Lue keskustelun säännöt.
Appivanhempien epäreilu vanhemmuus ja isovanhemmuus
13.05.2014 |
Kyllä taas harmittaa. :(
Olimme sunnuntaina anoppilassa äitienpäivän vuoksi ja taas muistui mieleen, miksen halua olla heidän kanssaan juurikaan tekemisissä. Siellä oli paikalla myös miehen sisarukset puolisoineen ja perheineen. Siis koko porukka.
Mies esikoisena on aina yrittänyt ansaita vanhempiensa hyväksyntää ja arvostusta olemalla kiltti&kunnollinen ja tekemällä kaiken vanhempiensa toiveiden mukaisesti. On aina auttanut ja yrittänyt tulla omillaan toimeen, ilman että vanhempien on tarvinnut nähdä vaivaa. Sanomattakin kai lienee selvää, että välillä on tiukkaa tehnyt ja on oltu tosi kovilla, vanhempien apua ja tukea olisi tarvittu. Lastenhoidot ja järjestelyt, lainanmaksut, kodin yllättävät remontit...
Onko oikein että appivanhemmat yrittävät jatkuvasti ns. hyötyä meistä ja sitten vastavuoroisesti he eivät ikinä auta ja tue meitä? He auttavat ja tukevat vain miehen nuorempia sisaruksia perheineen. Suhde on siis sellainen, että me täysin yksipuolisesti autamme appivanhempia ja appivanhemmat taas auttavat miehen sisaruksia, jotka puolestaan eivät auta appivanhempia IKINÄ. Nämä miehen sisarukset ovatkin varsinaisia hyväosaisia pullasorsia: äiti ja isä, mummo ja pappa, ostavat ja tarjoavat, tekevät ja hoitavat. Siis kaikille muille lapsille ja lastenlapsille paitsi miehelleni ja meidän lapsille. Eikö se ole jotenkin pöyristyttävän epäreilua? :(
Jotenkin ymmärtäisin asian jos me olisimme edes ökyrikkaita tai muita lapsia menestyneempiä, mutta mehän ollaan lainoinemme varmasti köyhimpiä koko porukasta.
Kommentit (30)
Ihan tuttu kuvio. Ei siihen oikein muu auta kuin vain yksinkertaisesti ottaa etäisyyttä. Jos juoksette aina apuun, miksi edes vaivata muita lapsia? Logiikka on tietysti epäreilu, mutta myös vanhemmat ja isovanhemmat voivat olla epäreiluja. Meillä mieheni mummo on oikein "kuuluisa" kaikkien lastenlasten ja lastenlastenlasten hoitamisesta ja kuinka hän on oikea supermummo. No minun ja mieheni lapset eivät häntä aiemmin kiinnostaneet. Jossain vaiheessa hän tajusi, että eiväthän lapsemme juosseetkaan kädet ojossa häntä, supermummoa, vastaan. Ei sillä maineella ollut mitään merkitystä lapsille, merkitystä oli vain sillä, paljonko he olivat huomiota saaneet. Mitään pahaa emme tosiaan mummosta lapsille puhuneet. Pikku hiljaa tilanne on tasoittunut. Mitään ei saa ilmaiseksi. Miksi teidän lastenne pitäisi sivusta katsella, kun isovanhemmat paapovat serkkuja? Välttäisin kanssakäymistä ja opettaisin näin lapsillekin tervettä itsekunnioitusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kilteille käy näin, me olemme kaksi kilttiä. Lopputulos on että lapsillemme ei tullut mummoloita eikä mitään suhdetta isovanhempiin. Appivanhempien mökille meille ei ollut koskaan mitään asiaa kun miehen siskon perhe tarvitsi sitä. AINA. Yritän toimia toisin kun itse isovanhemmaksi pääsen. Ottakaa nokkiinne, lakatkaa yrittämästä ja venymästä.
Meillä sama juttu. Taitaakin olla melko yleistä?
Pahimmalta tuntuu juurikin lastemme vuoksi kun isovanhemmat haluavat antaa aikaa ja rakkautta vain toisille lastenlapsille. Näitä etuoikeutettuja hoidetaan lomilla ja lomien ulkopuolella, matkustellaan yhdessä, käydään kylässä, hoidetaan perheen viikkosiivoukset (!!), ostellaan lapsille kaikenlaista, maksetaan lääkärimaksuista lähtien kaikki... Meistä ja meidän lapsien olemassaolosta appivanhemmat ovat kiinnostuneita vain silloin, kun voisivat itse jotenkin hyötyä. Esim. kun tarvitsevat majapaikkaa, he voivat tulla meille yöksi kuin hotelliin. Olemme kuin hotellin korvike, siis ilmainen versio hotellista.
