Pienet lapset, äiti puoleksi vuodeksi ulkomaille töihin (ilman lapsia)

Olisiko puolisonkin ja lasten jotenkin mahdollista lähteä mukaan? Niinhän tällaiset yleensä hoidetaan.

Vai minkälaisesta työstä ja maasta on kyse?

Kuinka usein kävisit Suomessa? Jos olisi mahdollista esim. joka viikonloppu käydä niin miksei. Muussa tapauksessa en itse lähtisi, sinähän kerkeisit tulla käytännössä ihan vieraaksi ihmiseksi pienimmälle.

Minä lähtisin. Nykyään yhteydenpitotavat ovat niin kehittyneitä, että voitte skypettää joka ainoa päivä vaikka tuntitolkulla ja Whatsappin kautta vaihtaa ilmaiseksi viestejä niin paljon kuin lystää. Joskus 20 vuotta sitten olisi ollut ihan toinen juttu, kun oltaisiin oltu käsittämättömän kalliiden puheluiden ja kirjepostin varassa. 

Ne sun lapset on pieniä vain kerran. Mikään työ ei ikinä olisi niin ainutlaatuista minulle, että jättäisin pienet lapseni puoleksivuodeksi!

No, mutta kukin tyylillään.

Mies vuorotteluvapaalle ja mukaan lastenvahdiksi! Toki se maksaa, mutta voisi olla hieno kokemus koko perheelle.

Muussa tapauksessa en lähtisi, vaikka pääsisi viikonlopuiksi kotiinkin. Vuoden ikäinen ehtii vieraantua sinusta melko tyystin. Ja missaat vaikka mitä hänen kehityksessään, tuossa iässä opitaan todella lyhyessä ajassa vaikka mitä.

Mutta loppupeleissä sivullinen ei näitä ratkaise, vaan sinä itse. Minä olen valinnut kotiin jäämisen, vaikka minullakin olisi ollut ja on yhä mahdollisuus saada kahden vuoden komennus ulkomaille ja lapsetkin jo teinejä. Yhdellä lapsella on kumminkin asperger, enkä halua pakottaa häntä vieraskieliseen ympäristöön, koska sosiaalinen kanssakäyminen on muutenkin vaikeaa ja hän tarvitsee erityisopetusta.

Olisin tuona aikana useassa eri maassa, mutta käytännössä koko ajan melkein maapallon toisella puolella. Kotona käyminen onnistuisi todennäköisesti korkeintaan kerran. Skypettäminen kuitenkin onnistuisi, vaikka eihän se tietenkään sama ole.

Tiedän, että olisin varmaan aika surkea äiti ja ainakin pienin unohtaisi minut matkan aikana, mutta...

Anna palaa.

...mutta mitä? Ne lapset haluaa iltaisin äitinsä syliin eikä mitään hiton skype puheluita!

Tosin kuulostaa siltä, että olet jo päättänyt lähteä.

Itse en raaskisi 1 vuotiasta jättää edes viikoksi.

Lähtisikö mies tuollaisessa tilanteessa? Niinpä... 

Mitä sinä haluat?Tee niin!Lapsilla on isäkin.Kyllä hän pärjää,eivätkä lapset siitä rikki mene.

Lähde! mä ainakin lähtisin.

Ja itse asiassa oon lähtenytkin. Hyvä päätös.

Eikös ole kummallista että tällaisia tarjouksia tulee äitiyslomalla olevalle. Työnantaja se siinä testailee, kuinka sitoutunut olet. Mutta älä luulekkaan, että se pelastaa sut seuraavissa yt:ssä. Nähty on.

No ei lähtia meillä lasten isäkään. En ymmärtäisi sitäkää!

Mutta toisille ne lapset ovat maailmassa kaikkein tärkeintä ja toisille taas ei.

Taidat olla päätöksesi tehnyt. 1,5-vuotiaalle skypettäminen ei auta mitään, sen ikäiselle vanhemmuus on konkreettista hoivaa ja läsnäoloa. Hänelle äidin puolen vuoden poissaolo on hylkäämiskokemus, jota ei mikään korvaa. Kysy keneltä tahansa psykologilta tai lastenpsykiatrilta. 

Elämässä tulee aivan varmasti muitakin tilaisuuksia. Lapsille oma äiti on ainoa äiti. 

