Miten oman vanhempasi psyykkinen sairaus vaikutti sinuun lapsuudessasi?

Kyllä se psykoterapia on se ensisijainen hoito. Lääkkeet tarvittaessa tukihoitona jos potilas haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se psykoterapia on se ensisijainen hoito.

Lääkkeet tarvittaessa tukihoitona jos potilas haluaa.

Näin siis ainaki ei-psykoottisissa tiloissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini (yh) sairasti masennusta varmaan lähes koko lapsuuteni, joista vakavaa masennusta oli ehkä viitisen vuotta (kuoli äkillisesti ennen kuin olin täysi-ikäinen, ei kuitenkaan itsemurha). Äitini oli poissaoleva, välinpitämätön, iloton, ponneton... Ei siivonnut, teki harvoin ruokaa, mutta pahinta oli varmaan välinpitämättömyys. Hänellä ei riittänyt voimaa kiinnostua elämästäni, siitä kenen kanssa vietin aikaani ja missä milloinkin viuhdoin. Kasvoin ilman rajoja ja sääntöjä, ei ollut kotiintuloaikoja tai ruoka-aikoja, sain itse päättää mitä söin, miten myöhään valvoin tai mitä katson tv:sta. Jouduin teini-ikäisenä muuttamaan isälleni, kun äitini masennus paheni äärimmilleen. 

Olen vasta aikuisena tajunnut, että äitini oli sairas. Ei sitä silloin lapsena tajua, mitä masennus on tai näe metsää puilta, varsinkin kun on oma vanhempi kyseessä. Toki surin, ettei äitini ollut sellainen, kuin muiden äidit. Häpesin äitiäni myös kovasti. Jälkeenpäin olen ollut vihainen, ettei äitini hakenut apua itselleen (vaan sen sijaan eristäytyi), vaikka toisaalta ymmärrän, että tarpeeksi masentuneena ei vain kykene mihinkään niin aloitteelliseen. 

Olin lapsena kauhean oma-aloitteinen ja pärjäävä. Opin tekemään yhtä sun toista yksin ja selviytymään eri tilanteista. Eli siis oli siinä ellunkanat-meiningissä jotain hyvääkin. Toisaalta nyt aikuisena olen joutunut turvautumaan terapiaan, kun kaikenlaisia ahdistuksia ollut. Kyllä vanhemman mielenterveysongelmat jälkensä jättää lapseen. Mutta paljon riippuu siitä, miten niitä ongelmia perheessä käsitellään. Avoin keskustelu, perheterapia ja tukiverkko olisi ehdottoman tärkeitä. Meidän perheeltä ne silloin aikanaan puuttuivat. 

Mitä isäsi teki vai oliko häntä? Jos isä olisi välittänyt kaikista noista asioista, joia luettelet, niin millaista elämäsi olisi sitten ollut?

Isäni ei ollut kuvioissa oikeastaan. Vanhempieni avioero oli ollut vaikea ja vanhempieni välit tulehtuneet. Silloin harvoin, kun isääni näin, en halunnut hänelle kertoa miten kehnosti äidillä menee (lapsen lojaaliutta). Itse teini-ikäisenä sitten aloin kuitenkin puuhaamaan muuttoa isälle, kun äidin kanssa eläminen kävi mahdottomaksi, mutta silloinkaan ei tilanteesta avoimesti puhuttu. Uskon, että tilanne olisi ollut aivan erilainen jos olisi ollut edes yksi ihminen, joka olisi ollut perheemme tukena ja kantanut huolta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis voisiko ap täsmentää, mitä psyykkistä sairautta tarkoittaa? Vai puhutko psyykkisistä sairauksista vähän kuin mahakivusta, täsmentämättä ollenkaan onko kysessä kuukautiskipu, sappivaivat, mahahaava...?

Onko tällä aloituksella tarkoitus TAAS lisätä ennakkoluuloja sairaita ihmisiä kohtaan? Voitaisiinko esim miettiä, mitä vaikutuksia lapsiin on sillä, jos vanhempi suhtautuu muihin ihmisryhmiin alentuvasti? ;)

No voi jeesus nyt sentään. En voi täsmentää, jokainen voi kirjoittaa ihan omista kokemuksistaan. Kuten sanoin, positiivista tai negatiivista.

