Dementiasta lempeästi huumorilla

Kun äitini täytti 65 vuotta olimme menossa siskoni kanssa hänen luokseen kylään. Äiti ei kuitenkaan ollut kotona, vaikka olimme ilmoittaneet tulostamme, eikä hän myöskään vastannut puhelimeen. Kun häntä ei alkanut kuulua, aloimme huolestua ja olimme jo soittamassa poliisille. Meillä oli asuntoon siis avain ja odotimme häntä sisällä. Yli kahden tunnin kuluttua ovi kuitenkin kävi ja äiti tuli sisään ihan kuin ei mitään ja tervehti meitä iloisesti. Hän kertoi aivan itsestäänselvänä asiana, että oli päättänyt mennä Linnanmäelle ja käydä maailmanpyörässä. Olimme aika ihmeissämme, mutta hän ei halunnut puhua asiasta enempää. Vielä oudommaksi asia muuttui, kun työkaverini kertoi seuraavana maanantaina, että oli nähnyt äitini Helsingin edustalla risteilevällä sightseeing-laivalla juuri tuolloin, ja oli jopa vaihtanut pari sanaa hänen kanssaan. Tämä oli luonnollisesti vasta alkusoittoa, ja pian tämän jälkeen saimme hänet ensimmäisiin tutkimuksiin. Mutta on tällekin naurettu. Tyttäret siellä huolissaan ja rouva syntymäpäiväsankari seilaa tyytyväisenä pitkin saaristoa, kun ajantaju ei enää rajoittanut menoa. :-)

Voi, näitä juttuja olisi vaikka kuinka. Mummo on mm. mennyt hyvin arvokkaana aamutakissaan uuteen huonekaluliikkeeseen, istunut pöydän ääreen ja pyytänyt hovimestaria paikalle. Ja kyllä sekin vähän nauratti, kun hän mielettömän riemuissaan hoksasi ainakin 20 kertaa puolen tunnin aikana, kuinka ihanat kengät minulla oli jalassa. Esteetikko on aina esteetikko, vaikka olisi dementikkokin.

Mummoni meni kyydissäni vanhainkotiin sukutapaamisesta. Mukanamme oli myös mieheni ja lapseni. Minä ajoin ja mieheni istui taakse, mummoni etupenkille. Mummo kysyi 30minuutin matkan aikana kolme kertaa, millä mieheni tulee kotiin, joka kerta sanoin että hän on jo mukana ja istuu takapenkillä. Kun sitten pääsimme perille mieheni meni auttamaan mummoani autosta, ja mummoni totesi yllättyneenä että ai miehsikin on mukana, hän kun luuli, että se jäi vielä sinne juhlapaikalle :D Joskus miettii että kuinka lyhyt se muisti voikaan olla.

Tämä tapahtui eilen, vietiin työkaverin kanssa puhumatonta dementikkoa päivälevolle ja työkaveri kysyi etkö halua mennä päivälevolle kun olet niin vihaisen näköinen. Mummo irvisti oikein pahannäköisesti, selväksi tuli, ei ollut vihainen. 

Itse olen hoitolaitoksissa työskennellyt jo pidemmälle edenneiden muistisairausten kanssa. Juttuja olis vaikka kuinka. Tuoreimpana tulee nyt mieleen kun eräältä hieman harhaiselta mummolta oli otettu hänen kotiavaimensa talteen. Mummo oli kovasti suuttunut tästä ja huusi ettei hän mikään hullu ole ja hän niitä tarvitsee. Kun sitten kysyttiin, että mihin, niin näytti huoneensa ovea ja ihan pokkana sanoi,"tuo ovi on tuotu meiltä kotoa, enhän minä nyt ulos pääse". Haettiin sitten mummolle sellainen jämäavain joka oli joskus kuulunut johonkin osaston kaapiin. Ja ongelma oli ratkaistu.

Oma mummoni alkoi myös muuttumaan hieman harhaiseksi ja naapurit olivat soittaneet tädilleni, että mummo on useina aamuina harhaillut ulkona aamutakissa klo 5 aikaan talvella. Alettiin sitten selvittelemään syytä tähän. Mummo selitti ihan vakavalla naamalla että naapurissa lauletaan aina neljän aikaan aamuyöllä ja hän ei voi nukkua, oli tosi närkästynyt tällaisesta metelistä. (mummoni toinen korva on lähes kuuro). Tätä selvitettiin jopa niin että yksi hänen lapsistaan yöpyi hänen luonaan. Mitään muita elämisen ääniä hän ei kuullut mutta tämä meteli oli "totta", jota ei tietenkään ollut. Pian hän joutui yöksi sairaalaan ja heräsi siellä samaan meteliin, silloin hän itsekin tajusi että taitaa kyseessä olla hänen oma harha.

Äiti ei enää kyennyt puhumaan, mutta selvästi ymmärisi missä mennään ja mistä puhutaan. Aina osastolla käydessä kerroin meidän kuulumiset ja sitten kysyin että mitäs sinulle kuuluu ja jäin odottamaan vastausta.... äitiä alkoi aina naurattaa.

Mummoni oli vanhainkodissa ja sairaus oli jo niin pitkällä, ettei kauheasti enää jutustellut. Hoitajat olivat istuneet mummon vieressä ja jutelleet keskenään ja naureskelleet. Yhtäkkiä mummo oli tokaissut väliin. "Pitäisköhän munkin ruveta puhumaan paskaa, kun se on kerran noin hauskaa." Ja sitten nauranut lujaa päälle. Mummon on kuollut jo 7 vuotta sitten, mutta tuon sutkauksen muistan aina

Avaimet edustavat ilmeisesti jotain tärkeää muistisairaalle, koska minunkin mammallani oli tapana jatkuvasti hypistellä ja etsiä niitä. Aluksi pidimme sitä vain pienenä hajamielisyytenä, mutta lopuksi se oli lähes pakkomielteistä. Kerran olimme menossa mökille ja mamma istui käsilaukkuineen etupenkillä vieressäni. Hän nypläsi laukkua tauotta ja etsi ja löysi avaimia kymmenen minuutin välein. Sitten tuli taas kauhistus: "Nyt taitaa olla avaimet hukassa!". Ja sitten taas pengottiin, Mamma säilytti melko pitkään oman ihanan luonteensa ja hänen kanssaan oli mukavaa olla silloin, kun hän vielä asui kotona. Nyt hän on ollut lähes puhumattomassa tilassa jo viisi vuotta, mutta tietysti edelleen käyn häntä katsomassa ja kerron hänelle kuulumisiani.