Lue keskustelun säännöt.
Suruaika, kun oma vanhempi kuolee?
23.09.2015 |
Minulla viisikymppinen ystävä, jonka isä kuoli puoli vuotta sitten. On siitä lähtien kulkenut mustissa, koska suruaika... Ystävä on itse perheetön.
Minusta hieman outoa? Ei asia minua mitenkään häiritse, mutta tunnetteko muita kaltaisiaan. Olen kuvitellut, että tiettyä suruaikaa voidaan noudattaa lesken kohdalla. Nykyaikana sekään ei koske pukeutumista vaan sitä, että pidetään paheksuttavana rynniä heti hautajaisista uuteen suhteeseen.
Kuka sitäkin sitten paheksuttavana pitää, mutta perusajatus tämä. Ennenhän leski kyllä käytti ihan mustaa vaatetusta pitkäänkin.
Kommentit (54)
Perheettömällä kolahtanee pahemmin. Etenkin jos ei ole sisaruksiakaan. Tuo pukeutuminen on kyllä omintakeista nykymaailmassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No enpä ole kuullut tuollaisesta. Joskus (lapsuudessani) taisi ihmiset pitää tummempia vaatteita hautajaisiin asti. Lesken tilanne tietysti historiassa toinen. Onkohan ystävälläsi jäänyt joku irroittautuminen välistä ja nyt kuolema on sitten tosi vakava paikka. Toki saa ja pitääkin surra, mutta kyllä minustakin tuo kuulostaa jonkinlaiselta jämähtämiseltä. Kun kyllä 50v nyt on jo sen verran iso, että ihan tuolla vakavuudella ei pitäisi elämää häiritä.
En osaa vastausta kyllä antaa... Pistää miettimään, miten nopeasti itse pääsisi 'yli' vanhemman kuolemasta, se aika kun voi olla aika lähelläkin.. :(
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:10"]No enpä ole kuullut tuollaisesta. Joskus (lapsuudessani) taisi ihmiset pitää tummempia vaatteita hautajaisiin asti. Lesken tilanne tietysti historiassa toinen. Onkohan ystävälläsi jäänyt joku irroittautuminen välistä ja nyt kuolema on sitten tosi vakava paikka. Toki saa ja pitääkin surra, mutta kyllä minustakin tuo kuulostaa jonkinlaiselta jämähtämiseltä. Kun kyllä 50v nyt on jo sen verran iso, että ihan tuolla vakavuudella ei pitäisi elämää häiritä.
[/quote]
Siinä suree montaa muuta asiaa samalla kertaa, jotka konkretisoituvat. Lapsettomuus, vanhuus ja sairastaminen yksin, perhemuistot enää yksin omassa päässä, yksinjäämisen tunne jne. Perheellisen ehkä mahdotonta ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni kuoli 10 vuotta sitten. Suruaikaa ei kauheasti vietetty kun jouduin selvittämään asiat lähes yksin, laittamaan peruskirjoituksen alulle ja hautajaiset.
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:10"]
Perheettömällä kolahtanee pahemmin. Etenkin jos ei ole sisaruksiakaan. Tuo pukeutuminen on kyllä omintakeista nykymaailmassa.
[/quote]
Minäkin siis sitä pidän hyvin erikoisena. Olen itsekin viisikymppinen ja monilta ikätovereilta on tietysti kuollut ainakin toinen vanhempi. En ole törmännyt tälaiseen ilmiöön aikasemmin koskaan.
Mutta kukin siis ihan tunteensa mukaisesti. Jotkut ovat alapeukuttaneet, koska ilmeisesti ajattelevat, että arvostelen negatiivisesti ystävääni tämän johdosta. En tosiaan! Olen vain hiljaa itsekseni ihmetellyt, että onko jotenkin sairaalloisesti riippuvainen ollut isästään. Puhui aina hänestä ja puhuu vieläkin.
