Epäsosiaaliset/Introvertit, tunnetteko koskaan syyllisyyttä muiden ihmisten takia?

En tunne. En lupaa mitään mitä en voi pitää, ja pidän lupaukseni, ja muusta en ole vastuussa. En ole vastuussa muiden odotuksista ja toiveista, samalla tavoin kuin muut eivät ole vastuussa minun odotuksistani ja toiveistani.

Jep. Wanhat sain skipattua, mutta rippikoulun jouduin käymään koska "tulet sitten katumaan aikuisena jne jne kivoja kokemuksia" hirveän ahdistava homofobinen aivopesuleiri se oli, kaduin menemistä.

Eniten sukulaisia tuntuu häiritsevän se miten paljon aikaa vietän yksin aikuisenakin ja voivottelevat miten yksinäinen minä varmasti olen. Onnellisuutta ei ilmeisesti voi olla ilman jotain laumaa jatkuvasti kintereillä.

Syyllisyyttä?

Ennen tunsin syyllisyyttä ja pyytelin itseäni anteeksi. Miellyttämishalu ja introverttius ei ole hyvä yhdistelmä. Nyt olen pikkuhiljaa opetellut sanomaan ei, enkä koe siitä enää niin kovia tunnontuskia. On ihanaa kieltäytyä kutsusta ja viettää hyvillä mielin omaa aikaa.

Eipä ole tullut ikinä mieleen. Ei ilmeisesti ole sellaisia odotuksia, jotka "pettäisin" olemalla epäsosiaalinen erakko-introvertti. 

Vierailija kirjoitti:

Siis itse olen jo aikuinen, mutta muistan kuinka äitini oli kauhean pahoillaan kun en osallistunut koskaan mihinkään "pakko osallistua" rientoihin. Skippasit vanhojen tanssit ja penkkarit ja muut, puhumattakaan sukujuhlista yms.

Olen introvertti ja tosi ujo lisäksi, mutta vanhojen tanssit, penkkarit ja sukujuhlat tuli käytyä ja hauskaa oli. Enkä tosiaankaan tunne syyllisyyttä siitä etten ole baareissa käynyt :)

Introverttiyden lisäksi olen myös itsekäs, ja kieltäydyn tuntemasta syyllisyyttä omista luonteenominaisuuksistani. Kohteliaisuutta on se, että osallistun kutsuttuna toisten ihmisten juhliin, mutta mitään pakkoa tai velvollisuutta ei minulla ole järjestää juhlia muille. 

Vierailija kirjoitti:

Ennen tunsin syyllisyyttä ja pyytelin itseäni anteeksi. Miellyttämishalu ja introverttius ei ole hyvä yhdistelmä. Nyt olen pikkuhiljaa opetellut sanomaan ei, enkä koe siitä enää niin kovia tunnontuskia. On ihanaa kieltäytyä kutsusta ja viettää hyvillä mielin omaa aikaa.

Niin siis on minullakin ollut tuollainen aika. Koin silloin olevani vääränlainen. Olin myös kotoa perinyt ajattelumallin, että vasta sitten kun kaikki ympärillä ovat tyytyväisiä, niin naisella on oikeus ajatella itseään, ja sitähän hetkeä ei kenenkään elämässä koskaan tule.

Mutta, kuten osuvasti sanoit, halu miellyttää ja introvertti luonne vaan on kestämätön yhdistelmä. Kuka sellaista jaksaa. Elämä helpottuu heti kun osaa pistää ne omat rajat. Ennen sanoin liian usein kyllä vain koska kuvittelin että näin mun pitää varmaan toimia. Nykyään sanon aina ensin ei. Se ei on helppo perua jos siltä tuntuu, mutta äärimmäisen harvoin sitä tulee peruttua.

8=1

Niin no lähinnä tässä tarkoitetaan sellaisia juhlia ja muita mihin "kaikki tietysti osallistuvat" ja "joissa on hauskaa". Ja kieltäytymistä osallistua kummastellaan.

Joo.. aika useinkin. Skippasin penkkarit, Wanhat, koulujen riennot. Vasta oli koulussa tapahtuma, jonka jätin väliin. En vaan pysty olemaan isoissa ihmislaumoissa.

Vanhemmilta ja kavereilta saa aina kuulla marmatusta. Poden syyllisyyttä.

Veljen häiden jälkeen olin niin uupunut, että kämpilleni päästyä vain itkin. Ihmiset eivät oikeasti ymmärrä sitä, että kuinka paljon sosiaaliset tilanteet vievät minulta energiaa.

Vierailija kirjoitti:

Joo.. aika useinkin. Skippasin penkkarit, Wanhat, koulujen riennot. Vasta oli koulussa tapahtuma, jonka jätin väliin. En vaan pysty olemaan isoissa ihmislaumoissa.

Vanhemmilta ja kavereilta saa aina kuulla marmatusta. Poden syyllisyyttä.

Veljen häiden jälkeen olin niin uupunut, että kämpilleni päästyä vain itkin. Ihmiset eivät oikeasti ymmärrä sitä, että kuinka paljon sosiaaliset tilanteet vievät minulta energiaa.

Ja tosiaan olen miellyttämishaluinen introvertti. Osaisinkin sanoa EI tai ajatella edes joskus ensin itseäni, mutta ei, muut tulevat ensin.

