Miten oman vanhempasi psyykkinen sairaus vaikutti sinuun lapsuudessasi?

Ja tämäkin ketju meni pilalle täyttymällä jankutuksesta, sen sijaan että kommentit olisivat pääosin ap:n aiheeseen vastaavia. Itse avasin ketjun, ja aloin sitä lukemaan koska aihe sivuaa hyvin omaa elämääni, mutta käsitättekö te jankkaajat kuinka ärsyttävää on kun kommenttinne täyttävät sivut jossa voisi olla ihan tätä nimenomaista asiaakin? Ette jankkaa edes aiheesta vaan juuri sen vierestä sen verran, että voisitte vaikka perustaa ihan oman ketjun. Täällä av:lla on muutenkin niin ärsyttävä pilkunviilaamisen ja tahallaan väärinymmärtämisen kulttuuri, että välillä ihan itkettää.

Ja nyt, olkaa hyvät ja kommentoikaa ihmeessä tekstini epäkohtia, kirjoitusvirheitä tai ihan mitä vaan mistä mielenne pahoititte ja pliis, jankatkaa vähän lisää (älkääkä ainakaan ymmärtäkö sarkasmin hippusta jonka pyyntööni liitin).

Vierailija kirjoitti:

Ja tämäkin ketju meni pilalle täyttymällä jankutuksesta, sen sijaan että kommentit olisivat pääosin ap:n aiheeseen vastaavia. Itse avasin ketjun, ja aloin sitä lukemaan koska aihe sivuaa hyvin omaa elämääni, mutta käsitättekö te jankkaajat kuinka ärsyttävää on kun kommenttinne täyttävät sivut jossa voisi olla ihan tätä nimenomaista asiaakin? Ette jankkaa edes aiheesta vaan juuri sen vierestä sen verran, että voisitte vaikka perustaa ihan oman ketjun. Täällä av:lla on muutenkin niin ärsyttävä pilkunviilaamisen ja tahallaan väärinymmärtämisen kulttuuri, että välillä ihan itkettää.

Ja nyt, olkaa hyvät ja kommentoikaa ihmeessä tekstini epäkohtia, kirjoitusvirheitä tai ihan mitä vaan mistä mielenne pahoititte ja pliis, jankatkaa vähän lisää (älkääkä ainakaan ymmärtäkö sarkasmin hippusta jonka pyyntööni liitin).

Pakko kommentoida, että amen tälle tekstille. Te jankuttajan olette niin rasittavia et välillä on pakko lopettaa ketjun lukeminen kun ottaa niin päähän jankuttaminen ja who cares- kinaaminen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis voisiko ap täsmentää, mitä psyykkistä sairautta tarkoittaa? Vai puhutko psyykkisistä sairauksista vähän kuin mahakivusta, täsmentämättä ollenkaan onko kysessä kuukautiskipu, sappivaivat, mahahaava...?

Onko tällä aloituksella tarkoitus TAAS lisätä ennakkoluuloja sairaita ihmisiä kohtaan? Voitaisiinko esim miettiä, mitä vaikutuksia lapsiin on sillä, jos vanhempi suhtautuu muihin ihmisryhmiin alentuvasti? ;)

No voi jeesus nyt sentään. En voi täsmentää, jokainen voi kirjoittaa ihan omista kokemuksistaan. Kuten sanoin, positiivista tai negatiivista.

Itse kerroin jo omani, ja oman ystäväpiirini kokemusten perusteella en jaksa uskoa tuon toisen ketjun vakuuttelua siitä, että psyykkinen sairaus ei vaikuta vanhemmuuteen. Olisikin siksi kerrankin kiva kuulla KOKEMUKSIA siitä, että näin voi olla. Ei näitä vanhempien omia vakuutteluja tai yleismutuiluja aiheesta.

Ap.

Kerro millä logiikalla lievä pakkoneuroosi vaikuttaa vanhemmuuteen?

Ei jumalauta tämä lievä pakkoneuroosi -tyyppi ei luovuta. Eikö mene jakeluun että on muitakin mielenterveyden ongelmia, ja tässä ketjussa halutaan kuulla erilaisia esimerkkejä siitä miten ne ovat vaikuttaneet lapsen elämään?