Itse kerroin jo omani, ja oman ystäväpiirini kokemusten perusteella en jaksa uskoa tuon toisen ketjun vakuuttelua siitä, että psyykkinen sairaus ei vaikuta vanhemmuuteen. Olisikin siksi kerrankin kiva kuulla KOKEMUKSIA siitä, että näin voi olla. Ei näitä vanhempien omia vakuutteluja tai yleismutuiluja aiheesta.

Ap.

Kerro millä logiikalla lievä pakkoneuroosi vaikuttaa vanhemmuuteen?

Pakkoneuroosin vaikutus lapsen mielenterveyteen on kirjaimellisesti oppikirjaesimerkki siitä, miten vanhemmuussysteemin tasolla ilmenevä pakkomielteisyys virittää myös lapsen ylitoimimaan. Esimerkissä isä on hyönteismyrkyttäjä, joka siistii kotonakin terveysuhkia ja tsekkailee paikkoja. Isä nähdään normaalina, kenties persoonallisuudessa näitä pakkomielteisiä piirteitä. Tytär sairastuu paranoidiin skitsofreniaan, koska ylivirittynyt näkemään epärelevantteja uhkia ympäristössä / kehittää pakkoneuroosin siivoamisesta ja pöpöistä.

Mulle tuli pakkomielteitä lapsen syntymän jälkeen. Toivon että oikean terapian avulla voisin vapautua näistä.

Sille eräälle voisi sopia esim. hypnoterapia.

Sitä oon itsekin miettinyt.

Psykoterapian tuoma apu on hidasta. Lapsuuden vuodet ovat lapselle tärkeitä - ja nopeasti ohi.

Olen sitä mieltä että sekopäisten olisi parempi olla hankkimatta lapsia. Ja umpihulluilta pitäisi lapset ottaa huostaan.

Äitini on anorektikko, ja aina tarkasti vaatinut painoaan ja syömistään. Varhaisessa murkkuiässä ollessani teki pilaa rinnannupuistani ja lantion pyöristymisestä. Myöhemmin jatkuvaa kuittailua syömisistäni.

Seurauksena BED. Olen nyt 37, enkä luultavasti koskaan tule saamaan suhdettani ruokaan normaaliksi.

Isäpuoli aggressiivinen, kontrolloiva ja narsistinen alkoholisti, äiti todella passiivinen ja masentunut. Sieltä muutin isälle, joka olikin sitten ihan tyylipuhdas narsisti, tosin sitä en muuttaessani tiennyt, hyvä kun tiesin nimensä. Väkivaltaa molemmissa kodeissa. Itse olen nyt 12:sta vuotta vakavasti masentunut,sosiaalisten tilanteiden pelko löytyy, huumeriippuvuus, alkoholiriippuvuus joka tosin aisoissa ja kirsikkana epävakaa persoonallisuushäiriö. Hienosti meni.

Äitini oli koko lapsuuteni ja nuoruuteni vaikeasti masentunut ja ahdistuneisuushäiriöinen. Tähän päälle vielä kasa hankalia luonteenpiirteitä kuten uhriutuminen, niin ei hääviä ollut. Äiti kävi kyllä aktiivisesti terapiassa ja söi kaikenlaisia lääkkeitä, mutta ei kukaan tiennyt millaista meillä silti oli kotona. Kasvoin kuin pellossa, kukaan ei vahtinut, tehnyt ruokaa, hoitanut kotia tai opettanut terveitä ihmissuhdetaitoja käytöstavoista puhumattakaan. Koulun hoidin mallikkaasti, joten ehkä senkään takia kukaan ei tajunnut kotiolojani. Isä kuoli kun olin 5-vuotias ja siitä se alamäki alkoi, sisaruksia ei ollut.

Aina jos minulla oli pienintäkään sanaharkkaa äidin kanssa yhtään mistään (esim. äiti oli toimeentunut käymään kaupassa ja sieltä tultua huomautin, että unohti vessapaperin tms.), niin alkoi hillitön itku siitä kuinka hän on maailman huonoin äiti ja tappaa itsensä tai "soittaa sossuille ja hommaa uuden äidin". Toistuvat itsemurhauhkaukset eivät tehneet kovinkaan hyvää 5-15v tytölle, ja nykyään ihmissuhteissani en uskalla ilmaista minkäänlaisia negatiivisia tunteitani, koska pelkään vastapuolen tappavan itsensä tai lähtevän elämästäni. En myöskään luota miehiin tai oikeastaan ihmisiin ylipäätään, sillä äiti aina piti huolen siitä, että minä olin hänen tukijansa ja olkapäänsä ja vuodatti minulle kaikki epäonnistumisensa ja tarinat miesten petturuudesta ja rahahuolensa. Sama meno toki uhkailuineen yms. jatkuu nykyäänkin kun olen 20v, mutta olen hieman oppinut niitä siedättämään.

