Lue keskustelun säännöt.
Appivanhempien epäreilu vanhemmuus ja isovanhemmuus
13.05.2014 |
Kyllä taas harmittaa. :(
Olimme sunnuntaina anoppilassa äitienpäivän vuoksi ja taas muistui mieleen, miksen halua olla heidän kanssaan juurikaan tekemisissä. Siellä oli paikalla myös miehen sisarukset puolisoineen ja perheineen. Siis koko porukka.
Mies esikoisena on aina yrittänyt ansaita vanhempiensa hyväksyntää ja arvostusta olemalla kiltti&kunnollinen ja tekemällä kaiken vanhempiensa toiveiden mukaisesti. On aina auttanut ja yrittänyt tulla omillaan toimeen, ilman että vanhempien on tarvinnut nähdä vaivaa. Sanomattakin kai lienee selvää, että välillä on tiukkaa tehnyt ja on oltu tosi kovilla, vanhempien apua ja tukea olisi tarvittu. Lastenhoidot ja järjestelyt, lainanmaksut, kodin yllättävät remontit...
Onko oikein että appivanhemmat yrittävät jatkuvasti ns. hyötyä meistä ja sitten vastavuoroisesti he eivät ikinä auta ja tue meitä? He auttavat ja tukevat vain miehen nuorempia sisaruksia perheineen. Suhde on siis sellainen, että me täysin yksipuolisesti autamme appivanhempia ja appivanhemmat taas auttavat miehen sisaruksia, jotka puolestaan eivät auta appivanhempia IKINÄ. Nämä miehen sisarukset ovatkin varsinaisia hyväosaisia pullasorsia: äiti ja isä, mummo ja pappa, ostavat ja tarjoavat, tekevät ja hoitavat. Siis kaikille muille lapsille ja lastenlapsille paitsi miehelleni ja meidän lapsille. Eikö se ole jotenkin pöyristyttävän epäreilua? :(
Jotenkin ymmärtäisin asian jos me olisimme edes ökyrikkaita tai muita lapsia menestyneempiä, mutta mehän ollaan lainoinemme varmasti köyhimpiä koko porukasta.
Kommentit (30)
[quote author="Vierailija" time="14.05.2014 klo 12:32"]
[quote author="Vierailija" time="14.05.2014 klo 12:05"]
Useammassakin kommentissa on kerrottu, että "apua ei ole koskaan tarjottu". Ja sitten vanhemmat/appivanhemmat väittävät, että "ettehän te koskaan mitään apua ole tarvinneet". Siis, oletteko pyytäneet? Entäs ne muut sisarukset, ovatko he pyytäneet?
[/quote]
Meidän tapauksessa anoppi on aina ollut marttyyri, jota meidän pitäisi auttaa ja joka puolestaan itse auttaa vain kahta nuorinta lastaan, erityisesti kuopus-tytärtään, 30-vuotiasta hyväpalkkaisessa työssä olevaa maisteria. Tytär ei tee äitinsä puolesta yhtään mitään, ainakaan pyyteettömästi. Anoppi tekee roskienkin viemisestä suuren teatraalisen ohjelmanumeron joka on "niin kovin raskasta".
Avun pyytäminen on röyhkeää, törkeää ja ajattelematonta. Näin anoppi antaa ymmärtää. Miehen sisaruksille apua tippuukin ilman että he ehtivät sitä pyytää. En tiedä vihjailevatko he sitten asiasta tai valittelevatko tilannettaan, vai kenties pyytävät suoraan. Miehelläni ei anopin mukaan ole vaan oikeutta pyytää mitään. Me aikamme katsottiin tätä kirjoittamattomiin sääntöihin perustuvaa peliä. Erityisesti mulla erilaisesta perheestä tulevana oli vaikeuksia sopeutua ja sisäistää tätä näytelmää ja sen omituista käsikirjoitusta. Kerran mies (pari vuotta sitten) on suoraan pyytänytkin anopilta apua, nöyristynyt viimeisessä hädässä ja viimeisenä vaihtoehtona. Vastaukseksi sai että "katsotaan sitten joskus". Sitä "joskus" ajankohtaa ei ole koskaan vielä tullut. Ja niin jäi sekin apu toteutumatta.
[/quote]
Yhden kerraanko pyysi? Oliskohan kannattanut kokeilla toisenkin kerran, jos sitten olisi sopinut paremmin? Miten se anoppi on miehellesi ilmaissut tämän, ettei ole oikeutta pyytää mitään? Muilla lapsillako on?257
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua kummastuttaa anoppi, joka pitkään manasi vanhaa tietokonetta ja toivoi, että lapset ostaisi hänelle uuden. Minusta vähän outoa. Ihan hyvä eläke on hänellä ja jopa sai perinnönkin 20 000, mutta kun ei siitäkään rahasta raaskinut tietokonetta ostaa.