Mä alan vähitellen uskoa etteivät ne sun pakkoneuroosi-oireesi ole ihan niin lieviä kuin itse kuvittelet.

Tää on se vanha tuttu palstahullu, joka aina kertoo, kuinka

ei pysty mihinkään, kun pitää hinkata paikkoja. Hän on katkera ja ilkeä. Anna olla. Ei sitä voi auttaa.

Sinähän se tässä ilkeä olet. Haukut ihmistä hulluksi. Kyllä monista sairauksista voi parantua, kunhan saa psykoterapiaa.

Sinähän se olet! Kuule, olen ennenkin sanonut sulle, että ei se (etenkään analyyttinen, LOL) psykoterapia ole mikään absoluuttinen tie onneen ja autuuteen. Tuskin se sinulle on edes oikea hoitomuoto. Olet nyt jumissa ajatuksessa, että tietynlaista hoitoa pitää saada, muuten käy huonosti. Ei noin. Sinun pitää ihan itse tehdä työ

toipumisesi eteen, vaikka kävisit missä terapiassa. Aloita hyvin pienistä asioista muutos. Tsemppiä!

Olen jo aloittajut terapian :) yksin en pysty sairauttani sairauttani parantamaan, sillä sairaus on niin laaja. Ja todellakin, olisi käynyt huonosti jos terapia ei olisi alkanut. Tottakai itse pitää tehdä työ, mutta ei kuitenkaan yksin vaan terapeutin avulla. Ja kiitos tsemistä, sitä tilen tarvitsemaan, tulee olemaan pitkä ja raskas prosessi tuo paraneminen.

Ja lisään että ilman terapiaa en tule paraneman, nyt n toivoa ensimmäisen kerran vuosiin. On nimittäin juuri oikea terapeutti mulle :) monet ei tajua kuinka tärkeää juuri terapia on paranemisen kannalta. Itselle olisi ihan mahdotonta tehdä sitä tarvittavaa työtä,ilman terapeutin apua.

Vierailija kirjoitti:

Jos voin tuoda tähän väliin... Olen masentunut, puolet lasten elämästä. (7, 6) ollut sairaalahoidossa osan ajasta. Olisko parempi, että vanhempanne olisi tehnyt itsemurhan? Itse mietin, että lasten takia olen hengissä. Muuten olisin tehnyt itsemurhan aikoja sitten.

Onko parempi, että vanhempi on kerralla pois vai olisi kituttamalla elämässä kiinni? En jaksa lapsia (haluan todella paljon olla lasten kanssa, mutta) en pysty kuin kerrallaan noin. 10 päivää kuukaudessa.

Kun hoidan näitä lapsia joiden vanhempi jaksaa vain silloin tällöin olla lapsen kanssa  ja verbalisoi aina haluavansa olla enemmän, niin ihan oikeasti toivon että jotkut vanhemmat vain ymmärtäisivät kokonaan kadota tai kuolla pois. Ajatteletteko ikinä mitä se on lapsenkannalta ettäkelpaat joskus ja yleensä et? Tai että luvataan ja odotetaan ja sitten ei onnistukaan tapaaminen tai koko juttu menee jotenkin pieleen ja siinä sitten mietit mitä tein taas väärin. Sydän on sekaisin ja pää on sekaisin.

Minusta joissain olosuhteissa olisi kyllä parempi että vanhempi ymmärtäisi oikeasti kadota. Antaisi lapselleen rauhan kiintyä heihin jotka hänestä oikeasti arjessa huolta pitävät. 

Ja siis, en ole sijaisvanhempi. Enkä sossutätikään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis voisiko ap täsmentää, mitä psyykkistä sairautta tarkoittaa? Vai puhutko psyykkisistä sairauksista vähän kuin mahakivusta, täsmentämättä ollenkaan onko kysessä kuukautiskipu, sappivaivat, mahahaava...?

