148-kiloisena "havahtuu" ylipainoon?

Se totuuden kieltäminen on helpompaa kuin uskoisi, ainakin jos sen vuoksi joutuu muuttamaan elämäänsä.

Miten ihmeessä tuo mies on jaksanut painaa...?

Ihmettelen näitä sankaritarinoita! 

Ekaksi lihotetaan itsensä koko ihmiskuntaa uhkaaviin sfääreihin ja sitten kun siitä selvitään, niin kyseessä on tarunhohtoinen, suorastaan jumaluutta ilmentävä teko!

Miksei koskaan hehkuteta ihmnistä, joka ihan kaikista vastoinkäymisitä huolimatta on suunnilleen normaalipainoinen. Ei rasita vinkumisillaan muita! 

No parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Moni tuossa koossa vaan luovuttaa ja paisuu entisestään.

Tollaki ex-mätisäkillä oli ukko jo pulleana aikana. Noh joillekin kelpaa mikä tahansa sukupuoleton olento...

Tästä on taidettu tehdä jokin tutkimus, että monen on vaikea huomata itse ulkoisesti lihomisen tai laihtumisen aiheuttamia fyysisiä muutoksia. Esim. laihduin aikoinani reippaat 5 kg ja huomasin asian vasta sitten, kun tuttavapiirissäni alettiin kommentoida tätä "selvää" muutosta. Koska esim. lihominen tapahtuu suht hitaasti, niin silmä jotenkin sopeutuu olemaan huomioimatta sen painonnousun. Jos painonnousu tapahtuisi vaikka yhdessä yössä, olisi muutos niin paljon suurempi ja selkeämpi, että silmäkin havahtuisi siihen. 

 Tämän takia hitaassa painonnousussa kun silmä pikkuhiljaa alkaa reagoida siihen painonnousuun, niin sitä monesti mieltää, että kyseessä on vain pieni pyöristyminen, koska sitä on vaikea uskoa, ettei ole huomannut painon nousseen 30 kiloa.Lihavilla ihmisillä onkin tämän takia monesti vaikeuksia määrittää omaa painoansa itse, ja moni määrittää sen alakanttiin. Vieläpä jos sattuu olemaan semmoinen terveempi tai liikunnallisempi tapaus, jolloin kunto tai terveys ei ole sitä, mitä yleensä sen painoisilla, niin muutosta on vaikea huomioida. Tietenkin on paljon myös näitä, joiden on vain vaikea hyväksyä lihoneensa.

Tuo laihduttaja kertoo olleensa aina hieman ylipainoinen. Jos on lapsesta asti ylipainoinen, isompi kuin muut, niin siihen todella tottuu. Pulskuudesta tulee osa identiteettiä, osaa omaa itseä, samalla tavalla, kuin ajattelee olevansa vaikkapa sinisilmäinen tai pitkä. Olo voi olla hyvä, tai ainakaan ei ole ikinä ollut mitään vertailukohtaa, jotta tietäisi paremmasta olosta. Ylipaino on tällöin itselle se normaali, kun siihen on kasvanut. Ajatus itsestä normaalipainoisena tai hoikkana voi tuntua todella kaukaiselta tai epärealistiselta - itseään, vartaloaan tai kasvojaan, ei osaa edes kuvitella sellaisena.

Lapsen elämään ei kuulu murehtiminen painosta, ja hyvä niin (vanhempien tulee ohjata oikeaan suuntaan, mutta ei nyt mennä tässä siihen). On kuitenkin vaikea yhtäkkisesti herätä aikuisuuden kynnyksellä kantamaan huolta ylipainostansa, kun se on ollut aina osa elämää, ja elämä on silti aina kulkenut raiteillaan. Samaten raja pulskan ja merkittävästi lihavan välillä voi olla petollisen häilyvä. Jos ylimääräistä on ollut aina reippaasti, on vaikea arvioida, kuinka paljon sen määrä on kasvanut. Vastaava lisäkilomäärä jakautuu suureen vartaloon paljon laajemmalle alueelle kuin pieneen. Lisäksi ylipainoiset suosivat usein väljiä vaatteita, jolloin tarvitaan melko paljon lisäkiloja, jotta vaatteet alkaisivat kiristämään. Vaaka tietysti paljastaa aina totuuden, mutta koko ikänsä lihavana ollut ihminen ei välttämättä vaa'alla hypi - tietää olevansa liian lihava muutenkin, ja jotain olisi hyvä tehdä. Mutta se, kuinka lihavaksi todella onkaan vuosien saatossa tullut, voikin olla yllätys - järkytys, joka sysää liikkeelle halun elämänmuutokseen.

Veikkaan kyllä, että kyseinen laihduttaja on pitkän puoleinen, sillä hän näyttää mielestäni normaalipainoiselta 78-kiloisena. Vaikka onhan tuo 148 kiloa pitkällekin korkea lukema.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen näitä sankaritarinoita! 

Ekaksi lihotetaan itsensä koko ihmiskuntaa uhkaaviin sfääreihin ja sitten kun siitä selvitään, niin kyseessä on tarunhohtoinen, suorastaan jumaluutta ilmentävä teko!

Miksei koskaan hehkuteta ihmnistä, joka ihan kaikista vastoinkäymisitä huolimatta on suunnilleen normaalipainoinen. Ei rasita vinkumisillaan muita! 

Tuon luokan lihavuudessa on kyse syömishäiriöstä. Minusta on aina hienoa, jos joku syömishäiriöinen pystyy tahdonvoimalla ja kovalla työllä parantumaan. Se syömisen rajoittaminen on syömishäiriöstä kärsivälle paljon suurempi ponnistus kuin "normaalille" ihmiselle. Syömishäiriöitä on nykyään valitettavan paljon, mutta minulle tulee aina hyvä mieli, kun kuulen jonkun itseään syömällä tai syömättömyydellä hitaasti murhanneen päässeen jaloilleen. Samalla tavalla iloitsen esim. masennuksesta toipuneiden puolesta. En ole itse noita ongelmia kohdannut, mutta en halua vähätellä niitä tai niistä kärsivien tekemää työtä kamppaillessaan noita sairauksia vastaan.