Siksi ehkä ei koskaan kukaan mies ole napannut, kun ei vedä vertoja isälle. On siis ehdottomasti heteroseksuaalinen.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itelleni olisi lähes maailmanloppu jos molemmat vanhempani kuolisivat nykyisessä elämäntilanteessani. Minulla ei ole sisaruksia ja sukukaan ei ole iso. Oikeastaan olemme vain äitini veljen perheen kanssa tekemisissä. Itsellä ei ole vielä lapsia eikä parisuhdettakaan. Minä todennäköisesti musertuisin täysin, koska tuntisin sen jälkeen äärimmäistä yksinäisyyttä - minulla ei olisi enää ketään. Ystäviäkään ei ole semmoisia jolle voisi kertoa aivan kaiken. Sitten kun molemmat vanhempani ovat joskus kuolleet, tulee tämä asia olemaan minulle elämäni vaikein pala ikinä enkä varmaan koskaan tule pääsemään siitä täysin yli vaikka esim. silloin olisikin jo omia lapsia ja parisuhde. Vanhemmat vain ovat minulle tärkeitä ihmisiä elämmässäni.
Ehkä ystäväsi kokee asian niin raskaana, ettei näe muita värejä kuin mustan. Meinaan sitä, ettei se hänen puhuma suruaika ole mikään tietty määritelty ajanjakso, jolloin _pitää_ pukeutua mustaan. Vaan se, ettei muu tunnu hyvältä. En nyt tiedä osaanko oikein selittää, mutta kun itse selätin kriisin, jota kävin psykologin kanssa puhumassa, niin hän kerran sanoi minulle, että näyttää siltä, että alan pääsemään asiasta ohi kun vaatetuksenikin oli muuttunut pirteämpään. En ollut edes itse kiinnittänyt huomiota, mutta tuona kriisin aikana olin sitten ilmeisesti pitänyt paljon mustia ja tummia sävyjä.
Väreillä on todella suuri vaikutus mielialaan ja ihmiset tekee tiedostamaattaankin valintoja, joissa sen hetkiset tunteet liittyy erilaisiin värivalintoihin, esim. just vaatetuksessa, sisustuksessa, ruuassa, jne.
Perheettömällä oman vanhempien menetys on varmasti kova isku, kuten muutekin on sanoneet. Omat vanhemmat kun muodostaa siinä tapauksessa sen _perheen_, kun ei omia lapsia ole syntynyt eikä sitä kautta tullut uutta perhettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jokainen surkoon niin kauan kuin tuntuu. Mitä se muille kuuluu.
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:18"]Isäni kuoli 10 vuotta sitten. Suruaikaa ei kauheasti vietetty kun jouduin selvittämään asiat lähes yksin, laittamaan peruskirjoituksen alulle ja hautajaiset.
[/quote]
Suruaika on aika mennyttä aikaa käsitteenä. Jokainen suree ihan oman tunteensa mukaan eikä sitä määritä mitkään normit. Olet oletettavasti vähemmistössä, jos surusi oli käsitelty jo hatajaisiin ja perunkirjoitukseen mennessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surun kohdalla on mun mielestä kaksi sääntöä: surulla ei ole etikettiä, eikä sureminen ole suorite. Jokainen suree niin kuin suree ja sen ajan kuin suree. Siihen ei muilla ole nokan kopauttamista, vaan keskittykööt omaan elämäänsä. He oppivat tämän asian sitten, kun itse menettävät itselleen rakkaan ihmisen.
Yleensä ne, jotka katsovat asiakseen arvostella tai arvioida muiden ihmisten surua, eivät vielä ole menettäneet elämästään ketään. Tai sitten heillä on arvot aivan vinksallaan.
Olen usein miettinyt, että lesken päähine oli aika armelias asuste. Nostamalla hunnun kasvojen eteen leski saattoi osoittaa vastaantuleville tuttaville, että ei jaksa nyt jutella, ei ottaa vastaan surunvalitteluja yms. Miehethän eivät voineet suojautua samalla tavalla, heillä oli vain takinhihassa surunauha tai kauluksessa surunappi.
Kun vanhempani ja rakkain ystäväni kuolivat en pukeutunut mitenkään erityiseen suruvaatetukseen, mutta toisaalta, käytän mustaa paljon muutenkin. Sitten taas, kun erosin exästäni, menin hetkellisesti sekaisin ja saatoin alkaa itkeä kadulla tai muilla julkisilla paikoilla. Silloin olisin tarvinnut "erohuntua". :) Suruvaatetuksessa voi olla sekin hyvä puoli, että ystävät saattavat helpommin muistaa kysyä surevalta tarvitseeko hän jotakin, voiko häntä auttaa.