Onko tällä aloituksella tarkoitus TAAS lisätä ennakkoluuloja sairaita ihmisiä kohtaan? Voitaisiinko esim miettiä, mitä vaikutuksia lapsiin on sillä, jos vanhempi suhtautuu muihin ihmisryhmiin alentuvasti? ;)

No voi jeesus nyt sentään. En voi täsmentää, jokainen voi kirjoittaa ihan omista kokemuksistaan. Kuten sanoin, positiivista tai negatiivista.

Itse kerroin jo omani, ja oman ystäväpiirini kokemusten perusteella en jaksa uskoa tuon toisen ketjun vakuuttelua siitä, että psyykkinen sairaus ei vaikuta vanhemmuuteen. Olisikin siksi kerrankin kiva kuulla KOKEMUKSIA siitä, että näin voi olla. Ei näitä vanhempien omia vakuutteluja tai yleismutuiluja aiheesta.

Ap.

Kerro millä logiikalla lievä pakkoneuroosi vaikuttaa vanhemmuuteen?

Ei jumalauta tämä lievä pakkoneuroosi -tyyppi ei luovuta. Eikö mene jakeluun että on muitakin mielenterveyden ongelmia, ja tässä ketjussa halutaan kuulla erilaisia esimerkkejä siitä miten ne ovat vaikuttaneet lapsen elämään?

Mä alan vähitellen uskoa etteivät ne sun pakkoneuroosi-oireesi ole ihan niin lieviä kuin itse kuvittelet.

Tää on se vanha tuttu palstahullu, joka aina kertoo, kuinka

ei pysty mihinkään, kun pitää hinkata paikkoja. Hän on katkera ja ilkeä. Anna olla. Ei sitä voi auttaa.

Sinähän se tässä ilkeä olet. Haukut ihmistä hulluksi. Kyllä monista sairauksista voi parantua, kunhan saa psykoterapiaa.

Sinähän se olet! Kuule, olen ennenkin sanonut sulle, että ei se (etenkään analyyttinen, LOL) psykoterapia ole mikään absoluuttinen tie onneen ja autuuteen. Tuskin se sinulle on edes oikea hoitomuoto. Olet nyt jumissa ajatuksessa, että tietynlaista hoitoa pitää saada, muuten käy huonosti. Ei noin. Sinun pitää ihan itse tehdä työ toipumisesi eteen, vaikka kävisit missä terapiassa. Aloita hyvin pienistä asioista muutos. Tsemppiä!

Suosittelen, ettämitsekin selvität omat ongelmasi,esim miksi olet pilkallinen ja vähättelevä sairaiata ihmisiä kohtaan. Onko kyse esim suojautumisesta vai ylemmyydentunnosta vai mistä? Psykoterapeutti voi kanssasi selvittää mäytöksesi syytä. Ei ole häpeä kåydä terapiassa, päinvastoin. Pilkallinen suhtautuminen kun vaan ei ole normaalia.

Jankkaajat haluavatkin saada teidät ärsyyntymään ja luovuttamaan keskustelun, joka ei ole heille mieleinen. Älkää suoko heille sitä :) Lisää kokemuksia!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis voisiko ap täsmentää, mitä psyykkistä sairautta tarkoittaa? Vai puhutko psyykkisistä sairauksista vähän kuin mahakivusta, täsmentämättä ollenkaan onko kysessä kuukautiskipu, sappivaivat, mahahaava...?

Onko tällä aloituksella tarkoitus TAAS lisätä ennakkoluuloja sairaita ihmisiä kohtaan? Voitaisiinko esim miettiä, mitä vaikutuksia lapsiin on sillä, jos vanhempi suhtautuu muihin ihmisryhmiin alentuvasti? ;)

No voi jeesus nyt sentään. En voi täsmentää, jokainen voi kirjoittaa ihan omista kokemuksistaan. Kuten sanoin, positiivista tai negatiivista.

Itse kerroin jo omani, ja oman ystäväpiirini kokemusten perusteella en jaksa uskoa tuon toisen ketjun vakuuttelua siitä, että psyykkinen sairaus ei vaikuta vanhemmuuteen. Olisikin siksi kerrankin kiva kuulla KOKEMUKSIA siitä, että näin voi olla. Ei näitä vanhempien omia vakuutteluja tai yleismutuiluja aiheesta.

