Mistä tiedät,että rakkautenne on aitoa rakkautta? Mistä tiedät,että rakastat?

Näen hänen katsovan minua kauniisti, koskettavan hellästi, nauravan paljon. Uskon että rakastaa minua, koska käyttäytyy niin kauniisti ja on kiinnostunut minun hyvinvoinnistani. Tiedän rakastavani omaa miestäni samoista syistä. Hänen läsnäolonsa tuo hyvän olon, mieli on tyyni. En halua oikeasti syliini ja peittoni alle ketään muuta kun olemme vanhoja. Täydennämme toisemme, olemme hyvä paketti.

Minäkin tunsin mieheni kanssa itseni rauhalliseksi. Hänen sylissään oli hyvä olla ihan loppuun asti. Hän myös osoitti arvostusta niissä asioissa, joissa hän arvosti minua - ja nalkutti silloin, kun ei pitänyt puolistani.

Mekin muuten täydensimme toisiamme, kunnes mieheni tiedotti meidän olevan liian erilaisia.

Hän ei hellästi kosketellut eikä ollut kovin kiinnostunut hyvinvoinnistani. Hän kun ei ollut mitenkään kovin herkkä ihmienn.

ap

Näen hänen katsovan minua kauniisti, koskettavan hellästi, nauravan paljon. Uskon että rakastaa minua, koska käyttäytyy niin kauniisti ja on kiinnostunut minun hyvinvoinnistani. Tiedän rakastavani omaa miestäni samoista syistä. Hänen läsnäolonsa tuo hyvän olon, mieli on tyyni. En halua oikeasti syliini ja peittoni alle ketään muuta kun olemme vanhoja. Täydennämme toisemme, olemme hyvä paketti.

Olen päättänyt rakastaa tuota miestäni.



Päätän, että teen kuten siinä Raamatun kohdassa "rakkaus on pitkämielinen, ei etsi omaa etuaan, ei muistele vääryyksiä" tai miten se nyt menikään.



Toisinaan on päätöksen lisäksi myös tunnetta, tulee olo että voi kun tuo toinen on ihana tai lutunen, mutta luulen että se tulee aikapaljon sen myötä, että kun päätän rakastaa, ja yritän ajatella aktiivisesti miehestäni hyvää ja tehdä hänelle hyvää, niin sitten siitä tulee myös totta, koko ajan.



Rakkaus on tahdon asia ;) ei mutta ihan oikeasti :)

Minäkin tein tämän päätöksen. Ja olin aina sitä mieltä, että minä rakastan tuota toista. Kun en nähnyt häntä viikkoon, sydämeni ihan hypähti ilosta.

Mutta sitten mies löysi toisen ja totesi, että me olemme liian erilaisia. Tästä tiedotuksesta on nyt muutama kuukausi. Jos olen joskus oikeasti rakastanut, voiko rakastaminen tosiaan loppua näin nopeasti? Siksi epäilen, olenko koskaan oikeasti rakastanut.

ap

Olen päättänyt rakastaa tuota miestäni. Päätän, että teen kuten siinä Raamatun kohdassa "rakkaus on pitkämielinen, ei etsi omaa etuaan, ei muistele vääryyksiä" tai miten se nyt menikään. Toisinaan on päätöksen lisäksi myös tunnetta, tulee olo että voi kun tuo toinen on ihana tai lutunen, mutta luulen että se tulee aikapaljon sen myötä, että kun päätän rakastaa, ja yritän ajatella aktiivisesti miehestäni hyvää ja tehdä hänelle hyvää, niin sitten siitä tulee myös totta, koko ajan. Rakkaus on tahdon asia ;) ei mutta ihan oikeasti :)

rakkaudeksi sen, että en halua nalkuttaa kellekään muulle kuin juuri tälle omalla miehelleni. En halua kokea aviokriisiä kenenkään muun kanssa kuin hänen.

Olen puhunut miehenkin kanssa siitä, että odotamme sen pakollisen kriisin tuloa. "Että voitaisko me hoitaa se sitten puhumalla pizzan ääressä ja jatkettaisiin sitten".

ja tiedän että mies on mulle lasten kanssa kaikki tässä maailmassa.

Ajatus aamusta jolloin hän ei heräisikään viereltäni, nostaa palan kurkkuun.

Häävalssin kuunteleminen saa aina onnenkyyneleet silmiin.

Kun hän nukkuu, katselen häntä ja kuiskaan hänen korvaansa kiitoksen siitä että hän on olemassa ja on minun omani.

Koen miestäni kohtaan sellaista pakahduttavaa rakkautta kuten tunnen lapsiammekin kohtaan. Ei epäilystäkään etten rakastaisi.

pari vuotta avoliittoa takana, mutta kummallakin toiveissa naimisiin meno ja yhteinen lapsikin tulossa.



vaikka kaikenlaista on ollut molempien entisistä suhteista johtuen ja nykytilanteen vaikeuksista, niin luotan mieheeni enemmän kuin kehenkään muuhun. puhutaan todella paljon kaikesta, mikä pitää koko ajan tilanteen toisen tunteiden ja ajatusten suhteen meidät ajan tasalla toisistamme.



rakastumisen huuma on meillä jäänyt väliin, koska arki on jyllännyt niin voimakkaana heti alusta alkaen ja kaikki realiteetit yhteisestä elämästä on iskenyt molemmille päin näköä. toisaalta rakkauteenkin kuuluu se, että on aikaa itselle ja kumpikin hyväksyy toisensa sellaisena kuin on.



meille molemmille on tärkeintä luottamus ja rehellisyys. vaikeimpiakaan asioita tai mokia ei tarvi pimittää toiselta vaan tietää, että yhdessä etsitään ratkaisuja tai vastauksia. ymmärretään, autetaan, kuunnellaan ja puhutaan. kaikki ei kuitenkaan mene aina niin kuin on suunniteltu tai toivottu, mutta aina ollaan yhdessä selvitty.



alkurakkaus on mielestäni niin petollista ja siihen olen monta kertaa pettynyt. ehkä siitä johtuu, että en osaa ajatella olevani "rakastunut" vaan suoraan siirtynyt vaiheeseen "tämä on rakkautta", koska toisen kanssa on niin hyvä olla. tietty arkisia pettymyksiä ja nalkuttamista on, mutta se on pientä sen kokonaisuuden rinnalla. molemmat tekee myönnytyksiä ja kompromissiin päädytään vain rehellisyydellä ja keskustelulla.



meillä molemmat, minä ja mies, olemme niitä aikaisempien suhteiden petettyjä osapuolia. luulen, että sillä on suuri merkitys meidän suhteen pitävyyteen ja onnistumiseen tähän asti ja jatkossakin. kumpikaan ei halua kokea enää niitä asioita, joita pettämisestä ja epärehellisyydestä seuraa.



omalta osaltani voin sanoa, että viimeinen tunne, mitä enää koskaan haluan tuntea on se, että saa tietää toisen olevan pettäjä. siinä menee koko elämä uusiksi monen ihmisen osalta.

kukaan muu ei kiinnossa minua.



En katsele muihin pöytiin - ja ennen katselin ja paljon!!! - en halua, koska rakastan miestäni niin paljon.



Löysin rakkauden - siis elämini rakkauden vasta vanhemmalla iällä - ehkä kyse on myös kypsyydestä.



Don't know.

nyt ja ennen?