:

"Ei ihme että miehesi jätti sinut kun olet tuollainen." Keskellä avioero suruni.

"Olisi kannattanut pitää jalat ristissä." Kun onnellisesti taas raskaana.

"Miten ihmeessä se oikein jaksaa sua joka päivä." Siis kuinka uusi poikaystävä jaksaa minua.

"Olet oikein mommy dearest." En edes tiedä mitä tämä tarkoitti mutta pilkkasi minua huonoksi äidiksi.

Kiitos äiti kauniista sanoistasi.

Että pilasin äitini elämän syntymällä.

Olin 10 v.kun tämä kerrottiin mulle ensimmäisen kerran.

meikkausharjoitteluaikaan esiteininä "naama on kuin petolinnun pe*se syysripulin aikaan"

eka poikaystävä 15v ja hänen luokseen lähdössä "huoraamaanko taas lähdet?"

noi ehkä pahimmat mieleen jääneet, toki paljon muutakin,

"pennut ootte p*keleestä -nyt lähden kirveen hakemaan " jne..

juu, aika paljonko itsetunto-ongelmaa aikuisenakin. on vaikea uskoa että tällaista kukaan oikeasti haluais rakastaa. .

Nyt jos ette lähde, niin mä tapan teidät. Näin huusi äitini mulle ja sisaruksilleni. Onneksi isä haki meidät.

Huoraan pitkin kaupunkia.

Oikeasti olin neitsyt.

Kun sanoin mielipiteeni ihan johonkin neutraaliin asiaan niin isäni sanoi että kaikki meidän lapset on perse edellä syntyneet.

Aina haukkuivat milloin mistäkin ja nauroivat ja pilkkasivat, vähättelivät eivätkä koskaan kehuneet. Sitten sanoivat että muilla ne on niin reippaita ja sosiaalisia lapsia ja meillä tuommoisia möllisköjä. Ja emme saaneet mennä esim seurakunnan kerhoon mitä pidettiin perjantaina koulun jälkeen koululla vaan piti ainoana koko luokasta lähteä kotiin. Kuuluimme kyllä kirkkoon.

Olen käynyt kovan työn läpi sen eteen että olen tarpeeksi itsevarma nyt aikuisena. Jopa niin itse varma että opiskelin opettajaksi. Yritänkin aina olla ennen kaikkea hyväksyvä ja kannustava aikuinen oppilaille. Tunteen että olet yhtä hyvä kuin kaikki muutkin.

Vanhempani eivät pidä minua yhtään minään yhä edelleenkään.

Mulle äiti sanoi että "jos olisin tiennyt minkä saatanan synnytin niin olisin tehnyt abortin". Eipä olla oltu sen jälkeen yhteydessä millään muotoa eikä tulla olemaan. En voisi ikinä sanoa omalle lapselleni mitään vastaavaa.

"H*ora". Tämä oli äitini kutsumanimi minulle puolentoista vuoden ajan, kun rupesin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa.

"Mene takaisin samaa tietä kun tulitkin, tänne ei enää ole tulemista". Minähän käännyin kantapäilläni ja lähdin tulosuuntaan takaisin. Olin kyllä jo täysi-ikäinen, joten ei tuo niin paha juttu ollut vaikka sattuikin.

Onhan noita muitakin, pahempiakin. Omille lapsille olen puhunut eri tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Mulle äiti sanoi että "jos olisin tiennyt minkä saatanan synnytin niin olisin tehnyt abortin". Eipä olla oltu sen jälkeen yhteydessä millään muotoa eikä tulla olemaan. En voisi ikinä sanoa omalle lapselleni mitään vastaavaa.

Ja meillä vanhemmat sanoi useasti että hyvähän se muilla on kun on vain 1 tai 2 lasta eikä 5 niinkuin meillä. Haloo! Itse olivat meidät halunneet ja tehneet. Mehän emme mitään sille voineet että olimme tänne syntyneet.

