Oletko vapaaehtoisesti kaveriton?

Täällä yksi. Ei ole kamalaa, tosi helppoa ja yksinkertaista. Ei ehkä ole enää vanhojen kavereiden kanssa mitään yhteistä. Viimeiset vuodet olen nähnyt kaveria 0-2 kertaa vuodessa.

Hep, mutta olenkin Aspiaikuinen. Sosiaalisuusvarastoni tyhjenee työviikon aikana, en todellakaan halua tavata ketään viikonloppuna tai iltaisin. En soita tai tekstaa kellekään, minulle ei soiteta. Emme kyläile ja meillä ei käy kukaan. 

Näin on oikein hyvä, lähipiiri ymmärtää elämäntyylini (kiitos! ) ja tutuille selitän asian. 

Meillä on muuten ei- aspilapset joilla on ihan "normaali" sosiaalinen elämä kavereineen ja yökyläilyineen. :)

Up

Voisin periaatteessa olla kaveriton. Mulle on vaan muodostunut sinnikkäitä kaveripiirejä, jotka eivät niin vain katkea. Joskus onkin ihan kiva viettää aikaa, jos on jotakin oikeasti kivaa tai erikoista tekemistä yhdessä. Mutta jos itse päättäisin, olisin melkein aina yksin. En juuri koskaan laita itse ensimmäistä viestiä tai soita.

Ilman kavereita on mukavaa. Jää enemmän aikaa itselle omiin harrastuksiin eikä tarvitse rukata aikatauluja sopivaksi siihen, että ehtisi nähdä. Ei tarvitse huolehtia siitä, että joku puukottaa selkään. En kaipaa muita ihmisiä, ja perheenkin tapaaminen alkaa olla pakkopullaa. Ilman kavereita elämä on mukavaa!

Ilman kavereita on kamalaa :( ei koskaan kaveria lenkille tai matkoille.

[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 23:48"]

Ilman kavereita on mukavaa. Jää enemmän aikaa itselle omiin harrastuksiin eikä tarvitse rukata aikatauluja sopivaksi siihen, että ehtisi nähdä. Ei tarvitse huolehtia siitä, että joku puukottaa selkään. En kaipaa muita ihmisiä, ja perheenkin tapaaminen alkaa olla pakkopullaa. Ilman kavereita elämä on mukavaa!

[/quote]Näin just. Eikä kutsuta häihin, rippijuhliin ja muihin tilaisuuksiin. Hyvä niin, ei tarvitse kuluttaa rahaa lahjoihin:)  

Minä olen ilman kavereita ja mahtavaa on. En kaipaa ylimääräisiä kontakteja, vaan haluan olla rauhassa. Just ja just jaksan sukulaisia tavata, mutta en kauan heitäkään. Introvertti erakko olen, ikä 41v.

Olen ollut koko ikäni. Ei ihminen kavereja tarvitse.

Toisaalta pelkään katuvani jos lopetan yhteydenpidon kokonaan, toisaalta ajatus siitä että heitä ei tarvitsisi enää väkisin nähdä on vapauttava. Minä en myöskään koskaan soittele tai tekstaile kavereilleni. Nuorempana soittelin ja nähtiin usein, mutta en minä heitä enää kaipaa.

Olen vapaaehtoisesti kaveriton. En jaksa työpäivien jälkeen tavata ketään enkä vaihtaa kuulumisia puhelimessa. Olen ihmissuhdetyössä ja saan tarpeekseni olla ihmisten elämässä mukana. Nautin iltaisin hiljaisuudesta ja iltatorkuista. Lisäksi voin itse päättää teenkö iltaisin jotakin vai en.

OK, täältä löytyy sitten se negatiivinen kokemus. Itse päätin lukiossa, että ihmisten seuraan hakeutuminen on liian ahdistavaa ja ihmissuhteet liian satuttavia, joten on parempi olla kokonaan ilman kavereita. Sosiaalisia fobioita tämä toki helpotti, eihän minun tarvinnut enää jännittää sitä, tulenko hyväksytyksi. Mutta kaverittomuus on myös aiheuttanut masennuksen ja vaikuttanut todella negatiivisesti opiskelukykyyn ja yleiseen hyvinvointiin.

Sikäli kyllä että huonon kohtelun jälkeen en enää kykene luottamaan kunnolla kavereihin. Ystäviä en enää koskaan saa, ehkä kavereita, työkavereita nyt ainakin.

Ei vaivaa muutoin, kun silloin, kun tekisi mieli lähteä viihteelle tai harrastamaan jotakin. Näin kesäisin pahinta, talvella en juurikaan kaipaa.

Mulla ei ole kavereita. Olen ihan tyytyväinen. En jaksa ihmisiä. 

Käyn kaksi kertaa viikossa eräässä keskusteluryhmässä. Se riittää minulle. Tykkään olla yksin.

Mulla on mies, joka on ystäväni ja suurin kusipääni, heti itseni jälkeen.

Ystäviä ei ole, muutamia kavereita. Heidän kanssaan on iisi hallita tilanteita ja kun ei päästä liian lähelle, niin ei vituta niin paljon.

Ystävät ovat aina pettäneet jossain vaiheessa, puukko selässä liian usein, joten aloin pikku hiljaa sitten rankkaamaan heitä ulos elämästäni. Järkevin teko ikinä!

Mä oon kyllästyny tiettyihin kavereihin.. En jaksais sitä valittamista/katkeruutta ymym..

Yksi valittaa kokoajan kun miehet kohtelee mukamas huonosti mutta juoksee pettämässä ja panemassa ite kokoajan, varattujakin, munkin miestä yrittäny. En voi vaan sanoo suoraan sille että hei l*tka, kato peiliin. Kun ollaan semmonen porukka niin pakko sietää.. :(

Oikeesti raskasta tämäkin, mutten tiedä miten pärjäisin ilmankaan. Ois mulla tietysti muutama kaveri tän porukan ulkopuolella.. Harvoin tulee nähtyä ketään enää. Mielummin oon oikeestaan yksin.

[quote author="Vierailija" time="09.08.2015 klo 01:00"]Mulla on mies, joka on ystäväni ja suurin kusipääni, heti itseni jälkeen.

Ystäviä ei ole, muutamia kavereita. Heidän kanssaan on iisi hallita tilanteita ja kun ei päästä liian lähelle, niin ei vituta niin paljon.

Ystävät ovat aina pettäneet jossain vaiheessa, puukko selässä liian usein, joten aloin pikku hiljaa sitten rankkaamaan heitä ulos elämästäni. Järkevin teko ikinä!
[/quote] Sama. Pitkään ihmettelin, että miksi AINA mulle lopuksi tehdään jotain ikävää, ja sitten päätin, etten enää päästä ketään niin lähelle, että välittäisin, jos jotain ilkeää tehtäisiin. Ihan hyvä päätös. Voin jutella ihmisille, mutta en toivo mitään enempää. Olisi tietty kiva, kun olisi joku uskollisten ystävien joukko, mutta mahdoton haave. Parempi näin sitten. N31

Olen myös vaka. Ihan väsymyksen vuoksi, en jaksa. Työpäivän jälkeen en jaksa seurustella, en kasvokkain enkä puhelimessa. Mutta ei ole myöskään menoseuraa eikä muuttoapua.

Miten te olette päässeet kaverittomaan tilanteeseen? Sanotteko vain ei aina, kun joku pyytää teitä syömään, leffaan, shoppailemaan jne?