Olen koko ajan tavallaan varpaisillani, sillä äitini ei vieläkään pärjää kuten normaali ihminen, vaikka pahimmasta on päästy onneksi yli. Hänen puhelinlaskunsa yms. olen ohjannut minulle, sillä ei niitä aina tajua/jaksa maksaa. Tietyin väliajoin on pakko soittaa ja varmistaa, että kaikki on kunnossa. Paloauton kuullessani olen aivan varma, että äiti on unohtanut hellan päälle ja on pakko soittaa/kytätä tilannehuonetta niin kauan, että saan tapauksesta selvyyden.

Olin (ja olen) erittäin lahjakas tietyillä aloilla, mutta koen äitini sairauden tavallaan estäneen minua saavuttamasta täyttä potentiaaliani ja olen tästä todella katkera. Toki voin saavuttaa unelmani vielä nyt myöhemminkin, mutta en voi väittää etteivätkö normaalit kotiolot olisi siinä aikoinaan auttaneet ihan pirusti.

Mielestäni ei mitenkään ratkaisevasti. Äidillä oli lääkitys ja terapia tukena oikeastaan aina, traumaperäisestä jostain ahdistuksesta ja unettomuudesta tms. Kärsinyt siis. Ihan oli läsnä ja hyvä äiti eikä mitään jäänyt lapsena puuttumaan meiltä :) en tiedä olisiko näin ollut jos äiti ei olisi mitään hoitoa saanut ja lääkitystä? Isäni on ihan terve ollut ja itselläni tai veljellänikään ei mitään tällaisia sairauksia ole. Meillä puhuttiin aika avoimesti tuosta äidin ahdistuksesta ja sen hoidosta kotona, että äitillä on nyt taas terapiakäynti jossa käsitellään asioita joita hänelle on tapahtunut omassa lapsuudessa ja että äiti vaihtaa lääkemerkkiä kun tuntuu että tämänhetkisessä on sivuvaikutuksena äärimmäinen väsymys ja sehän ei lapsiperheessä kyllä passaa. En kyllä muista huomanneeni tuota sivuvaikutustakaan, vaikkakin poissaoleva hän silloin vähän enemmän olikin?

Mä en ikimaailmassa olisi vaihtanut äitiäni vieraaseen ihmiseen.

Vaikka sillä oli vakava mielisairaus ja vaikka olen siitä joutunut kärsimään.

Se on silti mun oma rakas äiti.

Tukea ja apua se kyllä olisi tarvinnut.

Positiivisesti. Ymmärsin jo varhain, ettei mielisairaat ole sen huonompia ihmisiä kuin ns. terveetkään.

Äitini oli analfabeetikko ja sen kyllä huomasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos voin tuoda tähän väliin... Olen masentunut, puolet lasten elämästä. (7, 6) ollut sairaalahoidossa osan ajasta. Olisko parempi, että vanhempanne olisi tehnyt itsemurhan? Itse mietin, että lasten takia olen hengissä. Muuten olisin tehnyt itsemurhan aikoja sitten.

Onko parempi, että vanhempi on kerralla pois vai olisi kituttamalla elämässä kiinni? En jaksa lapsia (haluan todella paljon olla lasten kanssa, mutta) en pysty kuin kerrallaan noin. 10 päivää kuukaudessa.

Kun hoidan näitä lapsia joiden vanhempi jaksaa vain silloin tällöin olla lapsen kanssa  ja verbalisoi aina haluavansa olla enemmän, niin ihan oikeasti toivon että jotkut vanhemmat vain ymmärtäisivät kokonaan kadota tai kuolla pois. Ajatteletteko ikinä mitä se on lapsenkannalta ettäkelpaat joskus ja yleensä et? Tai että luvataan ja odotetaan ja sitten ei onnistukaan tapaaminen tai koko juttu menee jotenkin pieleen ja siinä sitten mietit mitä tein taas väärin. Sydän on sekaisin ja pää on sekaisin.