Ollaan miehen kanssa mietitty, pitäisikö meidän suoraan pyytää jos tarvitsemme lastenhoitoapua tai ylipäätään apua, jota vanhemmat voisivat lapselleen antaa. Tästäkin tosin on huonoja kokemuksia. Appivanhemmat ovat kuunnelleet miehen puheenvuoroa silmiään pyöritellen ja lopuksi vaihtavat puheenaihetta ja käyttäytyvät kuin eivät olisi kuulleet saati ymmärtäneet koko pyyntöä. Ja sitten taas kuullaan, miten mummo ja pappa ovat hoitaneet X:n lapsia koko viikon ja käyneet Särkänniemessä toisten lastenlapsien kanssa. Mitä tässä voi? Katkaista välit täydellisesti?
Mies on koko ikänsä ollut vanhempiensa seurassa nössykkä ja anteeksipyytelevä, ja vähän sellainen ilman itsekunnioitusta oleva. Ei ole osannut tai uskaltanut pyytää itselleen ikinä mitään. Nyt appivanhemmat ovat ilmeisesti laajentaneet suhtautumistaan miehen koko perheeseen.
Ikävä kuvio kieltämättä, mutta älä unohda että te itse teette omalta osaltanne tuollaisen mahdolliseksi. Vähennätte apunne antamista ja/tai sanotte suoraan tarvitsevanne itse sellaista. Et voi olettaa, että he osaisivat lukea ajatuksianne.
Lopettakaa niiden auttaminen,miksi vaivautuisitte tuollaisten takia saamatta itse mitään vastinetta.Auttakoot ne lellipennut .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aivan sama täällä. Mieheni on se kunnollinen esikoinen, joka auttaa aina.
Suora puhe on se mitä kannattaa kokeilla, tuskin auttaa (kun ne varmaan vaan suuttuu kun menette jostain huomauttamaan) mutta eipä ainakaan tarvitse olla niitä enää auttamassa koko aikaa ja olette parhaanne tehneet.
Ajatustenlukua ei voi heiltä tai keltään odottaa joten jos ette yritä tilannetta suoraan sanomalla muuttaa niin tämä harmin aihe on sinulla siihen asti kunnes miehen vanhemmat kuolevat :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mäkin olisin voinut kirjoittaa just vastaavan tekstin joten sympatiani !
Mieheni myös se kunnollinen esikoinen, 2 vanhinta siis perheessä kunnollisia ja 2 nuorinta - erityisesti nuorin sisko - tällaisia autettavia. Epäreiluinta tässä on, että mieheni on aikoinaan saanut täysin aiheetonta kritiikkiä osakseen ja nyt tätä nuorinta, melkein kolmikymppistä naista lellitään oikein olan takaa... Ei siis kritiikin poikastakaan, anoppi maksaa vuokran ym kunhan eihän nuorimmaiselta voi vaatia sellaista pikkuasiaa kuin töissäkäynti. Ilmeisesti kyse siitä, että esikoisilta jotenkin vaaditaan enemmän kuin nuoremmilta? Siinä on kuopuksen helppo oppia laiskaksi? En tiedä, kunhan arvailen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ilmeisesti jotkut vanhemmat ovat omaksuneet ajattelumallin, jonka mukaan tietyt lapset ovat heille tärkeämpiä ja rakkaampia, sekä lapsina että myöhemmin aikuisina. Joillekin vanhemmille se ilmeisesti on ihan itsestäänselvyys ja ok. Eli toisia lapsia sorsitaan jo lapsesta saakka ja tietyt ovat sitten sitäkin rakkaampia.
Itse äitinä en voi ymmärtää sellaista. Mulle kaikki lapset ovat yhtä rakkaita ja yritänkin olla tasapuolinen kaikessa mahdollisessa ja mahdottomassa, melkein jo neuroottisuuteen asti. Siksi omien appivanhempien epätasa-arvoinen käytös on kaikessa epäreiluudessaan jotakin ihan käsittämätöntä. Mutta mieheni mukaan häntä on kohdeltu samalla tavalla jo lapsesta saakka. Hän oli aina se yksinäinen poika päiväkodin kevätjuhlassa, jonka vanhemmat valitsivat joka kerta osallistua pikkusisaren menoihin. Toisten asiat ja tarpeet olivat aina tärkeämpiä kuin hänen tarpeensa.
