Lue keskustelun säännöt.
Missä määrin minun kuuluu lohduttaa äitiäni, kun hänen omat vanhempansa ikääntyvät ja kuolevat?
30.01.2012 |
Äitini vanhemmat ovat hyvin iäkkäitä ja sairaita, ja nyt hänen äidilleen (eli mummolleni) on luvattu enää viikkoja elinaikaa. Ukin henkinen selviäminen sen jälkeen onkin sitten niin ja näin.
Äidilläni on ymmärrettävästi tilanteesta surua ja murhetta, ja hän purkaa sitä minuun. Minun oloni tästä on erittäin ristiriitainen. Toisaalta tietenkin haluan lohduttaa äitiä, mutta mihin pisteeseen asti se on minun tehtäväni?? Ahdistun, kun äiti soittaa ja itkee aivan kuin pieni lapsi, ja sitten minun pitäisi kannatella häntä.
Äiti ei ole kertaakaan kysynyt minulta, miten minä koen mummoni (ja pian ukkinikin) lähestyvän poismenon. Vaikka he ovatkin minulle "vain" isovanhempia, niin kyllä kai minultakin voisi joskus kysäistä, miltä tuntuu tai olenko surullinen.
Tiedän että ristiriitaisen oloni taustalla on lapsuudessani ja nuoruudessani sattuneet asiat, jolloin myöskin jouduin tukemaan äitiäni eikä ketään kiinnostanut, miltä minusta tuntui tai olisiko sellainen osa ylipäätään alaikäiselle kuulunut.
Mielipiteitä?
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on nyt kuitenkin kyseessä äitisi vanhemmat ja sinä olet aikuinen, vai?
Tuet ja kuuntelet sen minkä voit, kun tulee liikaa painolastia niin silloin sinun on asetettava itsesi etusijalle.
Itse tuin äitiäni isäni kuollessa, omat tunteet ja pelot oli jätettävä sivuun. Myönnän, että oli rankkaa, koska en halunnut miestänikään kuormittaa jatkuvasti. Samoin tuin isoäitiäni isoisän kuollessa, silloin olin vielä alaikäinen. Ainoa, jolle omasta surustani isovanhemman sairastaessa ja kuollessa voin puhua, oli paras ystäväni.
Sinä tarvitset jonkun tarpeeksi läheisen ihmisen kuuntelemaan ja ymmärtämään omaa tilannettasi!