Vammainen sisar pilaa elämäni!

Huono.

Voi kyynel. 0/5. Huonoin provo pitkiin aikoihin. Ei kuitenkaan riittävän huono ollakseen hyvä. Ei jatkoon.

Sun elämä paranee myöhemmin, kun pääset muuttamaan pois ja voit jättää sisaresi kuolaamaan ja karjumaan ihan keskenänsä. Tsemppiä!

Tuossapa piilee totuuden siemen: perheissä unohtuu helposti terve perheenjäsen. Kaikki huomio kiinnittyy sairaaseen tai vammaiseen.

Muuta vaan pois heti kun on mahdollista, ymmärrän sinua pikein hyvin. Ja olen jo aikuisten tytärten äiti.

Käy juttelemassa asiasta vaikkapa koulusi kuraattorille/psykologille/terveydenhoitajalle.

On totta, että jos perheeseen kuuluu monivammainen, hän tarvitsee kaikkein eniten huomiota, apua, apuvälineitä, ja tuntuu täyttävän koko talon sillä vammaisuudellaan. Sinä et valinnut syntyä perheeseen jossa on vammainen - mutta ei valinnut siskosikaan vammaansa.

Ei ole mikään ihmekään, että se tuntuu sinusta pahalta. Siksi olisi hyvä jos pääsisit juttelemaan jollekulle, joka kuuntelisi juuri SINUN tuntojasi ja saisit purkaa harmisi.

angst. Toivon sisarellesi pitkää ikää.

kannattaa muuttaa pois..itse tiedän miten vaikeita ovat...työskentelen vammaisten parissa nimittäin

Periaatteessa tämä voisi olla totta ainakin osittain, mutta tässä tapauksessa selvä provo. Et ole 14 ap.

Pahaltahan tuommoista tuntuu lukea, mutta ymmärrettävää kyllä. Itse olen kehitysvammaisen nuoren äiti, enkä osittain tuosta syystä muita lapsia hankkinut - ei mulla riittäisi aika eikä huomio, ei ehkä rakkauskaan muille kuin tälle jo olemassaolevalle, joka syyttään erilaiseksi syntyi ja siitä ajoittain kovasti kärsii, vaikkei niin huonotasoinen olekaan, että apuvälineitä tarvitsisi, eikä myöskään kilju/karju/kuolaa. Mutta vaatii voimia paljon enemmän.

Usko pois, saat täältä palstalta mittavat vihat niskaasi kun avaudut tästä. Vammaiset lapset ja perheenjäsenet tuntuvat olevan edelleen todellinen tabu meidän yhteiskunnassa. Minä en sinua kuitenkaan tuomitse. Tiedän tasan tarkkaan mitä tuo on. Monelta et tule saamaan empatiaa etkä sympatiaa ja sinulta vaaditaan koko elämäsi ajan ymmärrystä ja hyväksymistä ja pitkää pinnaa koska sisaruksesi on vammainen. Se on epäreilua ja raivostuttavaa ja tiedän miltä se tuntuu. Olen myös aika varma, että asiasta puhuminen vanhemmille ei tule muuttamaan tilannetta. Kuten ei auttanut omalla kohdallanikaan. Varaudu henkisesti siihen, että tulet olemaan etäisistä suhteissa perheeseesi / vanhempiisi. Vammainen lapsi tulee aina olemaan se elämän keskipiste. Muut saavat pärjätä omillaan koska eivät ole vammaisia. Toivon sinulle voimaa, rauhaa ja itsenäisyyttä. Muista, että onnesi on kiinni sinusta, ei perheestäsi tai vanhemmistasi. <3

provo tai ei, helposti elämä varmaan menee tuohon perheissä, jossa on sairas lapsi

Vammaisen sisarena ymmärrän AP:ta oikein hyvin (oli provo tai ei). 13-15 vuotiaana suorastaan vihasin siskoani ja kaikkea häneen liittyvää. Ja mielestäni se on täysin normaalia murrosikäiseltä tytöltä. Sisaruussuhteisiin kuuluu usein tuo vaihe, kun ei voi sietää ja suorastaan vihaa toista.

Mutta kyllä mä vanhemmaksi tullessa pääsin siitä angstista eroon. Mutta en mä edelleenkään halua käyttää muuta aikaani vammaisten parissa, siskon kanssa vietetty aika riittää.

Ei kukaan 14 v. kirjoita tuolla tavalla.