Minusta joissain olosuhteissa olisi kyllä parempi että vanhempi ymmärtäisi oikeasti kadota. Antaisi lapselleen rauhan kiintyä heihin jotka hänestä oikeasti arjessa huolta pitävät. 

Ja siis, en ole sijaisvanhempi. Enkä sossutätikään.

Vedä vittu päähän ja vihellä.

Kavereissa useampikin tyyppi joilla jompi kumpi vanhempi tehnyt itsemurhan. Itsemurha on kuule semmoinen ratkaisu, että kun se ihminen on kuollut niin se on todella kokonaan kuollut, ei koskaan saatavissa takaisin.

Ymmärrän tosi hyvin että lapsille on repivää ja raskasta jos oma vanhempi ei vaan jaksa. Mutta se se vasta on repivää ja raskasta lopun ikää että vanhempi kuolee ennen kuin lapsi on kasvanut niin isoksi että kykenee aikuisen ihmisen arvostelukyvyllä tarkkailemaan vanhempaansa ja ymmärtämään lapsuuttaan, ja valitsemaan terveempiä toimintamalleja esimerkiksi.

Itsemurha ratkaisuna tarttuu. Kun sen kanssa on ollut tekemisissä, se ei koskaan poistu päästä. Kuolema on lopullinen. Älä siis edes ajattele että olisi parempi jos toimintakyvyttömät vanhemmat vaan "häviäisivät". Koska ei olisi.

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli koko lapsuuteni ja nuoruuteni vaikeasti masentunut ja ahdistuneisuushäiriöinen. Tähän päälle vielä kasa hankalia luonteenpiirteitä kuten uhriutuminen, niin ei hääviä ollut. Äiti kävi kyllä aktiivisesti terapiassa ja söi kaikenlaisia lääkkeitä, mutta ei kukaan tiennyt millaista meillä silti oli kotona. Kasvoin kuin pellossa, kukaan ei vahtinut, tehnyt ruokaa, hoitanut kotia tai opettanut terveitä ihmissuhdetaitoja käytöstavoista puhumattakaan. Koulun hoidin mallikkaasti, joten ehkä senkään takia kukaan ei tajunnut kotiolojani. Isä kuoli kun olin 5-vuotias ja siitä se alamäki alkoi, sisaruksia ei ollut.

Aina jos minulla oli pienintäkään sanaharkkaa äidin kanssa yhtään mistään (esim. äiti oli toimeentunut käymään kaupassa ja sieltä tultua huomautin, että unohti vessapaperin tms.), niin alkoi hillitön itku siitä kuinka hän on maailman huonoin äiti ja tappaa itsensä tai "soittaa sossuille ja hommaa uuden äidin". Toistuvat itsemurhauhkaukset eivät tehneet kovinkaan hyvää 5-15v tytölle, ja nykyään ihmissuhteissani en uskalla ilmaista minkäänlaisia negatiivisia tunteitani, koska pelkään vastapuolen tappavan itsensä tai lähtevän elämästäni. En myöskään luota miehiin tai oikeastaan ihmisiin ylipäätään, sillä äiti aina piti huolen siitä, että minä olin hänen tukijansa ja olkapäänsä ja vuodatti minulle kaikki epäonnistumisensa ja tarinat miesten petturuudesta ja rahahuolensa. Sama meno toki uhkailuineen yms. jatkuu nykyäänkin kun olen 20v, mutta olen hieman oppinut niitä siedättämään.

Olen koko ajan tavallaan varpaisillani, sillä äitini ei vieläkään pärjää kuten normaali ihminen, vaikka pahimmasta on päästy onneksi yli. Hänen puhelinlaskunsa yms. olen ohjannut minulle, sillä ei niitä aina tajua/jaksa maksaa. Tietyin väliajoin on pakko soittaa ja varmistaa, että kaikki on kunnossa. Paloauton kuullessani olen aivan varma, että äiti on unohtanut hellan päälle ja on pakko soittaa/kytätä tilannehuonetta niin kauan, että saan tapauksesta selvyyden.

Olin (ja olen) erittäin lahjakas tietyillä aloilla, mutta koen äitini sairauden tavallaan estäneen minua saavuttamasta täyttä potentiaaliani ja olen tästä todella katkera. Toki voin saavuttaa unelmani vielä nyt myöhemminkin, mutta en voi väittää etteivätkö normaalit kotiolot olisi siinä aikoinaan auttaneet ihan pirusti.

