Oletko vapaaehtoisesti kaveriton?

Minä olen aina yläasteelta asti ollut sellainen, että minulla on useita porukoita missä pyörin. Tunnen paljon ihmisiä harrastuksista ja muista jutuista, mutta en sitten halua olla tekemisissä yhtään enempää. Eli en halua tutustua ihmisiin sen syvemmin. Ainoat keihin olen tutustunut, ovat sitten perhetuttuja. Yksi hyvä kaveriperhe meillä oli, mutta hekin osoittautuivat hyväksikäyttäjiksi.

Sukulaisia ja kyläpaikkoja kyllä riittäisi, mutta ei vain jaksa! Mukava on saada vieraita joskus, mutta en jaksa puhua puhelimessa koskaan kenenkään kanssa saati, että edes kerran kuussa nähtäisiin.

Yksi syy tällaiseen kaverittomuuteen on se, että en tosiaankaan jaksa innostua baareissa heilumisesta jne. Meillä oli eräs äitiryhmäkin, jossa kävin tapaamisissa, mutta sen syvempää ystävyyttä en kenenkään kanssa hankkinut, koska maailmankuvat olivat niin erilaiset. No toiset olivat hyvin elitistisiä eivätkä jakaneet samoja perhearvoja. Ja mikä ärsyttävintä, valittivat miehistään! En ikinä valittaisi miehestäni ja minusta se särähti aina niin pahasti korvaan..

Nyt on välit poikki isosiskoonkin. Luulenpa, että olen vähän sellainen joka ei jaksa nähdä ihmissuhteisiin vaivaa ja monet kyllästyvät vastavuorottomuuteen. Minulle perhe on ykkössijalla ja siinäkin on jo paljon työtä!

Ihanaa lukea täältä, että on muitakin samanlaisia! Minuakaan ei haittaa kaverittomuus! Mediassa yksinäisistä ihmisistä tehdään jonkinlaisia reppanoita, mutta asia ei välttämättä ole niin. Ei ainakaan omalla kohdallani. Olen ollut aina yksinäinen susi, enkä ymmärrä ihmisiä, jotka eivät saa aikaansa kulumaan yksin. Yksinäisyydessä on se hyvä puoli, että saa tehdä täysin niin kuin itse haluaa, kaiken. Ei tarvitse aikatauluttaa elämäänsä muiden mukaan, vaan käyttää aikansa juuri niin kuin itse haluaa. Töissä joutuu olemaan pakosta sosiaalinen, joten kotiin on kiva tulla työpäivän jälkeen ja nauttia hiljaisuudesta ja yksin olemisesta. Työni on henkisesti niin rasittavaa, että ei tosiaankaan riittäisi energiaa enää alkaa seurustella kavereiden kanssa työpäivän jälkeen. Ihmettelen, miten toiset jaksavat tavata kavereitaan säännöllisesti. Nuorempana joskus mietin, olisiko elämä perempi kavereiden kanssa ja usein kaipasinkin seuraa esim. ravintoloihin ja diskoihin. Iän myötä oma rohkeus lisääntyi ja aloin pitää yksin ulos menemisestä. Seuraakin löytyi tarvittaessa. Nykyään seurustelen, mutta näen kaveriani vain viikonloppuisin. Hänkin on samanlainen yksinäinen susi, ja sen takia meillä synkkaa todella hyvin. Matkustelemme ja vietämme aikaa yhdessä sopivasti, mutta ei liikaa. Vietämme aikaamme vain toistemme seurassa, sillä meillä kummallakaan ei ole muita ystäviä. Lisäksi minulla on hyvät välit siskoihini ja veljiini, ja heihin voi aina luottaa. He myös kuuntelevat aina ja ovat aitoja ystäviä, jotka pysyvät. Siitäkin huolimatta, että ei niin usein oltaisikaan tekemisissä. Olisi tosiaan aika pölyttää vanhoja uskomuksia ”onnettomista yksinäisistä ihmisistä”. Asia ei todellakaan ole niin välttämättä, vaan kaverittomana voi olla tosi onnellinen.

[quote author="Vierailija" time="17.08.2015 klo 12:09"]

Ette ehkä ole löytäneet sopivia kavereita.Itsellä pari kaveria on elämän valo,hauskat jutut ja yhteiset kiinnostuksen kohteet piristää,surut ja ilot on kiva jakaa.Ystäviä omaavat elävät tutkimusten mukaan pidempään.Toki olen minäkin törmännyt pitkäpiimäisiin tai piiloilkeisiin tyyppeihin joiden seuran yksinolo voittaa kirkkaasti!

[/quote]

Ehkä ihmisiä myös vaan on erilaisia. Introvertit usein kaipaa hyvin paljon aikaa yksikseen voidakseen hyvin, ja äärimmäisen introvertit voivat elää jopa erittäin tyytyväisenä kokonaan ilman ihmissuhteita. 

Minulla ei ole kuin yksi kaveri eikä se minusta kivaa ole, olisihan se kiva joskus mennä kahville,vaateostoksille tai vaikkapa joku reissuu kaverien kans. Mun on jotenki tosi vaikea luottaa ihmisiin, suurin osa keneen oon tutustunut on puukottanu selkään, luottaminen menny pikku hiljaa :/ olen monesti yrittäny tutustuu ihmisii ja saada uusii kavereita mut aina vaan vedotaan johkuu syihin. Esim. Töissä yritin tutustua yhteen työntekijään, vastaus oli aika tyly, ei voida olla tekemisis vapaa aikana, ollaan samassa paikassa töissä. Ja onhan noita muita tapauksia ollut.. mut siihen loppu mun yritys. Päätin että ei minua hyväksy niin annan olla :/ on mulla sentää mies ja koira josta on seuraa :)

Mulla sama juttu, töissä ei hetkeäkään yksin ja nippa nappa sietää perhettä vapaa-ajan. Ei mitään tarvetta purkaa murheita muille, eikä niitä juuri olekaan.

Muut kaipaavat seuraa ympärilleen, että oma itsetunto ei kärsisi. En näe mitään etua kaveruussuhteiden solmimisesta työpaikan ulkopuolella, tuntuu, että resurssit ei riitä. Ekstrovertti vs. introvertti -asettelussa on jotain perää.

Kumminkin olen varma siitä, että jos töissä olisin päivät komerossa yksin, olisi varmasti iltaisin enemmän juttua muille kerrottavana.

[quote author="Vierailija" time="08.08.2015 klo 23:49"]Ilman kavereita on kamalaa :( ei koskaan kaveria lenkille tai matkoille.
[/quote]
Matkoille en kyllä kavereiden kanssa lähtiskään! Itse tykkää käydä museoissa ja näyttelyissä ja teattereissa. Kaverit haluaa vain shoppailla ja baarittaa. Hermo menisi lomareissuilla kun on niin erilaiset kiinnostuksen kohteet ja elämänrytmit.

Kyllä olen. Nosto vanhalle ketjulle.

Karsin kaikki täytettyäni 40, kun en halunnut enää antaa itsestäni saamatta paljoa takaisin. Mieluummin maalaan, kirjoittelen, palstailen, kävelen yksin, harrastan ilman seuralaista. Helppoa irrottautuminen ei ollut, tuli syyllistämistä ja loukkaantumisia. En vain enää jaksanut.