Ymmärrän aloittajan tunteet. Vaikeasti monivammainen perheenjäsen on hyvin tarvitseva ja paljon huomiota/huolenpitoa vaativa. Perheen dynamiikka jo arjen rutiineista alkaen on TÄYSIN eri kuin ns.terveessä perheessä missä erityistarpeita ei perheenjäsenillä ole.

Olin aikoinaan vammaisten kanssa töissä ja väsyin muutamassa kuukaudessa ihan totaalisesti vaihtaen alaa, eli tiedän mitä ovat mm yllättävät raivokohtaukset, jne.

Karua todeta, mutta minuun työkokemus vaikutti siten, etten ole halunnut itse lapsia .

Voimia, muuta omaan kotiin ja pidä oma elämän asenne korkealla. Kyllä se siitä, tää on niin tavallista kun perheessä yksi vie kaiken huomion. Ystävä ollut samassa tilanteessa, nyt jo aikuinen, muitta aikaisin omaan kotiin ja rakentaa omaa elämää. Ei saa vanhemmiltaan erityisesti tukea tai apua, koska kaikki rahat ja aika menee vammaisen sisaren hoitoon. Tämätuki vain on yleensä tänä päivänä aika tärkeä korkeakoulussakin opiskelevalle, kun tuet vväheneeja asuminen kallistuu. Osa-aikatyökin on aikaa pois opinnoista. Vinkkinä, keskity omaan elämään, opiskele ja tee töitä, kyllä sä pärjäät!

Mulla on sellanen muistikuva että vastaava aloitus olisi ollut jo ainakin kerran aikasemmin viimeisen muutaman vuoden aikana

Itselläni kehitysvammainen veli, ja ymmärrän täysin. Koko lapsuus pyöri veljen tarpeiden ympärillä, ei matkusteltu, vanhemmat eivät käyneet harrastuksissani, sairaalan käytävät tulivat tutuiksi, minunkin piti teini-iässä häntä hoitaa... 

Hyi, en vieläkään, yli kolmekymppisenä, pysty muistelemaan lapsuutta lämmöllä, niin vahvasti elämä pyöri veljen ympärillä. Pari vuotta sitten veli kuoli, sen jälkeen olen pystynyt käymään taas vanhemmillani ilman että ällöttää.

Yhdellä lapsuuden ystävälläni oli vammainen sisar. Hänellä oli samaa kuin sinulla eli häntä hävetti pyytää kavereita kotiinsa. No, ekan kerran kun hän rohkaistui minut kutsumaan niin hän huomasi ettei se ollutkaan niin kamalaa. Ymmärsin että sisar on vammainen ja että hän ääntelee yms. Ei se tehnyt tästä ystävästäni sen huonompaa ihmistä :)

Kutsu ihmeessä kavereita kylään. Mietin että löytyisikö jonkun monivammaisten läheisten yhdistyksen kautta perheitä joissa olisi kanssasi samanikäisiä terveitä nuoria? Heistä voisi saada ystäviä. He ymmärtävät miltä sinusta tuntuu ja heillä voisi olla samanlaisia kokemuksia?

Itselläni kehitysvammainen isoveli. Teininä minulla oli jonkunverran samantyylisiä tunteita kuin sinulla. Nykyään aikuisena veli on tietenkin todella tärkeä ja rakas.

Lapsena tuntui, että minulta vaadittiin paljon enemmän, koska olin "normaali" lapsi. Muistan esim. tilanteen, jossa veljeni opetteli kengännauhojen solmimista, eikä meinannut onnistua. Itse opin siinä samalla tuon taidon kuusi vuotta veljeäni nuorempana ja se kuitattiin olankohautuksella ja palattiin veljeni opettamisyrityksiin.

Veljeni ei tosin vaatinut mitään apuväineitä, joten hän ei taida olla yhtä vaikeavammainen kuin sinun siskosi. Ymmärrän kuitenkin tunteitasi.

Minulla oli epävakaapersoonallisuushäiriöinen sisko. Jota pelkäsin, mutta ymmärsin kumminkin. Sai asettaa sanansa tarkkaan kun hän ettei tulkinnut loukkaukseksi yms. Lapsuus menikin siinä, että kuuntelin siskoni epätoivoa ja itsemurhauhkauksia. Uhkailulla hän halusi huomiota itselleen. Voisin sanoa, että siskoni oli oikeasti "paha" ja todella sairas.

Mietin vain, että mielenterveysongelmat ovat ehkä suurempi tabu kuin vammaisuus.