Meillä en lähtisi minä eikä lähtisi miehenikään. 

Vierailija kirjoitti:

Lähtisikö mies tuollaisessa tilanteessa? Niinpä... 

Minun mieheni ei lähtisi, jos me emme lähtisi mukaan.

Voin sanoa kokemuksen syvällä rintaäänellä: älä lähde!

Meillä mies teki tuon, tietenkin ihan yhteisestä sopimuksestamme ja kyllä se oli kamalaa aikaa kaikille, lapset eivät edes olleet ihan noin pieniä, nuorin oli 2,5 -vuotias. Lasten ikävä oli ihan kamala, oma ikäväkin ja arki ilman sitä puolisoa siinä. Se syksy on jäänyt elämäni ikävimpänä jaksona mieleen. Juuri sen ikävän takia. Ei se skype nyt todellakaan ole lähellekään sama asia, lapset kaipaavat sitä yhdessä olemista, syliä. Se, että pyöritin arkea yksi ei ollut mikään ongelma, mies on aina matkustellut paljon, joten olen tehnyt sitä yksin aina. Meillä juuri se tilanne, että mies pystyi käymään kerran Suomessa n. viikon ajan. Varsinkin nuorimmalle tuosta jäi trauma pitkäksi aikaa! isä ei olisi saanut poistua näköpiiristä hetkeksikään (paluu ajoittui onneksi kesälomaan ja miehellä vielä mahd. pitää silloin 6 viikkoa putkeen) ja heti alkoi kauhea itku jos isä alkoi laittaa työvaatteen oloisia kamppeita päälle - yhdisti sen pois lähtemiseen.

Maailman toisella puolella sen jälkeen koko perheen kanssa asuneena sitä näki jos jonkinlaisia ratkaisuja siihen , etä perhe kuitenkin oli yhdessä. Just vuorotteluvapaita, palkattomia vapaita, etätöitä jonkin projektin parissa. Siis nämä usein niissä tilanteissa, että se perheen äiti oli komennuksella. Ironisinta yhdessä perheessä oli, että äidin työnkuva muuttui komennuksen aikana ja äiti reissasi muutaman viikon välein Suomeen ja perhe pysyi kohdemaassa (koulut, sovittu vuorotteluvapaa jne.).

Miettisin ilman muuta jotain ratkaisua sille, että perhe lähtisi mukaan. Lapset ovat vielä niin pieniä, ettei vaatisi mitään koulujärjestelyjäkään (oletan että työnantaja maksaisi isommille lapsille kindergartenin/pre-schoolin, jolloin lapset oppisivat todennäköisesti englantiakin ihan kivasti).

Joo. Joko mies ja lapset mukaan tai no can do. Ei se oma "ura" ja ulkomaille pääseminen niin tärkeää ole, että lapset hylätään puoleksi vuodeksi. Sillä hylkäämiskokemus se on ilman muuta taaperoikäiselle, joka ei ymmärrä, mihin äiti hävisi ja että äiti tulee takaisin. Skype toimii kouluikäisen kanssa, vuoden ikäinen vaan alkaa itkeä, kun äiti näkyy jossain ruudulla muttei syliin pääse.

Minä vähän ihmettelen teitä, joiden mielestä ulkomaille pääseminen on niin fantsu juttu, että äitiys/isyys ei sen rinnalla paina mitään. Ettekö te ole päässeet matkustamaan muuten, kun se tuntuu olevan jotenkin ainutkertainen mahdollisuus?

Pääsenhän minä matkustamaan muutenkin, mutta tälä todellakin olisi ainutlaatuinen tilaisuus. En siis lähde minkään suomalaisen työnantajan kautta, vaan ulkomaiseen projektiin, jolla on rahoitusta vain tietyn ajan. Kyse ei siis ole komennuksesta, jolle olisi mahdollista päästä myöhemmin. Työ olisi 80% liikkumista paikasta toiseen, ilman erityistä tukikohtaa ja olosuhteet melko alkeelliset, joten lasten mukaan ottaminen on aika mahdotonta.

Ja niin, tiedän olevani huono äiti, jos lähden, mutta vaihtoehtoisesti pelkään olevan katkera lapsilleni siitä, etten voinut lähteä heidän takiaan...