Ap.

Kerro millä logiikalla lievä pakkoneuroosi vaikuttaa vanhemmuuteen?

Ei jumalauta tämä lievä pakkoneuroosi -tyyppi ei luovuta. Eikö mene jakeluun että on muitakin mielenterveyden ongelmia, ja tässä ketjussa halutaan kuulla erilaisia esimerkkejä siitä miten ne ovat vaikuttaneet lapsen elämään?

Mä alan vähitellen uskoa etteivät ne sun pakkoneuroosi-oireesi ole ihan niin lieviä kuin itse kuvittelet.

Tää on se vanha tuttu palstahullu, joka aina kertoo, kuinka

ei pysty mihinkään, kun pitää hinkata paikkoja. Hän on katkera ja ilkeä. Anna olla. Ei sitä voi auttaa.

Sinähän se tässä ilkeä olet. Haukut ihmistä hulluksi. Kyllä monista sairauksista voi parantua, kunhan saa psykoterapiaa.

Sinähän se olet! Kuule, olen ennenkin sanonut sulle, että ei se (etenkään analyyttinen, LOL) psykoterapia ole mikään absoluuttinen tie onneen ja autuuteen. Tuskin se sinulle on edes oikea hoitomuoto. Olet nyt jumissa ajatuksessa, että tietynlaista hoitoa pitää saada, muuten käy huonosti. Ei noin. Sinun pitää ihan itse tehdä työ toipumisesi eteen, vaikka kävisit missä terapiassa. Aloita hyvin pienistä asioista muutos. Tsemppiä!

Suosittelen, ettämitsekin selvität omat ongelmasi,esim miksi olet pilkallinen ja vähättelevä sairaiata ihmisiä kohtaan. Onko kyse esim suojautumisesta vai ylemmyydentunnosta vai mistä? Psykoterapeutti voi kanssasi selvittää mäytöksesi syytä. Ei

ole häpeä kåydä terapiassa, päinvastoin. Pilkallinen suhtautuminen kun vaan ei ole normaalia.

Miinusta vaan, mutta hyvinvoivalla ihmisellä ei ole tarvetta kiusata ja pilkata. Eikä myöskään vähätellä toisen ihmisen sairauden vakavuutta ja hoidon tarvetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos voin tuoda tähän väliin... Olen masentunut, puolet lasten elämästä. (7, 6) ollut sairaalahoidossa osan ajasta. Olisko parempi, että vanhempanne olisi tehnyt itsemurhan? Itse mietin, että lasten takia olen hengissä. Muuten olisin tehnyt itsemurhan aikoja sitten.

Onko parempi, että vanhempi on kerralla pois vai olisi kituttamalla elämässä kiinni? En jaksa lapsia (haluan todella paljon olla lasten kanssa, mutta) en pysty kuin kerrallaan noin. 10 päivää kuukaudessa.

Moikka!

 Enpä usko, että kukaan toivoisi vanhempansa tekevän itsemurhaa psyykkisen sairauden takia, en oikein edes ymmärrä mitä tuolla tässä kohtaa tarkoitat?

On todella hyvä, että olet hoidossa, ja toivottavasti saat siitä apua. Toivottavasti myös sairauttasi on käsitelty hyvin lastesi kanssa, että he tietävät missä mennään, eivät syyllistä itseään, tai kanna liikaa huolta sinun voinnistasi.

Sinä et ole sairauttasi valinnut, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että aivan varmasti lapsesi ovat joutuneet paljon kärsimään sairaudestasi. Heillä täytyy olla tila ja mahdollisuus myös käsitellä omia kokemuksiaan, eikä vain suojella sinun tunteitasi.

Samoin mun mielestä on todella väärin AINA jos lapsi syntyy tähän maailmaan valtava tehtävä harteillaan, tehtävä pelastaa vanhempansa. Olipa kyse sitten päihdeongelmista, rikollisuudesta, huonosta parisuhteesta tai psyykkisestä sairaudesta. Se on yksiselitteisesti väärin.

