Miten oman vanhempasi psyykkinen sairaus vaikutti sinuun lapsuudessasi?

Totta kai se vaikuttaa! Otin lapsena paljon vastuuta enkä näyttänyt omaa pahaa oloani etten huolestuttaisi vanhempaani. Elin kriisistä kriisiin. Vanhempani oli rakastava ja huolehtiva, mutta hänellä oli/on useita mielenterveysongelmia: syvä depressio, epävakaa persoonallisuushäiriö ja kaksisuuntainen mielialahäiriö sekä päihdeongelma. Itse olen nyt aikuisena olosuhteisiin nähden selviytynyt hyvin, mutta minua vaivaa juurettomuuden tunne ja ahdistun hyvin herkästi. Minulla on myös syömishäiriö sekä ajoittain paniikkikohtauksia. Olen hyvin epävarma ihminen ja ailahtelevainen. Ajattelen paljon lapsuuttani, syitä ja seurauksia nykyiseen elämääni, yritän järkeillä itseni parempaan päin. Mies joutuu kestämään eniten eikä hän ymmärrä mitä olen käynyt läpi :(

Lääkitys saaattaa vaikuttaa myös :( Esim jos syö SSRI/SNRI-lääkkeitä, niin se lääke juuri tuo sitä aggressiivisuutta.

Useinhan näissä tapaukissa, joissa mt-sairaus vaikuttaa niin kyse on siitä, että sairastunut ei ole saanut hoitoa. Psykoterapiaa saa niin huonosti. En usko, että hoidossa oleva psyykkinen sairaus vaikuttaa paljoakaan (ja hoidolla tarkoitan psykoterapiaa 3-4 krt viikossa). Tälläistä hoitoa ei vain oikein tahdo saada.

Siis voisiko ap täsmentää, mitä psyykkistä sairautta tarkoittaa? Vai puhutko psyykkisistä sairauksista vähän kuin mahakivusta, täsmentämättä ollenkaan onko kysessä kuukautiskipu, sappivaivat, mahahaava...?

Onko tällä aloituksella tarkoitus TAAS lisätä ennakkoluuloja sairaita ihmisiä kohtaan? Voitaisiinko esim miettiä, mitä vaikutuksia lapsiin on sillä, jos vanhempi suhtautuu muihin ihmisryhmiin alentuvasti? ;)

Vierailija kirjoitti:

Lääkitys saaattaa vaikuttaa myös :( Esim jos syö SSRI/SNRI-lääkkeitä, niin se lääke juuri tuo sitä aggressiivisuutta.

Useinhan näissä tapaukissa, joissa mt-sairaus vaikuttaa niin kyse on siitä, että sairastunut ei ole saanut hoitoa. Psykoterapiaa saa niin huonosti. En usko, että hoidossa oleva psyykkinen sairaus vaikuttaa paljoakaan (ja hoidolla tarkoitan psykoterapiaa 3-4 krt viikossa). Tälläistä hoitoa ei vain oikein tahdo saada.

Eikä lääkitys aina edes auta tai useinkaan, kun on kyse SSRI/SNRI:stä.

Ei mitenkään. Isäni vieraissa juokseminen ja perheen julkinen nolaaminen tällä tavalla sai aikaan ikuisen miesvihan.

Isäni oli ahdistusherkkä, varmaan diagnoosi olisi ahdistuneisuushäiriö. Voi niitä kertoja jolloin kuuntelin vanhempien riitoja, ja niitä kertoja kun katselin isän omaa ahdistumista. Päihteitä hän ei käyttänyt, paitsi tupakkaa. Mutta tavaroita lenteli, kirosaneja sateli, tuhahteluja ja puuskauksia riitti. Muutaman kerran hän oli lähdössä "itseään tappamaan". Ne kerrat ovat painajaisiksi piirtyneinä edelleen mielessäni.

