Jos taloudellisesti lihavia vuosikymmeniä ei olisi koskaan ollutkaan, ihmiset olisivat paljon tyytyväisempiä

Ihmisillä on niin paljon rahaa käytössään nykyään, etteivät he edes tajua, miten paljon. Matkustellaan monta kertaa vuodessa, ostellaan laukkuja ja kenkiä ja huonekaluja vähän väliä, kulutetaan itseemme, kaikenmaailman pidennyksiin, pistoksiin ja väkerryksiin tuosta noin vaan satoja euroja... Siis joskus 70-80-luvulla sellaista ei olisi voinut kuvitellakaan kuin ihan pienenpieni marginaalijoukko. Korkeasta elintasosta on tullut nyt perustaso, joka ei ole enää mitään, vaan pitää yltää se yli.

Jos palaisimme 70-luvun kulutustottumuksiin, yhteiskuntamme hajoaisi, koska yhteiskuntarakenteemme perustuu kasvuun ja kasvu perustuu kulutukseen, mutta jos ajatellaan vain yksilötasolla, totuus on, että meillä kaikilla on ihan tarpeeksi. Myös ns. köyhillä on, koska köyhyys mitataan sillä, onko varaa kaikkeen ylimääräiseen kulutustavaraan ja leveään elämäntyyliin. Entisaikaan köyhyys oli jotain ihan muuta.

Kenen isovanhemmat matkusteli vanhempienne kanssa maailmaa ristiin rastiin, jopa kolmen ulkomaanmatkan vuositahtiin? Kenen isovanhemmilla oli elämänsä aikana monet sohvakalustot, uutta elektroniikkaa vähän väliä, uusi auto vähän väliä, puhelimia talo täynnä, vaatteita kaapit pullollaan niin, että lähes joka viikko ostettiin uutta tilalle jne. Joka silloin olisi elänyt niin kuin nyt lähes kaikki, olisi joutunut varmaan pakkohoitoon. Nyt siitä hysteerisestä kuluttamisesta on tullut standardi.

Jos näitä vuosikymmeniä ei olisi koskaan ollutkaan, olisimme tyytyväisempiä, voisimme paremmin, maapallo voisi paremmin. Silti kukaan ei ole valmis luopumaan oikein mistään, koska ihminen edelleen kuvittelee kuluttamisen tuovan tyytyväisyyttä.