Ap.[/quote

Isä teki itsemurhan, masentunut äiti on yrityttänyt ja uhkaillut. Raskasta se on lapselle, ihan jos rehellisesti sanon niin olen ajatellut että mä en jaksaisi jos isä eläisi ja olisi samassa kunnossa kun äitini, ei riittäisi henkinen fyysinen ja rahallinen kyky kahteen :(

Vierailija kirjoitti:

Jankkaajat haluavatkin saada teidät ärsyyntymään ja luovutta

maan keskustelun, joka ei ole heille mieleinen. Älkää suoko heille sitä :) Lisää kokemuksia!

Aihe on tärkeä. Mutta se, miksi jotkut psyykkiset ongelmat vaikuttavat lapsiin on se, että vanhemmat eivät saa hoitoa. Itse en ole saanut muutamaan vuoteen psykoterapiaa ja nyt taas saan. Ensimmäistä kertaa toivoa vuosiin. Ihan eri juttu pohtia asioita sairaanhoitajan kanssa kuin käsitellä asiaa tiiviissä psykoterapiassa. Tulen vielä paranemaan, jos vain psykoterapia jatkuu.

Isäni sairastui paranoidiseen skitsofreniaan ollessani teini-ikäinen. Epäili salaliittoja ja huusi aekä raivosi. Ei ollut aluksi lääkityksellä ja ei ole ikinä saanut terapiaa. Itsekin oli olo, että tulen hulluksi. Joskus harkitsin menemistä nukkumaan veitsen kanssa, jos isäni sekoaa lopullisesti. Olisin puolustautunut sillä, jos olisi käynyt kimppuun. Meiltä lapsilta ei ikinä kysytty tarvitsemmeko apua, onko ongelmia, siis yhteiskunnan taholta. Tuli halvaksi yhteiskunnalle siis. Myöhemmin sisarukseni tehnyt itsemurhan ja pari sairaseläkkeellä. Itse olen työelämässä. Äitini, läheisriippuvainen, on aina hoitanut isää. Näin painajaisia, joissa isäni oli aggressiivinen ja tapoin hänet puolustukseksi unissani. Ne unet loppuivat, kun annoin hänelle anteeksi. Ei hän sairastunut tahallaan. Ymmärsin, että sairastuminen on ainakin osittain johtunut hänen omasta hyvin vaikeasta lapsuudestaan. Kivi vierähti sydämeltäni, on helpompi elää ja hengittää.

Äidille mä olen kerran sanonutkin että annappa mennä, sitä edelsi monta viikkoa pelkkää huutoitkua miten hirve elämä ja miten mitään ei ole minkä vuoksi elää, tuli asumaan mun luo...mä yritin samalla etsiä töitä, ja mihinkään en olisi saanut kotoa lähteä, kerran kun olin kaupassa oli äiti laittanut kaverilleen taas kerran tapan itseni viestin ja sulkenut puhelimen, tulin kotiin ja seuraavaksi poliisit oven takana. Lopulta aloin saamaan itse paniikkikohtauksia, ja kun taas kerran kuuntelin, sanoin että mä en jaksa :( hoidossa on ollut, laitoksissa, eri psykiatreilla, vatsahuuhtelun jälkeen kotiutetaan täysin hysteerisena ison pilleripurkin kanssa. Aikoja jolloin ikätoverit seurustelivat, tekivät töitä ja opiskelivat, mä jouduin valvomaan yöt kuuntelemassa meneekö taas purkillinen vai ei...