Onhan se tietysti ihan järkeenkäyvää että esikoinen on saanut erikoisen paljon huomiota lapsena ja sitten kun on syntynyt nuorempia sisaruksia niin sille esikoiselle on totuttu siirtämään vastuuta ja vaadittu auttamaan kaikenlaisissa kodin askareissa. Tilanne sitten vain on jämähtänyt tähän asetelmaan.
Minun lapsuudenkodissani isosiskoni teki melkein kaikki kotityöt ja me muut emme juuri mitään. Sisko kyllä halusikin olla pikku-äiti ja luultavasti oikeasti ajatteli meidän muiden olevan lapsiaan kun äitimme oli yksi huithapeli. Äitimme on sitten myöhemmin monin tavoin huolehtinut juuri tästä vanhimasta sisaruksesta kun taas minä en ole apuja tarvinnut enkä pyytänyt, mutta silti ottanut vastaan. Nuorimmat sisaret eivät ole mitään apua edes huolineet.
Voi olla että esikoispoikien on vielä vaikeampaa kuin esikoistyttöjen muuttua vanhempien silmissä avuntarvitsijaksi kun he ehkä niin mielellään näkevät vanhimman pojan vastuunkantajana, mihin asemaan hänet alunperinkin asettivat.
muuan anoppi vain, joka yrittää olla tasapuolinen, mutta tällä hetkellä avuntarvetta näyttää olevan vain lapsellisella perheellä
[quote author="Vierailija" time="14.05.2014 klo 10:27"]
Onko sellaisia, jotka ovat muutoksen tehneet elämässään, eli lopettaneet epäreilujen vanhempien auttamisen? Ja vähentäneet yhteydenpitoa näihin reippaasti? Kiinnostaisi tietää epäreilujen vanhempien reaktioita muutokseen.
[/quote]
Jepp, minä en niitä jaksanut, eikä miehenikään kokenut heitä reiluiksi, joten nyt ollaan yhteydessä meidän ehdoillamme. Lapsenlapsilla ja isovanhemmilla oikein hyvät välit. Oikeastaan tämä etääntyminen on ollut tosi hyväksi, kun ei toiselta odota mitään, eikä anna hänelle mitään, niin ei myöskään tule pettyneitä odotuksia.
Ja miten sen tekee käytännössä? Ei soittele itse, vastaa vain silloin, jos todella jaksaa, lopettaa puhelut juuri silloin, kun siltä tuntuu ja ajoittaa vierailut omien tarpeidensa mukaan. Kuulostaa näin hirveän itsekkäältä, mutta oikeasti väleille on paremmaksi se, että toimitaan samoin kuin missä tahansa tuttavuussuhteessa, ilman odotuksia ja uhrauksia, kuin että väännetään itsensä solmuun toisten odotuksiin vastatakseen ja saadaan vuorostaan vaan pettymyksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaapa mielenkiintoiselta kirjoittaja 26!
Ja ihan varmasti on toimiva järjestely teidän mielenrauhanne ja -terveytenne kannalta. Olla tekemisissä vain kun itse niin haluaa, eikä velvollisuudesta hampaita kiristellen ja suru sydämessään. Kun ei odota yhtään mitään, ei voi pettyäkään. Ja kun ei anna mitään, ei tarvitse kärsiä yksipuolisuudesta.
Oletteko saaneet kyräilyä tai arvostelua osaksenne muilta sukulaisilta?
[quote author="Vierailija" time="14.05.2014 klo 10:19"]
Juu, sama juttu. Mies esikoinen ja aina ollut "se iso poika" ja veljensä syntyessään kuin joku kaivattu jeesus. Ja sama jatkuu ja jatkuu. Nyt on välit poikki, työntäkööt rahansa ja rakkautensa niile perkeleen pullasorsille (niiku ne mitään tarvis, mutta kädet ojossa ottavat ja vaativat lisääääää). Me kitkutellaan taviksina, ei oo apua koskaan sillon aiemmin edes tarjonneet, miestä kyllä revittiin joka paikkaan tekemään sitä ja tätä. Apu oliu vain sanallista (tehkää näin) ja samalla maksettiin pikkuveljen ja avokin vuokria ja ruokalaskuja, lähettivät rahaa aikuisille ihmisille kai ne maksaa vieläkin talo ja autolainoja vaikka nää pullasorsat tienaa yksinään enemmän kuin muut parit yhteensä.
Mikä v'ttu siinä muuten on että tällasia paapotaan vielä kolmekymppisinä kun tulevat paremmin kuin hyvin toimeen??? Meistä sanottiin parikymppisinä että siinä sitä oppii tulemaan toimeen kun oli tiukkaa (ei kyllä pyydettykään eikä olisi otettu kuin lainaan tiukassa paikassa, muttei edes lainattu loppujen lopuksi).
