Lue keskustelun säännöt.
Milloin olit oikeasti onnellinen?
14.06.2012 |
Ryhdyin miettimään elämääni.. Nyt aikuisiällä kun varasimme mieheni kanssa ekan ulkomaanreissumme niin olin järkyttävän onnellinen, olen aina halunnut matkustella!! Vieläkin tuosta asiasta sydän sykähtää ja aina matkatoimistojen sivuja selaillessa kouraisee sisuskaluissa. Sitten päätettiin tehdä lapsi, kun plussasin niin en voi sanoa olleeni mitenkään erityisen onnellinen. Inhosin olla raskaana ja lapsen syntymän jälkeen kaikki ollu huolta, huolehtimista ja vastuunkantamista. Lapsi on nyt ihana taapero, rakastun häneen joka päivä enemmän ja enemmän- mutta en ole tuntenut sellaista samanlaista onnentunnetta lapsesta kuin matkalle pääsemisestä! Onko ihan tervettä? Nykyäänki ne harvat onnen tunteet tulee kun tietää esim. että illalla katsotaan joku hyvä leffa ja jotain mättöä varattu siksi ajaksi, kun lapsi jo nukkuu. Mutta jos nyt lähtisimme koko perheenä matkalle niin olisin ihan kybällä onnellinen!! Joskus kun koko perheenä tehdään jotain kivaa, esim. grillaillaan ja ollaan ulkona niin tunnen suurta iloa kylläkin, mutta pysyn kyllä myös nahoissani.
Onko joku joka on samaa asiaa miettinyt?
Kommentit (8)
Eräs kevät kun olin saanut raskaat opinnot vihdoin päätökseen. Työtilanteen piti olla mahdoton alallani, mutta jotenkin onnistuin saamaan ihmeen kaupalla hyväpalkkaisen, mutta todella helpon, mukavan ja stressittömän työn omalta alaltani. Tutustuin todella mahtavaan ihmiseen, jonka kanssa meillä oli hurjan hauskaa. Työ ei paljoa kuormittanut, joten vapaa-ajalla jaksoi hyvin sekoilla ympäriinsä ja tehdä kaikkea mieletöntä. Hengailimme ulkona pilveä poltellen tai muuten vaan henkeviä keskustellen kaikki illat.
Mulla kävi jostain syystä vielä mieletön flaksi koko ajan ja aivan upeita miehiä pyöri ympärillä, oli ihan tavallista herätä joka viikko useampana aamuna eri miehen luota ja sieltä sitten töihin, mutta ihme kyllä minkäänlaisia ihmissuhdedraamoja tähän kuvioon ei liittynyt. Samalla suunnittelin pitkää reppureissua, joten ilmassa oli myös iloista uuden odotusta. Ainoa asia, mistä mun tarvitsi kantaa vastuuta, oli että suunnilleen järkeviin aikoihin sain raahauduttua töihin ja sielläkin oltiin hyvin joustavia. Olin vapaa, huoleton ja mielettömän onnellinen.
Muistan kun heräsin tuolloin joka aamu aivan valtavan onnen ja kiitollisuuden tunteen vallassa. Mistään järkevästä ja tavoitteellisesta toiminnasta, perhetapahtumista tai vakavista parisuhteista, edes rakastumisesta en eläissäni ole kokenut sellaista huumaavaa onnellisuutta ja syvää tyytyväisyyttä, kuin tuolloin aivan jokapäiväisestä elämästäni tunsin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehen kanssa kahdestaan Kyproksella oli tosi onnellinen reissu. Sinä kesänä olin onnellisimmillani, uskoisin. Olin saanut muutamia kiloja pois, kummityttöni ristiäiset pidettiin, sain unelmieni työpaikan. Ihana kesä!
Sen jälkeen olenkin tuntenut onnea vain häivähdyksen silloin tällöin mm. kun raskaustesti on näyttänyt plussaa vihdoinkin. Mutta samaan aikaan on ollut hirveää pelkoakin. RAskausajat muuten ovat olleet mulle helppoja ja onnellisiakin, mutta aina taustalla se menettämisen pelko, joka ei ole jättänyt sen jälkeen rauhaan.
Remontti alkaan olla takana ja talo alkaa tuntua Kodilta. Huonekalut, matot ja taulut ovat löytäneet paikkansa ja viikonloppuna saatiin viimeisteltyä viimeinenkin kylpyhuone (josta tuli upea, vaikka itse sanonkin..!).
Aurinko paistaa ikkunoista, pyykit ovat puhtaina ja talo siisti. Ikkunoista avautuu upeat maisemat. Lapset ja mies terveitä...huh, kuinka onnellinen olenkaan!
ennen kuin lapseni kuoli. En vain tiennyt sitä silloin:(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olen ihan onnellinen vaikka menetyksiä on ollut
8
Ja ne harvat kerrat kun pääsee miehen kanssa iltaa viettämään ilman lapsia.
Lapset on juuri nyt vielä semmoisessa iässä, että niiden kanssa tuntuu tulevan päivittäin hulluksi! Jatkuvaa itkua, huutamista ja hampaidenkiristelyä, on ihanaa päästä välillä tästä perhehelvetistä pois.