Äitini oli marttyyri. Varmaan jossain määrin masentunut. Ehkä pikkuisen narsistisesti vaurioitunut menetettyään isänsä 6-vuotiaana ja ollessaan kahden pikkuveljen isosisko, kun äiti oli sitä mieltä että pojat ne vaan on jotain ja tytöt ne tekee työt. Äitini koki aina että ei ole riittävän hyväksytty yhteisössään ja isän suvussa ja avautui tästä minulle. Joka rakastin lämpimästi isän sukua, koska he olivat minusta "normaaleja" ja ainakin minulle aina kivoja. Äiti teki minusta uskottunsa, lapsen hyväksikäyttöä sekin on.

Olisin toivonut että he olisivat saaneet hoitoa ongelmiinsa sen sijaan että itse siinä syyllistyin ja yritin pärjätä ja tasapainoilla. Minusta tuli erittäin pätevä ja vastuuntuntoinen yhteiskuntakelpoinen ihminen, mutta tunnustan, että omat lapseni ovat todellakin saaneet kärsiä vanhempieni vaikutuksesta minuun. Olen itse ollut ylilyövä johonkin suuntaan ja alikehittynyt johonkin suuntaan.

Mistä lopputulos on tietysti että en ole koskaan onnistunut oikein missään. Tyttärenä, äitinä, sisarena, puolisona. Jos sitten jossakin kohtaa työelämässä - enkä ehkä ihan riittävästi sielläkään.

Vierailija kirjoitti:

Siis voisiko ap täsmentää, mitä psyykkistä sairautta tarkoittaa? Vai puhutko psyykkisistä sairauksista vähän kuin mahakivusta, täsmentämättä ollenkaan onko kysessä kuukautiskipu, sappivaivat, mahahaava...?

Onko tällä aloituksella tarkoitus TAAS lisätä ennakkoluuloja sairaita ihmisiä kohtaan? Voitaisiinko esim miettiä, mitä vaikutuksia lapsiin on sillä, jos vanhempi suhtautuu muihin ihmisryhmiin alentuvasti? ;)

En nyt ymmärrä yhtään kommenttiasi. Eli siis, kun kysytään ihmisten autenttisia kokemuksia omasta lapsuudestaan, niin mitä ihmettä sinä tulet tähän nyt hämmentämään? Aitoko kertoa näille, jotka jakavat omat kokemuksensa, että väärin koettu? Vai  mitä ihmettä?

Mitä merkitystä sillä on, mikä on vanhemman diagnoosi ollut? Onko sulla nyt tässä se ajatus, että lapsi ei saa vaurioitua tai kärsiä kuin vain niissä tapauksissa, joissa SINUN mielestäsi tämä vanhemman oireilu on siihen riittävää?

Äitini (yh) sairasti masennusta varmaan lähes koko lapsuuteni, joista vakavaa masennusta oli ehkä viitisen vuotta (kuoli äkillisesti ennen kuin olin täysi-ikäinen, ei kuitenkaan itsemurha). Äitini oli poissaoleva, välinpitämätön, iloton, ponneton... Ei siivonnut, teki harvoin ruokaa, mutta pahinta oli varmaan välinpitämättömyys. Hänellä ei riittänyt voimaa kiinnostua elämästäni, siitä kenen kanssa vietin aikaani ja missä milloinkin viuhdoin. Kasvoin ilman rajoja ja sääntöjä, ei ollut kotiintuloaikoja tai ruoka-aikoja, sain itse päättää mitä söin, miten myöhään valvoin tai mitä katson tv:sta. Jouduin teini-ikäisenä muuttamaan isälleni, kun äitini masennus paheni äärimmilleen. 

Olen vasta aikuisena tajunnut, että äitini oli sairas. Ei sitä silloin lapsena tajua, mitä masennus on tai näe metsää puilta, varsinkin kun on oma vanhempi kyseessä. Toki surin, ettei äitini ollut sellainen, kuin muiden äidit. Häpesin äitiäni myös kovasti. Jälkeenpäin olen ollut vihainen, ettei äitini hakenut apua itselleen (vaan sen sijaan eristäytyi), vaikka toisaalta ymmärrän, että tarpeeksi masentuneena ei vain kykene mihinkään niin aloitteelliseen. 