Olet 20-vuotias ja syytät äitiäsi siitä ettet ole saavuttanut täyttä potentiaaliasi alallasi?

Ehkei kannata keskittyä siihen äitisuhteeseen niin. Ehkä kannattaisi tehdä töitä alalla etenemisen eteen. Harvempi 20-vuotias on yhtään mitään yhtään millään alalla.

Vierailija kirjoitti:

Juurikin tämän takia psyykkiset sairaudet pitäisi oikeasti hoitaa, ei vain lääkitä. Miksi meillä ei edes sen vertaa satsata terveydenhoitoon, että jokainen tarvitseva saisi psykoterapiaa? Kun psyykkiset sairaudet paranisivat, ei ne enää vaikuttaisi lapsiin ja vanhempien elämänlaatu paranisi. Lääkehoidossa on se ongelma, että sillä hoidetaan oireita (usein huonolla tuloksella) kun psykoterapialla hoidetaan ongelman syytä ja oikeasti voidaan parantaa potilas.

Eihän psykoterapia paranna kuin harvat. Oletko nähnyt tilastoja ja tutkimuksia psykoterapian vaikutuksista? Minä en. Olisiko syynä juurikin tehottomuus. Keskustelupalstat pullistelee pettyneitä psyykepotilaita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli koko lapsuuteni ja nuoruuteni vaikeasti masentunut ja ahdistuneisuushäiriöinen. Tähän päälle vielä kasa hankalia luonteenpiirteitä kuten uhriutuminen, niin ei hääviä ollut. Äiti kävi kyllä aktiivisesti terapiassa ja söi kaikenlaisia lääkkeitä, mutta ei kukaan tiennyt millaista meillä silti oli kotona. Kasvoin kuin pellossa, kukaan ei vahtinut, tehnyt ruokaa, hoitanut kotia tai opettanut terveitä ihmissuhdetaitoja käytöstavoista puhumattakaan. Koulun hoidin mallikkaasti, joten ehkä senkään takia kukaan ei tajunnut kotiolojani. Isä kuoli kun olin 5-vuotias ja siitä se alamäki alkoi, sisaruksia ei ollut.

Aina jos minulla oli pienintäkään sanaharkkaa äidin kanssa yhtään mistään (esim. äiti oli toimeentunut käymään kaupassa ja sieltä tultua huomautin, että unohti vessapaperin tms.), niin alkoi hillitön itku siitä kuinka hän on maailman huonoin äiti ja tappaa itsensä tai "soittaa sossuille ja hommaa uuden äidin". Toistuvat itsemurhauhkaukset eivät tehneet kovinkaan hyvää 5-15v tytölle, ja nykyään ihmissuhteissani en uskalla ilmaista minkäänlaisia negatiivisia tunteitani, koska pelkään vastapuolen tappavan itsensä tai lähtevän elämästäni. En myöskään luota miehiin tai oikeastaan ihmisiin ylipäätään, sillä äiti aina piti huolen siitä, että minä olin hänen tukijansa ja olkapäänsä ja vuodatti minulle kaikki epäonnistumisensa ja tarinat miesten petturuudesta ja rahahuolensa. Sama meno toki uhkailuineen yms. jatkuu nykyäänkin kun olen 20v, mutta olen hieman oppinut niitä siedättämään.

Olen koko ajan tavallaan varpaisillani, sillä äitini ei vieläkään pärjää kuten normaali ihminen, vaikka pahimmasta on päästy onneksi yli. Hänen puhelinlaskunsa yms. olen ohjannut minulle, sillä ei niitä aina tajua/jaksa maksaa. Tietyin väliajoin on pakko soittaa ja varmistaa, että kaikki on kunnossa. Paloauton kuullessani olen aivan varma, että äiti on unohtanut hellan päälle ja on pakko soittaa/kytätä tilannehuonetta niin kauan, että saan tapauksesta selvyyden.

Olin (ja olen) erittäin lahjakas tietyillä aloilla, mutta koen äitini sairauden tavallaan estäneen minua saavuttamasta täyttä potentiaaliani ja olen tästä todella katkera. Toki voin saavuttaa unelmani vielä nyt myöhemminkin, mutta en voi väittää etteivätkö normaalit kotiolot olisi siinä aikoinaan auttaneet ihan pirusti.