Juu, sama juttu. Mies esikoinen ja aina ollut "se iso poika" ja veljensä syntyessään kuin joku kaivattu jeesus. Ja sama jatkuu ja jatkuu. Nyt on välit poikki, työntäkööt rahansa ja rakkautensa niile perkeleen pullasorsille (niiku ne mitään tarvis, mutta kädet ojossa ottavat ja vaativat lisääääää). Me kitkutellaan taviksina, ei oo apua koskaan sillon aiemmin edes tarjonneet, miestä kyllä revittiin joka paikkaan tekemään sitä ja tätä. Apu oliu vain sanallista (tehkää näin) ja samalla maksettiin pikkuveljen ja avokin vuokria ja ruokalaskuja, lähettivät rahaa aikuisille ihmisille kai ne maksaa vieläkin talo ja autolainoja vaikka nää pullasorsat tienaa yksinään enemmän kuin muut parit yhteensä.
Mikä v'ttu siinä muuten on että tällasia paapotaan vielä kolmekymppisinä kun tulevat paremmin kuin hyvin toimeen??? Meistä sanottiin parikymppisinä että siinä sitä oppii tulemaan toimeen kun oli tiukkaa (ei kyllä pyydettykään eikä olisi otettu kuin lainaan tiukassa paikassa, muttei edes lainattu loppujen lopuksi).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tilanne on tosiaan surullinen. Mutta yritäpä ajatella niin, että te voitte olla ylpeitä moraalistanne ja sen opetatte myös lapsillenne. Vietätte aikaa perheenä niin, että kaikki olette yhtä tärkeitä ja annatte piut paut noille kaunarikuvioille. Aikanaan teistä tulee sitten ihanat isovanhemmat ;) T: se ekana vastannut
Onko sellaisia, jotka ovat muutoksen tehneet elämässään, eli lopettaneet epäreilujen vanhempien auttamisen? Ja vähentäneet yhteydenpitoa näihin reippaasti? Kiinnostaisi tietää epäreilujen vanhempien reaktioita muutokseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yli 60-v anoppina en voi ymmärtää appivanhempia, jotka edellyttävät a suntovelkaisilta lapsiperheiltä ainakaan taloudellista apua. Jos ei eläessään ole pystynyt hankkimaan omaa elintasoaan ja omaa elämää, niin hypätköön hautaan.
Hyväksyn ainoastaan auttamisen esim. erittäin raskaissa töissä tms. jos appivanhemmat eivät ite kykene tai jos heillä ei ole mahdollisuutta ostaa apua.
Minullakin on pieni eläke ja silti olen aina antamassa lapsille ja lapsenlapsille, enkä ikimaailmassa ottaisi heiltä vastaan apua, kun tiedän, että nyk lapsiperheilllä ei ole helppoa.
[quote author="Vierailija" time="14.05.2014 klo 10:27"]
Onko sellaisia, jotka ovat muutoksen tehneet elämässään, eli lopettaneet epäreilujen vanhempien auttamisen? Ja vähentäneet yhteydenpitoa näihin reippaasti? Kiinnostaisi tietää epäreilujen vanhempien reaktioita muutokseen.
[/quote]
AP palailee "rikospaikalle". Kiitos teille kaikille vastauksista! Lohduttavaa lukea, ettei me perheenä olla ainoita. Samalla myös hyvin traagista. :(
Me päätettiin miehen kanssa sunnuntain fiaskon jälkeen, että laitamme tämän yksipuolisen avunantosopimuksemme jäähylle määräämättömäksi ajaksi. Saas nähdä ymmärtävätkö appivanhemmat missään vaiheessa, mikä on johtanut tähän ratkaisuumme, tuskin ymmärtävät. Varmasti viimeistään parin vuoden jälkeen alkavat ihmetellä, kun eivät ole nähneet tai edes kuulleet meistä enää mitään. Eihän tämä heidän käytäntöjään ja arkeaan sinänsä muuta, he kun eivät ole osallistuneet elämäämme koskaan aiemminkaan tai osoittaneet kiinnostusta esim. lapsiamme, eli omia lapsenlapsiaan kohtaan. Nyt vain lakkaamme olemasta heille partiomaisesti paikalla aina kun he sitä haluaisivat. Antaa niiden etuoikeutettujen nyt vuorostaan auttaa (tiedän tosin etteivät he halua, osaa tai viitsi auttaa).