Olin lapsena kauhean oma-aloitteinen ja pärjäävä. Opin tekemään yhtä sun toista yksin ja selviytymään eri tilanteista. Eli siis oli siinä ellunkanat-meiningissä jotain hyvääkin. Toisaalta nyt aikuisena olen joutunut turvautumaan terapiaan, kun kaikenlaisia ahdistuksia ollut. Kyllä vanhemman mielenterveysongelmat jälkensä jättää lapseen. Mutta paljon riippuu siitä, miten niitä ongelmia perheessä käsitellään. Avoin keskustelu, perheterapia ja tukiverkko olisi ehdottoman tärkeitä. Meidän perheeltä ne silloin aikanaan puuttuivat. 

Vierailija kirjoitti:

Siis voisiko ap täsmentää, mitä psyykkistä sairautta tarkoittaa? Vai puhutko psyykkisistä sairauksista vähän kuin mahakivusta, täsmentämättä ollenkaan onko kysessä kuukautiskipu, sappivaivat, mahahaava...?

Onko tällä aloituksella tarkoitus TAAS lisätä ennakkoluuloja sairaita ihmisiä kohtaan? Voitaisiinko esim miettiä, mitä vaikutuksia lapsiin on sillä, jos vanhempi suhtautuu muihin ihmisryhmiin alentuvasti? ;)

No sinähän voit toki avata uuden ketjun tuohon toivomaasi aiheeseen liittyen.

Miksi tehdä asioista tabuja.

Vierailija kirjoitti:

Siis voisiko ap täsmentää, mitä psyykkistä sairautta tarkoittaa? Vai puhutko psyykkisistä sairauksista vähän kuin mahakivusta, täsmentämättä ollenkaan onko kysessä kuukautiskipu, sappivaivat, mahahaava...?

Onko tällä aloituksella tarkoitus TAAS lisätä ennakkoluuloja sairaita ihmisiä kohtaan? Voitaisiinko esim miettiä, mitä vaikutuksia lapsiin on sillä, jos vanhempi suhtautuu muihin ihmisryhmiin alentuvasti? ;)

No voi jeesus nyt sentään. En voi täsmentää, jokainen voi kirjoittaa ihan omista kokemuksistaan. Kuten sanoin, positiivista tai negatiivista.

Itse kerroin jo omani, ja oman ystäväpiirini kokemusten perusteella en jaksa uskoa tuon toisen ketjun vakuuttelua siitä, että psyykkinen sairaus ei vaikuta vanhemmuuteen. Olisikin siksi kerrankin kiva kuulla KOKEMUKSIA siitä, että näin voi olla. Ei näitä vanhempien omia vakuutteluja tai yleismutuiluja aiheesta.

Ap.

"Psykiatria, lääketeollisuuden paratiisi

Gøtzschen mukaan psykiatria ja mielialalääkkeet ovat lääketeollisuuden paratiisi, sillä mielenterveyden häiriöiden määritelmät ovat häilyviä ja niitä on helppo manipuloida. Tutkimusvilppi ja markkinoinnin valheet, lääkäreiden korruptio ja valvontaviranomaisten heikkous on tuskin ollut missään räikeämpää kuin nk. onnenpillereiden kohdalla.

- Tanskalaisessa tutkimuksessa todettiin, että 80 prosenttia potilaista uskoo, että heillä on aivoissa kemiallinen epätasapainotila. Toisin sanoen psykiatrit ovat näin heille kertoneet. Potilaat uskovat, että he tarvitsevat koko loppuelämänsä lääkehoitoa tämän epätasapainotilan korjaamiseksi ja että heidän tilanteensa on samanlainen kuin insuliinia tarvitsevilla diabetespotilailla. Kemiallinen epätasapainotila on suuri valhe, Gøtzsche painottaa ja jatkaa:

- Lääkkeet itse aiheuttavat kemiallisen epätasapainotilan, mutta on lääketeollisuuden normaalia taktiikkaa syyttää sairautta eikä lääkettä, erityisesti kun lopettamista yrittävillä potilailla on vieroitusoireita."