Useinhan on niin, että suurimmalle osalle hautajaisväkeä aktiivinen sureminen loppuu hautajaisiin. Läheisimmille se vasta alkaa, kun hautajaisjärjestelyt ja muut asiat ovat pitäneet arkea kasassa. Sen jälkeen pitää alkaa elämään elämää ilman kuollutta, rakasta ihmistä.
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:34"]
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:18"]Isäni kuoli 10 vuotta sitten. Suruaikaa ei kauheasti vietetty kun jouduin selvittämään asiat lähes yksin, laittamaan peruskirjoituksen alulle ja hautajaiset. [/quote] Suruaika on aika mennyttä aikaa käsitteenä. Jokainen suree ihan oman tunteensa mukaan eikä sitä määritä mitkään normit. Olet oletettavasti vähemmistössä, jos surusi oli käsitelty jo hatajaisiin ja perunkirjoitukseen mennessä.
[/quote]
Käytännönjärjestelyt kyllä pakottavat jatkamaan ja tavallaan niistä on suuri hyöty, koska ei voi jäädä lamaantuneena vain olemaan. Riitit ja asioiden järjestely auttaa jatkamaan elämää, onhan kuolema meillä kaikilla edessä. Suru kuuluu elämään ja se jatkuu pitkään. Tai se muuttuu kaihoksi. Perhe ja lapset auttavat jatkamaan ja jaksamaan. Isäni kuoli yli 30 v sitten, mutta kyllä ajattelen häntä usein. Muistan häntä ilolla ja rakkaudella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:39"][quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:34"]
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:18"]Isäni kuoli 10 vuotta sitten. Suruaikaa ei kauheasti vietetty kun jouduin selvittämään asiat lähes yksin, laittamaan peruskirjoituksen alulle ja hautajaiset. [/quote] Suruaika on aika mennyttä aikaa käsitteenä. Jokainen suree ihan oman tunteensa mukaan eikä sitä määritä mitkään normit. Olet oletettavasti vähemmistössä, jos surusi oli käsitelty jo hatajaisiin ja perunkirjoitukseen mennessä.
[/quote]
Käytännönjärjestelyt kyllä pakottavat jatkamaan ja tavallaan niistä on suuri hyöty, koska ei voi jäädä lamaantuneena vain olemaan. Riitit ja asioiden järjestely auttaa jatkamaan elämää, onhan kuolema meillä kaikilla edessä. Suru kuuluu elämään ja se jatkuu pitkään. Tai se muuttuu kaihoksi. Perhe ja lapset auttavat jatkamaan ja jaksamaan. Isäni kuoli yli 30 v sitten, mutta kyllä ajattelen häntä usein. Muistan häntä ilolla ja rakkaudella.
[/quote]
Joo mutta kun osalla (kuten minä) ei ole sitä perhettä ja lapsia auttamassa jaksamaan. Kyllähän sitä silti jaksaa, askel ja askare ja päivä kerrallaan. Ja surun rinnalla muodostaa itselleen uutta identiteettiä.
Olisipa ollut aikaa surra äidin kuolemaa 21v sitten.... Mutta piti asettaa 3 lasta ja isän tarpeet edelle, olin juuri eronnut ja vaihtanut työpaikkaakin tässä hässäkässä. Pakko oli selvitä joka päivä, käydä töissä ja huolehtia muista. En ymmärrä miksi olisi pitänyt kulkea mustissa?
Vasta isän kuoleman jälkeen 15v sitten sain surra omassa hiljaisuudessani myös äitiäni. Ei se mun päivittäiseen elämään mitenkään vaikuttanut muuten kuin että tajusin olevani suvussamme oman ikäluokkani (serkusparven) vanhin. Se vähän pysäytti ajatuksen tasolla mutta elämä jatkui ennallaan
Olen samaa mieltä kuin 2, jos on ollut yksin ja hirveän kiinni vanhemmissaan pudotus on paljon pahempi kun ei ole mitään täyttämässä tyhjiötä
Riippuu ihmisestä paljon ja lapsen/vanhemman suhteesta. Isäni kuoli keväällä, enkä kovin kauaa tuntenut surua. Välimme olivat aina aika etäiset, hän ei osanut olla läheinen lapsilleen. Jäi lähinnä tyhjä tunne. Äitini kuollessa tunne tulee varmasti olemaan toinen.