Vierailija kirjoitti:

Äitini (yh) sairasti masennusta varmaan lähes koko lapsuuteni, joista vakavaa masennusta oli ehkä viitisen vuotta (kuoli äkillisesti ennen kuin olin täysi-ikäinen, ei kuitenkaan itsemurha). Äitini oli poissaoleva, välinpitämätön, iloton, ponneton... Ei siivonnut, teki harvoin ruokaa, mutta pahinta oli varmaan välinpitämättömyys. Hänellä ei riittänyt voimaa kiinnostua elämästäni, siitä kenen kanssa vietin aikaani ja missä milloinkin viuhdoin. Kasvoin ilman rajoja ja sääntöjä, ei ollut kotiintuloaikoja tai ruoka-aikoja, sain itse päättää mitä söin, miten myöhään valvoin tai mitä katson tv:sta. Jouduin teini-ikäisenä muuttamaan isälleni, kun äitini masennus paheni äärimmilleen. 

Olen vasta aikuisena tajunnut, että äitini oli sairas. Ei sitä silloin lapsena tajua, mitä masennus on tai näe metsää puilta, varsinkin kun on oma vanhempi kyseessä. Toki surin, ettei äitini ollut sellainen, kuin muiden äidit. Häpesin äitiäni myös kovasti. Jälkeenpäin olen ollut vihainen, ettei äitini hakenut apua itselleen (vaan sen sijaan eristäytyi), vaikka toisaalta ymmärrän, että tarpeeksi masentuneena ei vain kykene mihinkään niin aloitteelliseen. 

Olin lapsena kauhean oma-aloitteinen ja pärjäävä. Opin tekemään yhtä sun toista yksin ja selviytymään eri tilanteista. Eli siis oli siinä ellunkanat-meiningissä jotain hyvääkin. Toisaalta nyt aikuisena olen joutunut turvautumaan terapiaan, kun kaikenlaisia ahdistuksia ollut. Kyllä vanhemman mielenterveysongelmat jälkensä jättää lapseen. Mutta paljon riippuu siitä, miten niitä ongelmia perheessä käsitellään. Avoin keskustelu, perheterapia ja tukiverkko olisi ehdottoman tärkeitä. Meidän perheeltä ne silloin aikanaan puuttuivat. 

Mitä isäsi teki vai oliko häntä? Jos isä olisi välittänyt kaikista noista asioista, joia luettelet, niin millaista elämäsi olisi sitten ollut?

Vierailija kirjoitti:

Äidille mä olen kerran sanonutkin että annappa mennä, sitä edelsi monta viikkoa pelkkää huutoitkua miten hirve elämä ja miten mitään ei ole minkä vuoksi elää, tuli asumaan mun luo...mä yritin samalla etsiä töitä, ja mihinkään en olisi saanut kotoa lähteä, kerran kun olin kaupassa oli äiti laittanut kaverilleen taas kerran tapan itseni viestin ja sulkenut puhelimen, tulin kotiin ja seuraavaksi poliisit oven takana. Lopulta aloin saamaan itse paniikkikohtauksia, ja kun taas kerran kuuntelin, sanoin että mä en jaksa :( hoidossa on ollut, laitoksissa, eri psykiatreilla, vatsahuuhtelun jälkeen kotiutetaan täysin hysteerisena ison pilleripurkin kanssa. Aikoja jolloin ikätoverit seurustelivat, tekivät töitä ja opiskelivat, mä jouduin valvomaan yöt kuuntelemassa meneekö taas purkillinen vai ei...

Tätä se on, kun hoito on niin lääkepainotteista. Äitisijn olisi tarvinut tiiviiv psykoterapian.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jankkaajat haluavatkin saada teidät ärsyyntymään ja luovutta

maan keskustelun, joka ei ole heille mieleinen. Älkää suoko heille sitä :) Lisää kokemuksia!

Aihe on tärkeä. Mutta se, miksi jotkut psyykkiset ongelmat vaikuttavat lapsiin on se, että vanhemmat eivät saa hoitoa. Itse en ole saanut muutamaan vuoteen psykoterapiaa ja nyt taas saan. Ensimmäistä kertaa toivoa vuosiin. Ihan eri juttu pohtia asioita sairaanhoitajan kanssa kuin käsitellä asiaa tiiviissä psykoterapiassa. Tulen vielä paranemaan, jos vain psykoterapia jatkuu.