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/10/01/laakkeet-terveytta-vai-rahastus…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis voisiko ap täsmentää, mitä psyykkistä sairautta tarkoittaa? Vai puhutko psyykkisistä sairauksista vähän kuin mahakivusta, täsmentämättä ollenkaan onko kysessä kuukautiskipu, sappivaivat, mahahaava...?

Onko tällä aloituksella tarkoitus TAAS lisätä ennakkoluuloja sairaita ihmisiä kohtaan? Voitaisiinko esim miettiä, mitä vaikutuksia lapsiin on sillä, jos vanhempi suhtautuu muihin ihmisryhmiin alentuvasti? ;)

No voi jeesus nyt sentään. En voi täsmentää, jokainen voi kirjoittaa ihan omista kokemuksistaan. Kuten sanoin, positiivista tai negatiivista.

Itse kerroin jo omani, ja oman ystäväpiirini kokemusten perusteella en jaksa uskoa tuon toisen ketjun vakuuttelua siitä, että psyykkinen sairaus ei vaikuta vanhemmuuteen. Olisikin siksi kerrankin kiva kuulla KOKEMUKSIA siitä, että näin voi olla. Ei näitä vanhempien omia vakuutteluja tai yleismutuiluja aiheesta.

Ap.

Kerro millä logiikalla lievä pakkoneuroosi vaikuttaa vanhemmuuteen?

Juurikin tämän takia psyykkiset sairaudet pitäisi oikeasti hoitaa, ei vain lääkitä. Miksi meillä ei edes sen vertaa satsata terveydenhoitoon, että jokainen tarvitseva saisi psykoterapiaa? Kun psyykkiset sairaudet paranisivat, ei ne enää vaikuttaisi lapsiin ja vanhempien elämänlaatu paranisi. Lääkehoidossa on se ongelma, että sillä hoidetaan oireita (usein huonolla tuloksella) kun psykoterapialla hoidetaan ongelman syytä ja oikeasti voidaan parantaa potilas.

Toisella vanhemmalla epävakaa persoonallisuushäiriö. Itse mietin pitkään miksi olen niin seko kun meillä on "kiiltokuvaperhe" siis ulospäin piti esittää, mutta seinien sisällä oli riitoja ja väkivaltaa. Tätä ei lapsena osannut kyseenalaistaa. Itse olen kamppaillut masennuksen ja ahdistuneisuuden kanssa mutta melko pitkälti "parantunut" kun olen käsitellyt lapsuuden kokemuksiani.

Kuitenkin, olen erittäin mielelläni olemassa! Eli onneksi eivät vanhempani jättäneet minua tekemättä ongelmistaan huolimatta!

Vierailija kirjoitti:

Voitaisiinko esim miettiä, mitä vaikutuksia lapsiin on sillä, jos vanhempi suhtautuu muihin ihmisryhmiin alentuvasti? ;)

Tämä on erittäin hyvä pointti, jota monien olisi syytä herätä miettimään. Minä tunnen yhden isän, joka on aina puhunut muista ihmisistä hirveän rumasti, ja erityinen tarve hänellä on leimata muita juurikin mt-ongelmaisiksi. Tämä liittyy varmaan hänen omaan historiaansa, jossa hänen oma psyykensä on invalidisoinut hänen elämäänsä poikkeuksellisen laajasti. Ajattelen kauhulla, millaisia ihmisiä kasvaa lapsista, jotka saavat lapsuudenkodistaan evääksi kieroutuneen yhdistelmän alemmuuden- ja ylemmyydentuntoa.

Olen aliuiseen huolestunut, menettämisen pelkoinen ja alisuoriutunut. Läheisriippuvainen. Äitini oli masentunut, isäni alkoholisti.

Äitini oli raivohullu. Osin vaikutti todennäköinen puutostila joka vaikutti hermoihin sekä ne kotityöt kun vesikään ei tullut taloon jne.