[/quote]
Varmaan kypsyttää! Katsokaa muiden saama ainakin rahallinen/tavara lahja ennakkoperintönä eli te olette sitten lopulta saamassa enemmän! Mut jotain todisteita olisi hyvä olla!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen samaa mieltä edellisten kirjoittajien kanssa, apua pitää osata pyytää suoraan sitä tarvittaessa. Vasta tällöin voi olla varma, onko isovanhempien käytös tulkittu oikein.
Itse olen kova tarjoamaan apua kaikille ilman pyytämistäkin, ja joskus on marttyrina tullut huokailtua, että olisi kiva saadakin apua vastavuoroisesti. MUTTA jos/kun ap:n perhe vaikuttaa ulkopuolisen silmiin pärjäävältä, itsenäiseltä ja omatoimiselta (mitä itsekin olen), niin tällaisille ihmisille ei ole kovin helppo tarjota apua, jos sitä ei ole pyydetty. Aina kun olen suoraan pyytänyt apua, olen sitä saanut.
Ottakaa tekin tavaksi kysyä suoraan, esim. "olemme menossa miehen kanssa juhlimaan hääpäivää kuukauden päästä lauantaina, voisitteko hoitaa lapsia sen illan?" Ilmoittakaa tarkka aika koska haluatte apua (eikä mitään epämääräisiä vihjeitä että joskus olisi kiva jos hoitaisitte, tms.), ja jos pyynnöt aina torpataan niin sitten voitte viilentää välejä ihan rauhassa. Voi kuitenkin olla, että avuntarve tulee yllätyksenä, ja yllätyksestä toivuttuaan he mielellään hoitavat lapsia/auttavat muutenkin.
Kaikki ihmiset eivät vain ole kovin helppoja autettavia, varsinkaan jos ovat aina kiltteinä ja hiljaisina puurtaneet vaatimatta mitään. Kun vaikuttaa vahvalta ja pärjäävältä, ei apuakaan välttämättä osata tarjota vaan sitä pitää osata pyytää.
On aivan totta, että silloin kun apua tarvitsee, kannattaa ja pitää todella kertoa tarpeesta selkeästi ja ajoissa. Mutta, "auttamisessa" noin kokonaisuutena on kyllä otettava huomioon sekä nuo vasiten tilatut avut että pyyteettömästi tarjotut avut. Esimerkiksi meillä ollaan saatu anopilta lastenhoitoapua työmatkojen ymv. ajaksi kyllä silloin tällöin kun ollaan ajoissa pyydetty, mutta anoppi ei tarjoudu meille jeesailemaan ihan hyvää hyvyyttään koskaan samalla tavoin kuin tyttärelleen. Jos esim. tytär miehineen lähtee viikoksi pariksi lomareissulle, anoppi viilettää tyttären kotiin kokkailemaan perheen aikuisille ja lähes aikuisille lapsille, jotka takuusti selviäisivät ilman kotihengetärtäkin.
[quote author="Vierailija" time="14.05.2014 klo 12:05"]
Useammassakin kommentissa on kerrottu, että "apua ei ole koskaan tarjottu". Ja sitten vanhemmat/appivanhemmat väittävät, että "ettehän te koskaan mitään apua ole tarvinneet". Siis, oletteko pyytäneet? Entäs ne muut sisarukset, ovatko he pyytäneet?
[/quote]
Meidän tapauksessa anoppi on aina ollut marttyyri, jota meidän pitäisi auttaa ja joka puolestaan itse auttaa vain kahta nuorinta lastaan, erityisesti kuopus-tytärtään, 30-vuotiasta hyväpalkkaisessa työssä olevaa maisteria. Tytär ei tee äitinsä puolesta yhtään mitään, ainakaan pyyteettömästi. Anoppi tekee roskienkin viemisestä suuren teatraalisen ohjelmanumeron joka on "niin kovin raskasta".
Avun pyytäminen on röyhkeää, törkeää ja ajattelematonta. Näin anoppi antaa ymmärtää. Miehen sisaruksille apua tippuukin ilman että he ehtivät sitä pyytää. En tiedä vihjailevatko he sitten asiasta tai valittelevatko tilannettaan, vai kenties pyytävät suoraan. Miehelläni ei anopin mukaan ole vaan oikeutta pyytää mitään. Me aikamme katsottiin tätä kirjoittamattomiin sääntöihin perustuvaa peliä. Erityisesti mulla erilaisesta perheestä tulevana oli vaikeuksia sopeutua ja sisäistää tätä näytelmää ja sen omituista käsikirjoitusta. Kerran mies (pari vuotta sitten) on suoraan pyytänytkin anopilta apua, nöyristynyt viimeisessä hädässä ja viimeisenä vaihtoehtona. Vastaukseksi sai että "katsotaan sitten joskus". Sitä "joskus" ajankohtaa ei ole koskaan vielä tullut. Ja niin jäi sekin apu toteutumatta.