Psykoterapian vaikuttavuus on n 50% , että siihen kuitenkin puolet ketkä ei parane, sama vaikuttavuus on lääkehoidolla, valitettavasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jankkaajat haluavatkin saada teidät ärsyyntymään ja luovutta

maan keskustelun, joka ei ole heille mieleinen. Älkää suoko heille sitä :) Lisää kokemuksia!

Aihe on tärkeä. Mutta se, miksi jotkut psyykkiset ongelmat vaikuttavat lapsiin on se, että vanhemmat eivät saa hoitoa. Itse en ole saanut muutamaan vuoteen psykoterapiaa ja nyt taas saan. Ensimmäistä kertaa toivoa vuosiin. Ihan eri juttu pohtia asioita sairaanhoitajan kanssa kuin käsitellä asiaa tiiviissä psykoterapiassa. Tulen vielä paranemaan, jos vain psykoterapia jatkuu.

Psykoterapian vaikuttavuus on n 50% , että siihen kuitenkin puolet ketkä ei parane, sama vaikuttavuus on lääkehoidolla, valitettavasti.

Riippuu sairaudesta. Esim pakko-oireisiin juurikin todella tiivis terapia on avuksi. Ja kun sairauden syyt ratkotaan, niin turha ahdistuskin häipyy. Ja esim masennukseen lääkehoito auttaa vain aika harvalla, ei tosiaaan 50 prosentilla. Ei se ole mitään oikeaa hoitoa että peitetään oireet ja jätetään syy hoitamatta.

Vierailija kirjoitti:

Pakko nyt kysyä näin, kun tuossa toisessa ketjussa koko ajan väitetään, että psyykkinen sairaus ei ole ongelma vanhemmuudessa.

Eli: kerro oma kokemuksesi, olipa se positiivinen tai negatiivinen. Ja kerro vielä oliko vanhempasi sairaus hoidossa.

Aloitan: Äitini masennus tarttui minuun. Äiti oli poissaoleva ja - no masentunut. Eikä masentuneen kanssa todellakaan ole kivaa olla. En syytä äitiäni masennuksestaan, mutta totta kai se vaikutti elämäämme.

Itse en ole aikuisiällä ollut masentunut, mutta mulla on ADHD ja syömishäiriöitä. Kyllä nämä näkyvät jossain määrin arjessamme, vaikka koen kyllä olevani ihan tarpeeksi hyvä äiti lapsilleni.[/

Minulla myös äitini masennus tarttunut minuun.

Äitini pääsi masennuksen takia työkyvyttömyyseläkkeelle jo alle viisikymppisenä, mutta suvussamme mielenterveyssyyt tabuja.

-soile-

Äiti poti paranoidista skitsofreniaa, joka tosin diagnosoitiin vasta kun olin aikuinen. Hän oli usein syrjäänvetäytyvä ja passiivinen. Sain tulla ja mennä aika vapaasti, koska äiti ei varmaan  jaksanut kontrolloida menojani. Meillä oli joskus ihan hirvittävän sekaista ja häpesin silloin pyytää ketään meille.

Äiti kertoili kaikenlaisia omia kokemuksiaan, joista osa oli aika uskomattomia. Lapsi ottaa kuitenkin yleensä vanhempiensa jutut tosina. Tänäkään päivänä en ole varma joistakin kerrotuista asioista, ovatko ne tapahtuneet vai ovatko ne äitini kuvitelmaa. En voi tarkistaa asioita mistään, koska muita sisaruksia ei ole  ja koska isä ei ollut koskaan osa perhettämme.

Miten tuo on vaikuttanut minuun? Olen tottunut ottamaan aika paljon vastuuta. Minulla on joitain pelkoja liittyen asioihin, joita äiti kertoi, mutta ei mitään elämää lamauttavia pelkoja kuitenkaan. Inhoan kaikenlaista "rajatiede"-hömppää, koska sain kuulla niitä juttuja niin paljon lapsena. "Järkevä" puoleni on korostunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jankkaajat haluavatkin saada teidät ärsyyntymään ja luovutta

maan keskustelun, joka ei ole heille mieleinen. Älkää suoko heille sitä :) Lisää kokemuksia!