Äiti käyttäytyi väkivaltaisesti potkien ja sitoen meitä ym.

Eikä isäkään ollut pulmunen.

On vaikuttanut todella paljon.

Tulis pitkä luettelo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis voisiko ap täsmentää, mitä psyykkistä sairautta tarkoittaa? Vai puhutko psyykkisistä sairauksista vähän kuin mahakivusta, täsmentämättä ollenkaan onko kysessä kuukautiskipu, sappivaivat, mahahaava...?

Onko tällä aloituksella tarkoitus TAAS lisätä ennakkoluuloja sairaita ihmisiä kohtaan? Voitaisiinko esim miettiä, mitä vaikutuksia lapsiin on sillä, jos vanhempi suhtautuu muihin ihmisryhmiin alentuvasti? ;)

No voi jeesus nyt sentään. En voi täsmentää, jokainen voi kirjoittaa ihan omista kokemuksistaan. Kuten sanoin, positiivista tai negatiivista.

Itse kerroin jo omani, ja oman ystäväpiirini kokemusten perusteella en jaksa uskoa tuon toisen ketjun vakuuttelua siitä, että psyykkinen sairaus ei vaikuta vanhemmuuteen. Olisikin siksi kerrankin kiva kuulla KOKEMUKSIA siitä, että näin voi olla. Ei näitä vanhempien omia vakuutteluja tai yleismutuiluja aiheesta.

Ap.

Kerro millä logiikalla lievä pakkoneuroosi vaikuttaa vanhemmuuteen?

Ei jumalauta tämä lievä pakkoneuroosi -tyyppi ei luovuta. Eikö mene jakeluun että on muitakin mielenterveyden ongelmia, ja tässä ketjussa halutaan kuulla erilaisia esimerkkejä siitä miten ne ovat vaikuttaneet lapsen elämään?

Mä alan vähitellen uskoa etteivät ne sun pakkoneuroosi-oireesi ole ihan niin lieviä kuin itse kuvittelet.

Jos voin tuoda tähän väliin... Olen masentunut, puolet lasten elämästä. (7, 6) ollut sairaalahoidossa osan ajasta. Olisko parempi, että vanhempanne olisi tehnyt itsemurhan? Itse mietin, että lasten takia olen hengissä. Muuten olisin tehnyt itsemurhan aikoja sitten.

Onko parempi, että vanhempi on kerralla pois vai olisi kituttamalla elämässä kiinni? En jaksa lapsia (haluan todella paljon olla lasten kanssa, mutta) en pysty kuin kerrallaan noin. 10 päivää kuukaudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis voisiko ap täsmentää, mitä psyykkistä sairautta tarkoittaa? Vai puhutko psyykkisistä sairauksista vähän kuin mahakivusta, täsmentämättä ollenkaan onko kysessä kuukautiskipu, sappivaivat, mahahaava...?

Onko tällä aloituksella tarkoitus TAAS lisätä ennakkoluuloja sairaita ihmisiä kohtaan? Voitaisiinko esim miettiä, mitä vaikutuksia lapsiin on sillä, jos vanhempi suhtautuu muihin ihmisryhmiin alentuvasti? ;)

No voi jeesus nyt sentään. En voi täsmentää, jokainen voi kirjoittaa ihan omista kokemuksistaan. Kuten sanoin, positiivista tai negatiivista.

Itse kerroin jo omani, ja oman ystäväpiirini kokemusten perusteella en jaksa uskoa tuon toisen ketjun vakuuttelua siitä, että psyykkinen sairaus ei vaikuta vanhemmuuteen. Olisikin siksi kerrankin kiva kuulla KOKEMUKSIA siitä, että näin voi olla. Ei näitä vanhempien omia vakuutteluja tai yleismutuiluja aiheesta.

Ap.

Kerro millä logiikalla lievä pakkoneuroosi vaikuttaa vanhemmuuteen?

Ainakin se tuntuu aiheuttavan pakonomaista jankuttamista av-palstalla. Eiköhän se siis heijastu samalla tavalla kotielämässä.

ap.