Rakkain ystäväni kuoli viisi vuotta sitten, häntä ikävöin pitkään. Vieläkin silloin tällöin puhun hänestä, kun muistelen jotain hauskoja yhteisiä hetkiä. Samalla tavalla puhun hyvistä muistoista, joita muiden, veilä elossa olevien ystäväien ja sukulaiseten kanssa on vietetty. Ystävän muisteleminen on mielestäni ihan normaalia, ei kuolleista puhumista täydy vältelläkään.
Suruaika on vanhentunut käsite, elämme 2000-luvulla...
Jokaisen elämä ja kokemus on omanlaisensa. Suruaikaa myös SAA viettää jos haluaa. Ja minun mielestäni ei ole mitään aikarajaa jolloin leski voi alkaa uudelleen seurustelemaan. Kuolemalta ei takaisin saa. Ja esim. pitkän sairauden uuvuttaman kuolema voi olla sellainen, että sitä on odotettu ja sitä on henkisesti käsitellyt jo silloin, kun toinen on elossa. Kuolema voi olla helpotus ja elämään jäänyt on valmis jatkamaan omaansa. Yht'äkkinen kuolema taas on järkytys ja siitä toipumiseen menee enemmän aikaa. Kukin tavallaan ja minusta muut eivät voi määritellä mitään suruaikoja tai -ajattomuutta.
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:45"]
[quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:39"][quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:34"] [quote author="Vierailija" time="23.09.2015 klo 10:18"]Isäni kuoli 10 vuotta sitten. Suruaikaa ei kauheasti vietetty kun jouduin selvittämään asiat lähes yksin, laittamaan peruskirjoituksen alulle ja hautajaiset. [/quote] Suruaika on aika mennyttä aikaa käsitteenä. Jokainen suree ihan oman tunteensa mukaan eikä sitä määritä mitkään normit. Olet oletettavasti vähemmistössä, jos surusi oli käsitelty jo hatajaisiin ja perunkirjoitukseen mennessä. [/quote] Käytännönjärjestelyt kyllä pakottavat jatkamaan ja tavallaan niistä on suuri hyöty, koska ei voi jäädä lamaantuneena vain olemaan. Riitit ja asioiden järjestely auttaa jatkamaan elämää, onhan kuolema meillä kaikilla edessä. Suru kuuluu elämään ja se jatkuu pitkään. Tai se muuttuu kaihoksi. Perhe ja lapset auttavat jatkamaan ja jaksamaan. Isäni kuoli yli 30 v sitten, mutta kyllä ajattelen häntä usein. Muistan häntä ilolla ja rakkaudella. [/quote] Joo mutta kun osalla (kuten minä) ei ole sitä perhettä ja lapsia auttamassa jaksamaan. Kyllähän sitä silti jaksaa, askel ja askare ja päivä kerrallaan. Ja surun rinnalla muodostaa itselleen uutta identiteettiä.
[/quote]
Ei minullakaan ollut tietysti omaa perhettä isäni kuollessa koska olin niin nuori. Olin juuri muuttanut opiskelemaan toiseen kaupunkiin, joten välillä oli vaikeaa. Ihan sängystä ylös nouseminen. Opiskeluun oli vaikea keskittyä. Lisäski oli tuettava äitiä, joka oli hyvin järkyttynyt. Mutta mietin mitä isäni toivoisi mun tekevän, ja se auttoi. Isäni ei olisi halunnut mun luovuttavan vaan tietysti halusi minun jatkavan elämääni ja nauttivan siitä.
Surutyötä tehdään koko loppu elämä. Joskus suru on todella vaikea asia ja raskas taakka kantaa kun rakas läheinen ihminen lähtee täältä. Jokaisella on oikeus surra siten kuin haluaa. Erilaiset perinteet ja kulttuurit vaikuttavat siihen miten kukin esimerkiksi pukeutuu suruaikanaan. Annetaan jokaisen suurra omalla tavallaan.
Mun kokemuksen mukaan lapsettomat ja parisuhteettomat kokevat vanhempiensa kuoleman yleensä hyvin raskaana. Ystäväni suree kovasti vanhempiensa kuolemaa, vaikka niistä on 7 ja 5 vuotta ja puhuu heistä usein edelleen. En ole koskaan törmännyt tällaiseen perheellisillä.