Aihe on tärkeä. Mutta se, miksi jotkut psyykkiset ongelmat vaikuttavat lapsiin on se, että vanhemmat eivät saa hoitoa. Itse en ole saanut muutamaan vuoteen psykoterapiaa ja nyt taas saan. Ensimmäistä kertaa toivoa vuosiin. Ihan eri juttu pohtia asioita sairaanhoitajan kanssa kuin käsitellä asiaa tiiviissä psykoterapiassa. Tulen vielä paranemaan, jos vain psykoterapia jatkuu.

Psykoterapian vaikuttavuus on n 50% , että siihen kuitenkin puolet ketkä ei parane, sama vaikuttavuus on lääkehoidolla, valitettavasti.

"- Yli 4 000 ihmiselle annettiin vuoden ajan tehokkainta mahdollista lääkehoitoa. Kolmen kuukauden välein tarkastettiin, ovatko he parantuneet. Jos tietty lääke ei toiminut, vaihdettiin lääkettä. Vuoden jälkeen toipuneita oli 118. Siis vain 3 prosenttia. Sen perusteella, mitä spontaanista paranemisesta ilman lääkkeitä tiedetään, vuodessa pitäisi parantua paljon useamman."http://www.iltalehti.fi/terveys/2014081718579420_tr.shtml

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jankkaajat haluavatkin saada teidät ärsyyntymään ja luovutta

maan keskustelun, joka ei ole heille mieleinen. Älkää suoko heille sitä :) Lisää kokemuksia!

Aihe on tärkeä. Mutta se, miksi jotkut psyykkiset ongelmat vaikuttavat lapsiin on se, että vanhemmat eivät saa hoitoa. Itse en ole saanut muutamaan vuoteen psykoterapiaa ja nyt taas saan. Ensimmäistä kertaa toivoa vuosiin. Ihan eri juttu pohtia asioita sairaanhoitajan kanssa kuin käsitellä asiaa tiiviissä psykoterapiassa. Tulen vielä paranemaan, jos vain psykoterapia jatkuu.

Psykoterapian vaikuttavuus on n 50% , että siihen kuitenkin puolet ketkä ei parane, sama vaikuttavuus on lääkehoidolla, valitettavasti.

"OCD:n ensisijainen hoitomuoto on kognitiivinen psykoterapia tai kognitiivinen käyttäytymisterapia.

– Altistushoidosta on saatu hyviä tuloksia. Sen saatavuuden toivoisin lisääntyvän etenkin julkisella puolella. Lääkehoitona käytetään serotoniinin takaisinoton estäjiä eli samoja lääkkeitä kuin masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön hoidossa.

– Puolet potilaista ei hyödy lääkehoidosta riittävästi tai välttämättä ollenkaan. Tämän vuoksi terapiaa pitäisi olla huomattavasti enemmän tarjolla."http://m.tehy.fi/tehy-lehti/2014/15-2014/ocd-jaa-helposti-tunnistamatta/

Masentunut yh-äiti ja hänen oma lapsuuden kivut siirty suoraan minuun. Isä ei ole koskaan välittänyt. Kasvoin henkisesti täysin yksin eikä multa koskaan kysyttä miltä tuntuu, lohdutettu ym. Kiusaamisesta äiti kyllä puhu muille ja kertoili jatkuvasti minun kipeitä asioita muille, mutta minun kanssa ei asioita käyty läpi. Niinkuin iso muuri minun ja äitin välillä. Ja on edelleen. Seurauksena henkisestä hylkäämisestä arvottomuus, itsetunnon puute, yksinäisyys, jatkuva pelko, jännitys, luottamuksen puute, valtava häpeä koko omasta olemastaolosta, paniikkikohtauksia, masennus, itsemurhatoiveita, itseviha, minuuden puuttuminen, estynyt persoonallisuus.. Pitkä tie on ollut käsitellä lapsuutta. En hanki omia lapsia ennenkuin olen eheytynyt lapsuudesta, koska tämä sukupolvilta toiselle siirtyvä kipu ei tule siirtymään enää minun kauttani eteenpäin.