Mies on ollut sunnuntaista asti tosi alakuloinen ja joka ilta on kertonut kipeitä asioita menneisyydestään ja lapsuudestaan. :( Asioita, joista ei ole halunnut aiemmin puhua. Kaikki paljastukset liittyvät vanhempiensa käytökseen joka nyt muistuu mieleen. Hän vain esikoispoikana tottui jo varhain olemaan se unohdettu ja hiljainen, jolla ei ollut väliä. Vasta nyt oman perheen ja omien lasten kaltoinkohtelu ja muiden sisarustensa etuoikeutettu asema on saanut padot murtumaan ja vanhat arvet aukeamaan.
Meillä....
Anoppi on irtisanoutunut isovanhemmuudesta täysin alkoholiongelmansa takia. Hänellä on kelpo eläke ja iso omistusasunto, mutta rahat menevät tykönään asuvan, niinikään alkoholisoituneen miesystävän elättämiseen. Meidän suuntaan tekee ohareita mm. lasten synttäreiltä ja jos tulee, muistaa aina valittaa, miten JÄRKYTTÄVÄN KALLISTA kaikki lapsille ostettava on. Jatkuvaan humalassaoloon ja ketjupolttamiseen kyllä riittää rahaa.
Ehkä pahinta kuitenkin on, että anopin vanhat ystävät ovat alkaneet pommittaa meitä, että emmekö me tiedä, mikä on yksinäisen vanhan ihmisen tilanne ja että kyllä meidän (asuntovelkaisen, vuosia siltä taholta laiminlyödyn, ruuhkavuosia elävän lapsiperheen) pitäisi nyt ottaa vastuu tämän juoppomummon kuntoon saamisesta ja hoidosta.
Että näin täällä. :-(
Vielä yli 60-v anoppi kirjoittelee ap:lle.
Puhukaa ne vaikeat asiat ja yrittäkää katkaista vääryyden kerre.
Olen usein huomannut, että tietämättään sitä väärää kohtelua siirretään sukupolvelta toiselle.
Oma äitini ei arvostanut tyttöjä ollenkaan, varsinkaan minua, jonka vain isä oli halunnut.
Itsellä on tyttöjä ja poikia ja olen ollut sairaaloisen tarkkana, ettei sama vääryys jatkuisi.
Jaksamista teille ja voimia miehellesi.
Useammassakin kommentissa on kerrottu, että "apua ei ole koskaan tarjottu". Ja sitten vanhemmat/appivanhemmat väittävät, että "ettehän te koskaan mitään apua ole tarvinneet". Siis, oletteko pyytäneet? Entäs ne muut sisarukset, ovatko he pyytäneet?
Puhe ei välttämättä auta. Ainakaan meidän tapauksessa. Ollaan nimittäin - tai paremminkin mies on - yrittänyt kun mitta on tullut täyteen räikeää epäoikeudenmukaisuutta.
Appivanhemmat eivät mielestään tee mitään väärää vaikka kuinka heittäisi todisteita kehiin. Sitten kun he vänkäämisen jälkeen joutuvat itsekin todisteiden valossa väistämättä toteamaan että niinhän sitä on tullut tosiaan tehtyä, alkaa puolustelu: "kun ettehän te koskaan mitään tarvitse", "kun tehän tulette aina itsekin toimeen", "kun ettehän te meidän apua ole edes tarvinneet"...
Jaa, ei vai? Tottakai meillekin se apu olisi kelvannut mutta kun ei ole ollut tarjolla! Onko tasapuolisuus ja reiluus tosiaan niin vaikeaa? Mikähän näiden appivanhempien oma rooli on ollut omassa lapsuudessaan ja aikuisuudessaan suhteessa omiin vanhempiin ja appivanhempiin? Ovatkohan hekin olleet etuoikeutettuja ja siksi eivät näe omassa epäreiluudessaan mitään väärää?
Surullista, mutta ainoa keino taitaa tosiaan olla antaa asian vain olla ja vähentää kanssakäyminen minimiin. Ja erityisesti: lakata auttamasta ja lopettaa alentamasta itseään hyväksikäytettäväksi. Mies esikoislapsena on omaksunut tuon roolin jo lapsuudessaan, joten hänelle tämä voi ainakin aluksi olla vaikeaa. Appivanhemmat tässä kuitenkin pitkässä juoksussa menettävät.