Minulla on kaksi lasta eikä voi enää lisää tulla. No minulle äiti on sitten sanonut että onpa tarkkaa hommaa kun ei lisää tule.

"mikset vois olla vaan normaali!"

Olin hankala, masentunut, ystävätön murrosikäinen.

Olin jostakin käsittämättömästä syystä se perheen musta lapsi. Vaikka menestyin parhaiten koulussa, olin tunnollinen ja ahkera, pidin huolta muista, osasin käyttäytyä, olin esiintymistaitoinen ja osasin (ainakin esittää) reipasta vieraiden aikaan.

Isäni haukkui ja arvosteli minua päivittäin koko lapsuuteni, nuoruuteni ja vielä nyt aikuisenakin aina kun - erittäin harvoin - näemme. Kaikki minussa on huonoa tai huonosti, jopa mieheni on vääränlainen, korkeakoulutukseni täysin väärä ja työ jota teen elääkseni ei isäni mukaan edes ole "oikeaa työtä".

Veljeni oli se paras lapsi jollainen minunkin olisi jostakin syystä pitänyt olla. Hän osasi ilmeisesti isäni mielestä tehdä ne oikeat valinnat: eli jäi asumaan kotipaikkakunnalle eikä missään vaiheessa oikeasti itsenäistynyt.

Tuo jatkuva vertailussa eläminen ja koko ihmisyyteni ja persoonani lyttääminen on yksittäisiä sanojakin pahempaa. Olen edelleenkin siipirikko isäni vuoksi, kovasti joutunut tekemään työtä että olen päässyt pinnalle ja oppinut arvostamaan itseäni.

Vanhemmilla oli todella riitaisa avioliitto. Huutamista, riitelyä, tappeluja, mustasukkaisuutta, henkistä väkivaltaa ja fyysisen väkivallan pelkoa. Joissakin riidoissa alkoholi näytteli suurta roolia. Myös me lapset jouduimme kärsimään, paljonkin.

Kun äiti sitten vihdoin rohkaistui miettimään avioeroa ja muutti kotoa pois, isäni raivostui ja syytti minua, 9-vuotiasta lasta, avioerosta. "Kato nyt mitä olet saanut aikaan! Tää ero on kokonaan sun vikasi!" Muistan vieläkin miten ahdistunut ja peloissani olin, kannoin jo valmiiksi koko maailmaa harteillani ja nyt jouduin syylliseksi vanhempieni eroonkin. :(

Tämä ehkä on se psykologisesti pahin lausahdus lapselle. Haukut ja arvostelut tuntui jotenkin pieniltä tuon rinnalla.

Äitini sanoi monta kertaa että sinusta ei koskaan tule mitään. Paskakasoihin kompastuu kun tulen kylään, sitten kun sulla on oma koti. Jos nyt tolla naamalla miestä koskaan saat.

Isä löi tiskirätillä naamaan ja kutsui saatanan huoraksi,kun oli kuullut että olin kylän kioskista halaillut poikaa. Olin noin 14-15 vuotias.

No,kyllä minusta ihan kunnon kansalainen tuli.

Mutta tietyt asiat vaan jäävät mieleen vaikka vuosikymmeniä on kulunut.

"Saatanan paksuperse." Olin muistaakseni 13, pituutta 170, painoa n. 65 kg. Yllätys, yllätys sairastuin myöhemmin anoreksiaan,  ja kehonkuvani on vielä nyt aikuisenakin hyvin negatiivinen.

Huoh millaiset idiootit päätyvätkään hankkimaan jälkikasvua, ja sitten joutuvat viattomat lapset kärsimään heidän vuoksi.

Mä olin alle kouluikäisenä jo "v*tun ämmä" äidilleni. Ei pahinta mitä on sanonut, mutta toistuvana haukkumanimenä niin pienestä lähtien ensimmäisenä mieleen tuleva.