Olet 20-vuotias ja syytät äitiäsi siitä ettet ole saavuttanut täyttä potentiaaliasi alallasi?

Ehkei kannata keskittyä siihen äitisuhteeseen niin. Ehkä kannattaisi tehdä töitä alalla etenemisen eteen. Harvempi 20-vuotias on yhtään mitään yhtään millään alalla.

Totta kai teen töitä oman elämäni eteen. Tarkoitan, että olisin jo tällä hetkellä yliopistossa mikäli en olisi joutunut käyttämään esim. lukiovuosiani äidistäni huolehtimiseen. Pääsen sinne vielä, mutta hyvistä kotioloista ponnistaminen on usein helpompaa :)

Äitini (Yh) kärsi masentuneisuudesta ja uupumuksesta vanhempieni eron jälkeen ollessani 12 v., opin hyvinkin nopeasti että jos halusin jotain lupauksista huolimatta tapahtuvan niin se oli tehtävä itse. Organisoin esim. joulut (kauppalistat, siivous,koristelu), tein perheen ruoat, toimin toisena aikuisena pikkusisaruksilleni (hoidin kouluun, autoin läksyissä ja saatoin nuorimmaista bussilla harrastuksiin). Nykyään olen hyvin vastuuntuntoinen, järjestelmällinen ja hyvä ruoanlaittaja, jos hyviä puolia haluaa löytää. Huonoja puolia oma masennus, paniikkikohtaukset ja minun on vaikea luottaa muihin ihmisiin sekä haluan pitää langat käsissäni. Lisättäköön vielä että tämä kesti aika lyhyen ajan, mutta se viitisen vuotta epävarmuutta saattaa vaikuttaa lapseen/nuoreen hyvinkin paljon ja toivon että vanhemmat tajuaisivat hoitaa mielenterveyttään vaikka olisivatkin varmoja että kyse on ohimenevästä tilasta.

Olin ala-asteella ja ymmärsin hyvin isäni pettävän. Vanhempani pysyivät yhdessä, mutta muistan ne katkerat huudot " taasko sä jäit niiden huoriesi päälle makamaan jne.". Äiti oli niin oli niin katkera ja vihaa täynnä, että sanoja ei lastenkaan kuullen säästelty. Meitä lapsia kohtaan äitini oli nuo vuodet aika välinpitämätön ja pääasiassa kotona täysin sulkeutunut. äiti käytti aikansa lukemalla kirjoja, murahtelemalla meille ja kotimme oli kuin sikolätti. äiti näytti noin 15v ikäänsä vanhemmalta ja ylipainoa oli runsaasti. Meillä oli taloudellisesti tosi tiukkaa. Minulle oli 7-8-vuotiaana aika merkittävä hetki kun löysin äitini psyykelääkkeet. Osasin lukea, että rauhoittavia ja ne tabletit oli kirkkaan turkooseja. Se hetki sai minut ymmärtämään, että äidilläni on sairaus. Nyt aikuisena en luota itseeni naisena ja kammoan erityisesti asetelmaa, jossa olisin kotona ja joutuisin vartioimaan miestäni. Noin 35-vuotiaana pahin pelkoni totetui. Asuin avoliitossa ja mieheni jäi pettämisestä kiinni. Lihoin ja ahdistuin ja katkeroiduin. Kun en kestänyt itseäni enää, jätin miehen ja lähdin.

Kyllä se vaan vaikuttaa itsetuntoon jos koko lapsuus on ollut arvaamatonta väkivaltaa ja vähättelyä. Ei se ole äidin/isän syyttämistä jos toteaa tämän vaikuttavan elämässä pärjäämiseen. Vaan fakta, ketään syyttämättä, tuskin vanhemmatkaan haluaisivat voida niin pahoin että vahingoittavat lastaankin. Mutta kun itsetunto on murskattu pienestä pitäen on elämä kuin ylämäkeen pyrkimistä syvässä hangessa. Näillä vanhemmilla kai usein sama tausta, omalla sekovanhemmallani ainakin. Ja itsehän se työ on tehtävä, ehkä terapeutin avulla. En sano että saa luovuttaa ja pistää kaiken vanhempien viaksi, mutta turha myöskään lässyttää että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet menestykseen koska näin ei ole.