Mistä sitä tietää onko jossain hauskaa vai ei, jos ei edes osallistu. Ja mikä muu on niin tärkeää ettei voi muutamaksi tunniksi osallistua johonkin ainutkertaiseen? Joskus tuntuu että introvertit ovat jääneet ihan lapsentasolle, samanlailla joutuu perustelemaan asioita kuin pikkulapselle.

Vierailija kirjoitti:

Mistä sitä tietää onko jossain hauskaa vai ei, jos ei edes osallistu. Ja mikä muu on niin tärkeää ettei voi muutamaksi tunniksi osallistua johonkin ainutkertaiseen? Joskus tuntuu että introvertit ovat jääneet ihan lapsentasolle, samanlailla joutuu perustelemaan asioita kuin pikkulapselle.

Siellä on kaltaisiasi ihmisiä. Ei siellä ole kenellekään hauskaa.

Itsekin viihdyn miljoona kertaa enemmän yhden hyvän kaverin kanssa, kuin esim. sukujuhlissa. Mieheni mielestä olen töykeä, jos jään pois hänen sukunsa kekkereistä. Kun järjestetään rapujuhlat tai 18 v juhlat. Rippijuhliin menemättömyys olisikin törkeää. Ajatelkaas jos kaikki jäisivät pois teidän lasten juhlista introverttiuteensa vedoten.

Ensi kesänä taas 50 v hääpäiväjuhlat ( törkeää jäädä pois), seiskakymppiset ( törkeää jäädä pois), yo juhlat ( aivan törkeää jäädä pois), 18 v juhlat ( lievästi törkeää jäädä pois). Ilmeisesti häätkin on tulossa. Huoh.

Vierailija kirjoitti:

Mistä sitä tietää onko jossain hauskaa vai ei, jos ei edes osallistu. Ja mikä muu on niin tärkeää ettei voi muutamaksi tunniksi osallistua johonkin ainutkertaiseen? Joskus tuntuu että introvertit ovat jääneet ihan lapsentasolle, samanlailla joutuu perustelemaan asioita kuin pikkulapselle.

Kun introvertti tietää ahdistuvansa väkijoukon keskellä ja sosiaalisessa tilanteessa, niin _kyllä sen tietää_. Se EI ole hauskaa. Se ei tarkoita, etteikö pitäisi ihmisistä jne.

Vierailija kirjoitti:

Mistä sitä tietää onko jossain hauskaa vai ei, jos ei edes osallistu. Ja mikä muu on niin tärkeää ettei voi muutamaksi tunniksi osallistua johonkin ainutkertaiseen? Joskus tuntuu että introvertit ovat jääneet ihan lapsentasolle, samanlailla joutuu perustelemaan asioita kuin pikkulapselle.

Itselle sosiaaliset tilanteet tuottavat samanlaista tuskaa, kuin hississä oleminen sellaiselle henkilölle, joka ei siedä ahtaita tiloja.

Vierailija kirjoitti:

Itsekin viihdyn miljoona kertaa enemmän yhden hyvän kaverin kanssa, kuin esim. sukujuhlissa. Mieheni mielestä olen töykeä, jos jään pois hänen sukunsa kekkereistä. Kun järjestetään rapujuhlat tai 18 v juhlat. Rippijuhliin menemättömyys olisikin törkeää. Ajatelkaas jos kaikki jäisivät pois teidän lasten juhlista introverttiuteensa vedoten.

Ensi kesänä taas 50 v hääpäiväjuhlat ( törkeää jäädä pois), seiskakymppiset ( törkeää jäädä pois), yo juhlat ( aivan törkeää jäädä pois), 18 v juhlat ( lievästi törkeää jäädä pois). Ilmeisesti häätkin on tulossa. Huoh.

Mistä tunnistaa rakkaan ihmisen? Hän ei välitä, vaikka et tulisikaan juhliin. Hän ei laita välejä poikki vaikka et tullutkaan mukaan.

En tietenkään. Miksi tuntisin? Hoidan juhlavelvollisuudet sukua ja ystäviä kohtaan, ja pidän yllä ystävyyssuhteita sopivissa määrin. Olen tarkkailijaluonne ja nautin siitä, että saan viettää aikaa itsekseni kaupungilla kävellen valokuvaten tai museossa / puutarhoissa piirtäminen on meditatiivista minulle. Viihdyn hyvin itseni kanssa, tosin olen tehnyt paljon työtä tämän asian eteen. Tylsää on tylsä seura, kuunnella turhanpäiväisiä juttuja. Harvemmin ihmisillä on älykästä sanottavaa, tosin ne muutamat ystäväni ovat helmiä.

Yksinäisyydessä on myös voimaa, tiedän selviytyväni yksinkin, joten en ole kovin riippuvainen muista. Ei tarvitse takertua tai etsiä hyväksyntää muista ihmisistä, voin olla oma itseni.

Kyllä se vaan olisi hyvä mennä juhliin vaikka laiskottaa, siellä on kuitenkin paljon tuttuja ja voi vaikka ystävystyä uuden ihmisen kanssa. Se on hyvä ensiaskel paranemisen tiellä ja ehkä joku kaunis päivä olette jo siinä pisteessä että järjestätte itse juhlat. Positiivista ajattelua :)